Aamukahvin jämät menossa. Televisio on päällä ja höpöttää omiaan tuoden muuten hiljaiseen huoneeseen hiukan ambienssia. Jotenkin on kivempi tehdä hommia kun on ääntä ympärillä. Ehkä kaikki nuo vuodet avokonttoreissa ovat ehdollistaneet minut ja siksi kaipaan ympärilleni edes jotain hälinää?
En katso television kuvaa, mutta jotain äänistä hiipii tietoisuuteeni vasemman korvan kautta läpi muiden ajatusten. Tajuan miten Ylen Aamu-tv:ssä pieni rypäs pukumiehiä kommentoi eilen esiteltyä kuntaliitosehdotusjuttua. Jokin havahduttaa minut tekemisestäni kuuntelemaan tarkemmin. Kuulinko oikein? Kaivan pätkän esiin Areenasta.
Itselläni ei ole mitään rationaalista suhdetta kuntaliitosasiaan. Emotinaalisesti voisin kyllä helpostikin löytää paljonkin mielipiteitä, mutta se ei ole tämän jutun ydin. Minua kiinnosti ihan toinen asia.
Siellä ne Areenassa oli, pukumiehet ja tieto siitä ketä ovat ja sieltä, kohdasta 12.26 löydän sen mikä minut muusta tekemisestä suisti internettiin: ”Jos tehdään esimerkiksi pääkaupunkiseudusta miljoonakaupunki, valtuusto on kö YK:n yleiskokous, ei siellä enää kukaan pysty mistään päättää. Se on niin kaukana siitä kansalaisesta, että kyllä tämä demokratian…”
Sitä minä tässä jäin pohtimaan, että jos miljoonakaupungissa kansanedustajan mukaan ei valtuusto pysty mitään päättämään, niin miten hyvin sujuu päätöksenteko koko maassa, jossa on vielä enemmän ihmisiä. Ollaanko siinä sitten jotenkin lähempänä kansalaista? Vai onko kyseessä vielä isompi YK:n yleiskokous? Mielestäni hiukan hämmentävä väittämä sellaiselta joka on tekemässä koko maata koskevia päätöksiä.
Näin. Nyt sain tämän asian pois aivosolusta ja voin palata takaisin aikasemman puuhan pariin. Ehkä laitan taustalle hiukan musiikkia soimaan, ettei muiden ajatukset taas tule hämäämään.
Niin. Siinä vastaanotolla maatessani ajattelin, että nyt voin kirjoittaa blogiin jutun siitä, miten lääkäri kertoo ultraäänilaitteen toimintaperiaatteesta ennen kuin käyttää sitä, minuun. En valehtele. Näin todella oli. Ehkä oli aikakin. Johan tässä on kolmisenkymmentä vuotta vatsa ollut mukavasti pyöreänä. Tosin lääkäri tässä tapauksessa oli hammaskalustoon erikoistunut tyyppi ja ultraäänivitkainta käytettiin hammaskiven louhintaan.
Siinä suu auki möllöttäessäni vapaaehtoisessa kidutuksessa hammaspiinapenkissä, josta pakeneneminen on, jos ei täysin mahdotonta, niin ainakin vaikeata ja oikeastaan hyvin turhaa, mietin miten tässä ei tunnu olevan tarpeeksi kärsimystä, vaan sitä vielä maksimoidaan soittamalla Yön Joutsenlaulua, joka armotta pureutuu kaikkien surisevien ja ujeltavien työkaluäänien läpi. Olisko pitänyt pyytää korvapuudutus?
Otin tuossa päivänä eräänä ja etsiskelin netistä opintoja varten kirjaa, joka kyllä on minulla kirjastosta lainassa (ja jonka lainan kerran olen jo uusinut), mutta josta ajattelin olevan sen verran hyötyä hiukan pidemmänkin aikaa, että ostaminen voisi olla järkevä ratkaisu.
