skrubu

Seikkailin jokin aika sitten länsinaapurimme valokuva-aiheisissa blogeissa ja törmäsin tekstiin, jossa bloginpitäjä kertoo pohtineensa miksi jotkut kuvaajat toistuvasti onnistuvat tuottamaan hyviä kuvia^*). Vastaukseksi hän toteaa, että hyvillä kuvaajilla on jotain kerrottavaa ja ovat miettineet mitä haluavat kuvillaan kertoa.

För fotografi är ju en slags kommunikation – ett visuellt språk.
–
Joakim K E Johansson

Hauska nähdä, että tällainen perustavaa laatua oleva asia huomataan. Uskallan olla samaa mieltä, mutta en kuinkaan tarkentamatta asiaa: Valokuva on kommunikaatiota, mutta ei kuvan ottaminen vaan sen esittäminen. Ja kuten kommunikoinnissa noin yleensä se, että miettii mitä haluaa sanoa, miten sen sanoo ja kenelle viestinsä suuntaa (eikä vaan räkäise julki sitä mitä sylki suuhun tuo) parantaa viestin mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.

Bloginpitäjän tarkoittama toistuva onnistuminen on, oletan, usein myös sitä, että kuvaa paljon, eli kerää materiaalia josta voi valita mitä julkaisee ja kun julkaisee, tekee sen tiedostaen niin, että kuvilla on jokin päämäärä ja/tai tarkoitus. Harvassa ovat ne valokuvaajat jotka jokaisella otoksellaan onnistuvat.

Tosin, nykyään on parikymmentä tusinassa niitä, jotka julkaisevat kuviaan asiaa sen enempää ajatellen. Ihmisillä on hyvin alhainen julkaisukynnys ja se näkyy kuvatulvana moninaisissa verkkopalveluissa joihin voi kuvia laittaa näytille.

Samaa on tapahtunut aikaisemmin

Tilanne valokuvan suhteen on nykyään vähän sama kuin missä typografia ja taittaminen oli kun PageMaker ja vastaavat graafisen alan ohjelmat yleistyivät (tuolla jossain 1990-luvun alkupuolella) jokajampan softaksi. Silloin tuntui siltä, että yhtäkkiä melkein kaikista on tullut (hyvin vaihtelevanlaatuisia) taittajia ja graafikoita. Nyt tuntuu siltä, että melkein jokainen ottaa kuvia. Ja kyllä, melkein kaikkihan sitä tekee (on tehnyt jo pitkän aikaa).

Se, että työkalut on ja niitä käytetään, ei tarkoita vielä, että se mitä tuottaa puhuttelee ketään muuta kuin tekijää itseään. Onnistumisen ilolla ja tekijän ylpeydellä luomuksestaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä luomus kommunikoi muille.

Julkaisuohjelmien kohdalla tämän huomasi siitä, miten kun graafinen kieli puuttui tai oli heikkoa (eli typografian perussäännöt, tilan käyttö tai esimerkiksi jo vain ymmärrys kirjasintyypeistä) on lopputulos vaikeaselkoinen, ehkä mahdoton ymmärtää, mahdollisesti jopa luotaantyöntävä ja epäonnistuu tehtävässään olla kertova tai kommunikoiva (eli epäonnistuu olennaisessa). Asiaa voisi verrata siihen, että joku kiinan kieltä osaamaton improvisoisi kirjoitusmerkkejä lonkalta kuvitellen tekevänsä jotain ymmärrettävää.

Mutta

Julkaisuohjelmat ja niiden käyttö ei sellaisenaan, vaikka joskus siltä tuntuu, aiheuttanut sitä visuaalisen oksennuksen tulvaa joka tuntui hyökkäävän päälle milloin mistäkin. Täytyy muistaa, että silloin kun erinäiset julkaisu- ja grafiikkaohjelmat yleistyivät kotikoneisiin, ei netti, sellaisena kun me sen nyt tunnemme, ollut erityisen visuaalinen tai edes yleisesti tunnettu saatikka käytetty viestintäkanava. Levitäkseen yleiseen tietoisuuteen oli digitaalisten luomusten siirryttävä tietokoneelta fyysisen maailman puolelle ja siinä päätekijä oli tulostin, eli printteri.

