skrubu

On mainoksia jotka muistuttavat sitä veijoessonbaarin pannussa poltettua tervaa, jota kahvin nimellä nimellä myydän, joka on niin karmeaa tököttiä ettei se muutu ihmiselle kelpaavaksi millään määrällä maitoa, kermaa tai sokeria.

”Moi, mä olen {geneerinen nimi: aiheuttaa toivon mukaan pienimmän mahdollisen tunnereaktion kohderyhmässä} ja mä harrastan {terveellinen elämäntapa, 2-3 kpl.: saa fiktiivisen hahmon vaikuttamaan tietoiselta}, mutta sen lisäksi mä nautin {tuote} koska se {väite joka on omiaan repimään vertavuotavan reiän olemassaolevan todellisuuden perusrakenteisiin}.”

Yäk.

Olen kassalla, maksan ostoksiani. Kanta-asiakaskortti on nuhjuinen ja kulunut, magneettiraitakin repsottaa reunoista. Ai niin joo, ajattelen, tämäkin kulunut muovinpalanen pitäisi saada vaihdettua, mutta eihän tämä kortti ole mielessäni kuin näin kassalla, maksaessani.

Mitä tapahtuu kun heikossa hapessa olevaa korttia käyttää? Kassa yrittää ja yrittää höylätä muovinpalasta onnistumatta, vilkaisee minua syyttävin katsein samalla huokaisten, näpyttelee jo osittain näkymättömiin kuluneet numerot käsin kassajärjestelmään ja näkee tehtäväkseen hieman moittia minua koska olen kehdannut päästää korttini huonoon kuntoon.

Oikeasti: Ei näin. Ei todellakaan näin.

Valitettavasti kuitenkin juuri näin homma tuntuu toimivan.

Jos kanta-asiakasjärjestelmä toimisi kunnolla, voisi kassahenkilö, huomatessaan huonossa kunnossa olevan kortin, tilata siltä seisomalta asiakkaalle uuden kortin (parilla napin painalluksella kassalaitteessa, esimerkiksi?) ja ilmoittaa asiakkaalle, että uusi kortti tulee pian postissa kotiin. Tämä ei vaan olisi palvelua josta asiakas tulisi hyvälle mielelle vaan myös niin kassahenkilöiden työn helpottamista (vähemmän rikkinäisiä kortteja liikenteessä) kuin myös kauppaketjulle mahdollisuus pitää paremmin kiinni asiakkaistaan.

Tein dadaistisen ääniteoksen. Sen nimi on iFL ja pituudeltaan kätevästi jokusen sekunnin päälle minuutin. Suosittelen kuuntelemaan kuulokkeilla:

IFL by pni

Tämä teos juhlistaa ennustustani siitä, että daDajoUrnaLisMi tulee lähivuosina vain lisääntymään, kaikesta kritiikistä huolimatta.

Kun luet tämän, olet hippa! Ota kuva itsestäsi tämänhetkisessä olemuksessasi, ei siis vaatteiden vaihtamista eikä mitään pikaista ehostusta. Eikä kuvankäsittelyä!

Photo Boothilla räpsäsin:

(via)

Tänään, mutta vain tänään jatkuu sarja Peter Gabrielin kotistudion ovea kolkuttaneet (ensi viikolla jotain ihan muuta, oikeasti).

Niillä paikkeilla kun entinen Genesiksen laulaja, joka sittemin siirtyi sooloilemaan, oli saanut viidennen studiolevynsä valmiiksi, hänen ovellaan kävi myös (Robbie Robertsonin ohella) Roberta Joan Anderson, joka paremmin Joni Mitchellinä tunnetaan. Lopputuloksena syntyi Chalk Mark in a Rain Storm -levyn (1988) ensimmäinen kappale My Secret Place.

Joni Mitchell Peter Gabriel
Uploaded by avajra. – Explore more music videos.