Uutena tämä A5:n kokoinen parisataasivuinen teos konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteista maksaisi noin neljäkymppiä (jokusen euron yli tai alle riippuen myyjästä plus, useimmiten, postikustannukset). Olen pihi, eikä kirja mielestäni ole ihan tuon arvoinen. Niinpä jatkoin hakukoneen käyttäjänä olemista hetken ja huomasin olevani Booky.fi-palvelussa josta kirja löytyy niin uutena kuin, kappas vaan, käytettynä. Ja eiku kokeilemaan miten Booky toimii.
Tarjolla oli neljän eri myyjän kautta samaa kirjaa (osa eri painoksia joissa eroa tuskin on hirveästi). Näistä valitsin halvimman, hinnaltaan noin puolet uudesta. Maksoin ostokseni verkkopankin kautta (postimaksu sisältyy hintaan) ja sain tilausvahvistuksen. Kuusi päivää myöhemmin kirja on minulla. Kävin saitilla hyväksymässä kaupan (vapaaehtoinen juttu) ja… siinä se.
Sanoisin, että homma toimii juuri kuten sen pitää. Booky.fi on turvallisen tunnun antava palvelu joka ei ole satsannut turhaan ulkonäköspräädäilyyn – tykkään (vaikka linkit voisi olla hiukan selkeämmin erottuvia). Mietin jopa, että jos haluaisin jotain kirjoja myydä, voisin sen hyvinkin Booky.fi:n kautta tehdä.
Joskus kun äkäinen internet-setä oli lyhyempi (ja hivenempi keveyempi), oli vaikka mitä kerhoa. Itse kuuluin ainakin Teräsmieskerhoon (moni kaveri Mustanaamiokerhoon), jossain vaiheessa lennokkikerhoon ja taisin käydä päiväkerhossakin jonkin aikaa (ei voi muistaa kaikkea) sekä tietenkin Kultapossukerhoon joka oli jotenkin kaikkien kerhojen äiti. Kerhotoiminta oli hip.
Etenkin sarjakuviin perustuvilla kerhoilla oli omia salakoodeja joita tulkitsemalla sai tietoja joista ei kerhon ulkopuoliset eivät tienneet mitään. Erittäin eksklusiivista. Mutta nämä salaiset viestit olivat aina jotenkinkin sidottu kerhon omaan toimintaan, nykyään kai se olisi joko brändiuskollisuuden pönkittämistä tai myynninedistämistä, silloin se oli jännää, selvästi jännempää kuin nenän kaivaminen.
Nykyään en tunne kuuluvani kerhoihin, vaikka kuulunhan minä oikesti. Kuulun esimerkiksi valokuvakerho Flickriin, keskustelu- ja prokrastinointikerho Facebookkiin ja vaikka mihin muuhun verkossa olevaan jollain muotoa sosiaaliseen ryhmään jossa ei kaikki ole automaattisesti mukana (eli minulla on tunnus ja salasana). Jotkut kerhot ovat avoimia ja niiden toimintaa voi katsella sivusta ilman, että kuuluu mukaan jengiin. Toiset ovat lukittuja ja niihin näkee vain jos on rekisteröitynyt kerholainen.
Yksi kohta jossa entisten aikojen kerhot eroavat näistä nykyisistä, on tietenkin se, että nykyisten elinehto on jäsentensä tuottama sisältö (ennen se oli kiva lisä), mutta myös se, että aikanaan kerhon aiheet olivat hyvin rajattuja kerhon omaan toimintaan. Nykykerhoissa toiminta on moninaista ja kerhohan oikeastaan vaan tarjoaa alustan jäsenilleen olla ihan mitään vaan.