Jos omia kyhäelmiä ei olisi saanut levitettyä muiden nähtäväksi, ei julkaisuohjelmienkaan suosio olisi perusjamppojen parissa kasvanut. Tulostaminen halpeni koko ajan, laatu parani ja ennen kaikkea, tulostaminen oli helppoa, kohtalaisen halpaa ja paperille ilmestyi se mitä ruudulla näkyi. (Katsokaa, tein tämmöisen! Onpas se hieno. No niin on, mä printtaan näitä sata ja teippaan näitä kaikkialle.)

Nyt kun internet, yhteysnopeudet, näytöt, päätelaitteet, kamerat ja vaikka mitkä ovat kehittyneet, leviää valokuva kuin graafiset pläjäykset 90-luvulla, kuitenkin toki aivan eri laajuudella ja vauhdilla. Kehitys on kehittynyt. Kyse ei siis ole siitä, että kaikki (tai lähes kaikki) ottavat valokuvia, vaan siitä, että niitä voi jakaa tehokkaammin kuin aikaisemmin, täysin tai lähes ilmaiseksi. Samalla tietenkin kameroita ja ohjelmistoja kehitetään tukemaan kuvien jakamista. (Otin kuvan ja julkaisen sen koko maailman nähtäväksi parilla klikkauksella, onpas tämä helppoa – ai, joku tykkäsi kuvasta! Otanpa sata lisää ja julkaisen ne kaikki.)

Halpaa ja helppoa

Kameroiden tai kuvien ottajien määrä ei ole saanut aikaan sitä kuvatulvaa joka aiheuttaa leipänsä valokuvauksesta saavien parissa ahdistusta, vaan kuvien julkaisemisen helppous. Enää ei tarvitse yrittää saada kuviaan näkyville ammattilaisten kontrolloiman median kautta, vaan jokainen voi julkaista teoksiaan ihan itse, eikä se rasita lompakkoa.

Se, ymmärtävätkö kuvien julkaisijat mitä tai miten kommunikoivat kuvillaan on sitten toinen juttu. Tai ymmärtävätkö ne jotka kuvan näkevät, mitä kuvat viestittävät? Näillä asioilla joilla, sanoisin, pystyy erottamaan, tai ainakin joiden avulla pitäisi pystyä erottaa ammattilaiset harrastajista, ei kuitenkaan ole mitään väliä. Kuvia otetaan, julkaistaan ja katsotaan kaikesta tuosta analyyttisestä puolesta riippumatta. Miksi?

Arvaukseni on, että kuvia julkaistaan välittämättä siitä, mitä tai miten ne kommunikoivat koska kuvan julkaiseminen ei vain ole helppoa vaan paljon helpompaa kuin kirjoittaa samasta asiasta jokunen lause tai edes paria sanaa. Omalla puhelimella voin alle kymmenellä näpäytyksellä ottaa ja julkistaa kuvan joka kertoo esimerkiksi tämän: ”pyöreä pöytä, kannettava tietokone (näyttäisi olevan Applen laite), punainen kukka pullossa näytön takana, koneen vieressä oikealla puolella tyhjä lasi ja lusikka (latte?), tuskin on kotona otettu vaan varmaan jossain kahvilassa ja onpas kiva retroefekti joka luo trendikästä tunnelmaa”. Kirjoittaen tuo vaati 285 merkkiä (sis. välilyönnit) eikä se luo lähellekään samaa fiilistä, tai edes välitä kaikkea sitä informaatiota, kuin mihin kuvalla pääsee, vaikka ei ymmärtäisi kuvaamisesta tai kuvatulkinnasta yhtään mitään. Tuhat sanaa on loppujen lopuksi aika vähän, ja niiden käyttö vaatii paljon osaamista.

Kehitys ja muutos

En usko sen olleen sattumaa, että samoihin aikoihin kun tulostimet ja julkaisuohjelmat antoivat jokajampalle mahdollisuuden luoda omiaan, tapahtumahorisonttiin ilmestyi myös David Carsonin taitot tai Neville Brodyn fontit. Se oli ajassa.