–
Katso lisää maanantaipoppia

Jotenkin tuli tässä yhtenä iltana kaupungilla kävellessäni mieleen, että jos olisimme elokuvissa kuten Brazil tai Blade Runner, ehkä jopa ihan missä vaan 1950-luvun mustavalkoisessa tieteiselokuvassa, nähneet ihmisten liikkuvan hämärässä tai pimeässä urbaanissa tilassa vilkkuvin otsalampuin, olisimme varmaan vain ohimennen hymähtäneet visionäärien hullutuksille ja ajatelleet ettemme tule tuollaista koskaan oikeasti näkemään.

–

@osulop: @skrubu Pakko myöntää etten ihan tajunnut. Suunnistajia? What?

@skrubu: @osulop pyöräilijät. Etkö ole niitä nähnyt. Täällä niitä vilisee. Vilkkuvat lamput otsillaan. välk välk välk välk välk välk välk välk välk

@osulop: @skrubu En! Vilkkuvalot joo, mutta ne on kiinni tangoissa.

@skrubu: @osulop Sinä ja sun tangat. Etkö ole nähnyt vilkkuvia otsalamppuja?

@osulop: @skrubu Vähempi ko tangalamppuij’

@skrubu: @osulop Jotain tällasii http://www.taskulamput.fi/tuote/otsalamppu_petzl_myo_xp/

@logleidi: @skrubu välk välk välk välk …no ne on tiätenki hälytysajossa!… välk välk välk välk

Joku ulkomaalainen juttusaitti julkaisee lähteettömän kertomuksen siitä, miten joku ehkä on nähnyt kristallikuulastaan tai tulkinnut käärmeöljyteestään miten tulevasta talvesta tulee kovin kylmä, ehkä kylmin, ei vain pitkään aikaan, vaan tuhanteen vuoteen. Kuvitelkaa: Tuhanteen vuoteen! Tuhanteen! Kylmin, ever! Samalla mainitaan Suomi (tai no, Eurooppa, mutta hei, tarpeeksi lähellä kun sieltä asti sohitaan).

Huomio! Suomi (melkein) mainittu! Asento! Lepo! Asento! Taakse poistu ja kirjoita asiasta iso juttu!

Joku ulkomaalainen siis mainitsee meidän maanosan. Noin viikkoa myöhemmin paikallisessa tabloidissa – Ilta-Jommassakummassa – sävelletään repäisevä lööppi ja vaikka tabloidi ei netissä (tietenkään) linkitä maintsemaansa lähteeseen, ei se estä aina valpasta nettikansaa (toim. huom. ironinen ilmaisu) suoltamasta linkkejä ulkomaan juttusaitille jossa varmaan iloitaan lisääntyneestä kävijäpiikistä. Samalla kotimaan tabloidin juttu leviää, niin muissa journalistissa tuotteissa kuin tavallisten ihmisten kesken.

Mutta….

Ja näin pitkälle ehdin tätä juttua kirjoittaa kun Twitteriini ilmestyy linkki tähän: Iltalehti ei jaksanut tarkistaa pelottelulööppinsä taustoja.

Että silleen.

Tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä: Don’t start with the tools (via @nettiapina).

Haluaisin siihen lisätä siihen seuraavan: Internet ei tee asiakkaasta käyttäjää.

Lehti, kauppa tai mikä tahansa ”brändi”, jolla on lukijoita, asiakkaita, pelaajia ja ehkä jopa faneja, laajentaessaan (liike-)toimintaansa verkkoon (esimerkiksi tällä hetkellä niin kovasti hypetettyyn sosiaaliseen mediaan tai avaamalla vaikka verkkokaupan) ja siinä prosessissa samalla piilottaa asiakkaansa, pelaajansa, lukijansa ja/tai faninsa termin ”käyttäjä” taakse (joko oman ajattelemattomuuden tai palkkaamansa suunnittelijan/toimiston ymmärtämättömyyden avulla), tekee paremmin pysyessään poissa verkosta kokonaan.