Tähän väliin heitän pienen ajatusleikin. Kuvittele lounasravintola jolla on ruokalista. Tämä ruokalista on vapaasti luettavissa lounasravintolan seinien sisäpuolella. Nyt kuvittele itsesi miettimässä mihin lounasravintolaan menisit lounaalle – tänään on sellainen päivä, että voit mennä mihin tahansa lähiravintolaan lounaalle. Reippailetko lounasravintolasta lounasravintolasta lounasravintolaan katsomaan mitä on tarjolla ja kun olet tutustunut kaikkiin ruokalistoihin valitset jonkun ravintoloista lounaspaikaksi, vai haetko tiedon internetistä? (Minä haen tiedon netistä.)
Nyt kuvittele tämä: Lounasrvintola julkaisee ruokalistan seinensä ulkopuolella, mutta se näkyy vain Kultapossureholaisille. Jos olet kerholainen voit etukäteen tarkistaa mitä lounasravintolassa on tarjolla, jos et, pitää sinun käydä kyseisessä lounasravintolassa katsomassa seinältä mitä tänään on tarjolla. Lounasravintolalla ja Kultapossukerholla ei ole mitään sopimusta, eikä lounasravintola oikeastaan hyödy ainakaan suoraan rahallisesti mitenkään siitä, että julkaisee ruokalistansa Kultapossukerhon sivuilla. Kultapossukerho taas tietenkin hyötyy siitä, että se voi lounaslistan yhteydessä näyttää omia mainoksiaan. Olisko tällainen toiminta lounasravintolalta mielestäsi järkevää? Onko lounasravintolan hyvä rajata yleisö yhden kerhon mukaan?
Vaihda edellisestä kappaleesta Kultapossukerho Facebookiksi. Onko silloin järkevää, että lounasravintola rajaa ruokalistansa näkyvyyden fyysisen tilaansa ohella vain Facebook-kerholaisille? Tämä lounasravintola siis tukee Facebookkia sen omassa bisneksessään ja samalla rajaa oman bisneksensä näkyvyyttä. En tiedä miten te tekisitte, mutta jos minulla olisi lounasravintola, en rajaisi ruokalistan näkyvyyttä vaan pyrkisin maksimoimaan sen.
Nythän tilanne ei oikeasti ole näin paha. Mutta puoli vuotta tässä minulla meni ihmetellessä miksen mistään löydä Kipsarin ruokalistaa mistään. Moni teistä jotka klikkasitte itsenne Kipsarin sivuille tuosta äskeisestä linkistä varmaan ihmettelette, että miten olen voinut olla huomaamatta ruokalistaa? Helppoa: Selaimessani on Facebook Disconnect lisäosa, eli se pitää huolen, ettei Kultapossuke… eiku Facebook pysty seuraamaan liikkeitäni oman saittinsa ulkopuolella (minulle riittää se, että Google jo tietää kaiken).
Olen varmaan vähemmistössä, mutta minulla on vaikea tajuta, että joku pitää Facebook-kerhoa pääasiallisena julkaisualustana. Paljon järkevämpää olisi julkaista avoimesti Facebookin ulkopuolellla (esim. blogiin) ja sitten syndikoida sisältöä ympäri verkkoa (esim. Facebookkiin, Twitteriin, syötelukijoihin ja mitä kaikkea noita nyt on johon voi sisältöä tunkea). Vaan niinhän historia on todistanut, ettei hyvä aina voita (vrt. videoformaatit VHS vastaan Beta) vaan siitä joka saa parhaan jalansijan tavalla tai toisella, vaikka parempaa olisi tarjolla, tulee de facto standardi (vähän niiku .doc tai .ppt) koska lähes kaikki käyttää sitä (ja siksi muidenkin on).