Uskon… ei, väitän, että samaa tapahtuu tällä hetkellä valokuvauksessa. Kuitenkin 90-luvun menoon verrattuna aivan eri laajuudella sekä taajuudella, koska internet mahdollistaa globaalin kommunikoinnin ilman pienen ammattilaisryhmän ohjausta tai säännöstelyä. Siinä missä 90-luvulla jokajampan teokset tuskin tulivat näkyville monellekaan ammattilaiselle (tai erityisen laajassa skaalassa myöskään toisinpäin) olemme tilanteessa missä työt ja luovuus vapaasti niin ruokkii muutosta kuin myös saa ravintonsa siitä, riippumatta tekijän osaamisen tasosta. Muutos ei kuitenkaan synny yksinomaan kuvatulvasta, kuten muutos 90-luvulla ei syntynyt jokajampan tulostamista tekeleistä, vaan kuvatulva on merkki muutoksesta.

Valokuvan kehitys on aina tapahtunut siellä, missä ihmiset ja kuvat voivat kommunikoida vapaasti. Ennen se vei vuosia, koska kommunikointi ja oli hitaampaa, ja kontrolloidumpaa. Sitä tapahtui kerhoissa, opinahjoissa, vedosten, kirjojen ja muiden painotuotteiden sekä näyttelyiden kautta. Nyt se on villiä ja vapaata, digitaalista, eroten menneistä ajoista siinä, ettei ole vain yhtä tai paria harvaa visionääriä, vaan muutos on monien käsissä. Eikä tämä menossa oleva kehitys näy perinteisissä kanavissa täysin vasta kuin pitkän ajan kulutta, koska perinteinen ei kykene pysymään vauhdissa mukana.

Kun vuosien kuluttua tästä ajasta kirjoitetaan, keksii joku tällekin fänsin termin ja oli se nyt mikä sitten onkaan tahdon huomauttaa, että tässä ajassa perinteisemmän, hitaamman kehityksen kannattajat maalasivat vastaavia uhkakuvia kuin taidemaalarit valokuvan keksimisen aikaan (uusi asia tappaa kaiken sen johon on jo totuttu ja siksi maailma periaatteessa tuhoutuu), vaikka tietenkinkin jälkikäteenhän on huomattu, että niin taidemaalaus kuin valokuvaus hyötyivät toistensa olemassaolosta.

Tuhat sanaa, ainakin.

–
^*) ”hyvä” tässä tapauksessa tarkoittaa yleistajuisesti ja subjektiivisesti koettuna kuvaa joka ei resonoi negatiivisesti katsojansa mielessä, ottamatta kantaa siihen, että onko hyvää tai huonoa kuvaa oikeastaan edes olemassa.

God jul ihan jokaiselle, niiku. En riktigt hyvä joulu åt alla, typ liksom!

Skrubu.net blogin tervehdyksenä hauska video jonka nyysin Musik och mer -blogista. Ottakaa rauhallisesti, nauttikaa ja rentoutukaa. Syökää, juokaa ja pysykää lämpiminä. Sen lisäksi jotain, jotain ja ennen kaikkea jotain.

Tänään kävelyä, kirjan kuuntelua ja kuvien katsomista sekä ottamista: Kolmasti valotettua luontoa, jokunen jääkuva, pari kuvaparia Flickriin (tämä ja tämä) sekä hiukan materiaalia kuvablogiin, josta yksi julki.

Menneisyydessä

Ennen syntymääni oli aika, näin minulle on opetettu, jolloin ihmiset tiesivät Maan olevan litteän. Maailma hahmotettiin omasta näkökulmasta ja tulkittiin sen mukaan.

Sittemmin ruvettiin epäilemään, ettei Maa ehkä ollutkaan litteä. Ja vähitellen, kun todisteita oli tarpeeksi, ihmiset tiesivät Maan olevan pyöreän: Sen laidan yli ei voinut kävellä.

Mutta vaikka Maa tiedettiin pyöreäksi, oli maailmankuva kuitenkin geosentrinen, eli maakeskeinen. Ihmisen tiedettiin olevan kaikkeuden napa, eli Aurinko, Kuu, planeetat ja kaikki tähdet pyörivät paikallaan pysyvän Maan ympärillä. Silloin ei ymmärretty sitä harhavaikutelmaa jonka akselinsa ympäri kiertävä Maapallo aiheuttaa. Ei ollut myöskään tarvetta uskoa muuta, sillä geosentrisyys sopi yleisesti vallalla olevaan maailmankuvaan.