Jos Helsingin kaupunki kysyisi minulta, että miettisinkö parin miljoonan euron korvauksen motivaatiolla josko Helsinkiin sopisi omistuksessani olevan Skrubu-brändin mukainen museo ja jos vielä sitten pohdinnoistani jaksaisin vääntää puolivillaisesti sysirumat powerpointit, niin kyllähän minä tietenkin tulisin siihen tulokseen, että Skrubu-brändätty museo ei vain sovi Helsinkiin kuin sormi pyllyyn vaan museon läsnäolo suorastaan moninkertaistaa kaupungin maineen, nostaa Helsingin ehkä taidemaailman kaikkein ihailluimpien tähtien joukkoon ja ohjaa ennennäkemättömät turistivirrat tähän merelliseen helmeen. Kirjoittaisin kukkakoristellun powerpointin täyteen kaikenlaista joka saisi tämän pohjoisen kainon väen huonon omantunnon kihelmöimään kuin hormonihurmioisen teinipojan ihon tissiliivikaupassa ja sitten hivelisin päättäjien egoja reilusti suolatuin numeroin niin, että räjähtävät roiskien rahaa ympäriinsä. Kahmaistuani oman palkkioni, möisin hyvällä summalla päättäjille vielä sen, että minulla on enemmistö päätösvallasta (jonkin aikaa) mutta ei mitään taloudellista vastuuta (koskaan), enkä tietenkään osallistuisi millään muotoa mihinkään kustannuksiin. Julkisesti kannattaisin, vaikkei sitä minulta pyydettäisi, tietenkin myös sitä, että museo pitäisi saada rakennettua tasan siihen kohtaan, mihin on jo pitkään kaupungin puolelta yritetty rakentaa egobuustereita (mutta ei saatu edes dizainhotellia), koska Skrubu-museohan ei riko alueen historiallista rakennusrintamaa (tai jos rikkoo, niin museohan on kulttuuria. Tajuuttekste? Aikuisten oikeesti, isojen poikien maailmalla hyväksymää aitoa kunnon kult-tuu-ri-a!™). Enkä muuten ihan varmasti nauraisi matkalla pankkiin, nauraisin ja joku muu kävisi puolestani pankissa. Tietenkin, jos Helsinki pyytäisi selvitystä halvemmalla joltain vähemmän puolueelliselta taholta, voisi olla, että Skrubu-museon rakentamista ei suositeltaisi.
Joillekin se on ”kaksi kärpästä yhdellä iskulla”. Toisille se on ”optimoida iskujen määrä suhteessa kärpästen määrään, tavoitteena yhden ensin mainitun suhde kahteen jälkimmäiseen, ymmärtäen, että edellä mainittu on vain yksi monista mahdollisista tuloksista johtuen muuttujien määrästä ja näiden ennalta arvattomuudesta sekä, että on todennäköisempää päästä johonkin muuhun tulokseen kuin tavoitteenmukaiseen”.
Juuri kun kuvittelit, että pannu kuin pannu (esimerkiksi paistinsemmoinen), niin oletkin väärässä. Pannu ehkä saattaa kyllä olla pannu, mutta jos et pinnoittamatonta teräksistä tai valurautaista hanki, on klassisen Teflonin ohella valittavissa mieletön määrä vaikka millaisia non-stick-pinnoitteita ja niiden versioita, esim. Ceralon, Ceratec, Durit, Hardtec, Prometal, QuanTanium, Swiss Diamond, Tefal Resist, TopBon, Whitford Eclipse ja Xylan – nimetäkseni muutaman tässä pannunhankintareissulla vastaantulleen.
Sitten tietenkin on vielä se, että jos näistä pinnoitteista yrittää löytää jotain tietoa, jotta olisi edes jonkinlainen käsitys siitä millaisesta aineesta on kyse, löytää verkosta joko keskustelupalstoja joissa aiheena on lähinnä pinnoitteiden myrkyllisyys linnuille tai sitten saa luettavakseen mainos-/markkinointiplöräytyksiä joiden informaatioarvo on keskinkertaista lastenloruakin huonompi.
Tee siinä sitten valistunut ratkaisu. Ehkä tein, ehkä en. Aika näyttää.
kirjoituksille