Sitten joku puolalainen riitapukari yllättäen päätti julistaa Maan pyörivän Auringon ympäri. Voi hyvät hyssykät sentään millainen sotku siitä syntyi. Pari sataa vuotta siinä sitten juupastelittin ja eipästeltiin kunnes asia hyväksyttiin. Ihminen ei siis ollutkaan luomakunnan napa. Nyt tiedettiin että Maa pyörii Auringon ympäri. Oli heliosentrisen, eli aurinkokeskeisen maailmankuvan aika.

Vaan eivät muutokset siihen loppuneet. Vähitellen Aurinko tajuttiin tähdeksi muiden joukossa ja oma galaksimme ymmärrettiin yhdeksi muiden joukossa. Kaikkeuden napa oli siirtynyt omasta nöyhdänkerääjästä jonnekin käymättömien korpimaiden aavaan aukeaan, hyvin pitkälle siitä mikä joskus tiedettiin todeksi.

Nykyään, olen antanut itselleni kertoa, ei ole mielekästä ajatella että kaikkeudella edes olisi keskipistettä.

Jossain näillä kohdin historiassa on se hetki jolloin minä synnyin.

Lähimenneisyydessä ja nykyään

Syntymäni jälkeen on ollut aika jolloin internetistä ei tiedetty mitään. Sitä ei vaan kerta kaikkiaan ollut olemassa. Mutta se keksittiin ja ihmiset ovat kuvailleet sitä monella eri tavalla. Opiskellessani 90-luvun keskivaiheilla Taideteollisessa korkeakoulussa internet selitettiin jonkinlaisena putkistona (tämä oli siis noin kymmenen vuotta ennen Ted Stevensin analogiaa). En ymmärtänyt sitä, mutta sillä hetkellä se oli totuus: internet oli kuin iso läjä putkia joissa bitit virtasivat. Myöhemmin internet esitettiin pilvenä. Se oli… niin, se nyt vaan oli sellainen jonkinlainen muodoton entiteetti (ja PowerPointeissa pilvi näytti kivalta, kerrottiin).

Vähitellen ei enää ollut tärkeätä kertoa minkä näköinen tai millainen kanava internet on, vaan mitä internetissä on, sekä mitä siellä tehdään ja miten. Siirryttiin tekniikasta mahdollisuuksiin.

Näkemys internetistä muuttuu sitä mukaa kun ymmärrys kasvaa ja teknologia muuttuu. Se seuraa tavallaan samaa kaavaa kuin käsitys Maasta, Auringosta ja kaikkeuden keskipisteestä aikana ennen syntymääni. Itse asiassa kyseessä on enemmän kuin vain näkemyksen muuttuminen, se on kasvava ymmärrys siitä miten internet muuttaa kuluttamisen ja tuottamisen hierarkioita sekä markkinoinnin mahdollisuuksia ja tiedon kulkua.

Nykyään, olen antanut itselleni kertoa, ei ole mielekästä ajatella että internetkaikkeudella olisi keskipistettä. Ei ole varmaan koskaan ollutkaan, mutta sosiaalisten verkostojen lisääntyessä ja sisällön syndikoinnin ja siirron helpottuessa, näkemys internetin hajautetusta luonteesta selkeytyy koko ajan.

Kuitenkin samalla tavalla kuin kuin maapallomme kiertoradalla on keskipiste, on ihmisillä omia henkilökohtaisia liikeratojensa keskipisteitä verkossa. Meillä kaikilla on omat aurinkomme joiden ympärille muodostamme omat liikeratamme, tietojemme ja tapojemme mukaan. Mutta jokaisen omat keskipisteet ovat vain pisteitä muiden pisteiden joukossa.

Kuitenkin yllättävän monen yrityksen kuva siitä miten ne näkevät itsensä internetissä ei tunnu muuttuvan. Yritykset tuntuvat tietävän pysyvänsä paikallaan ja muiden pyörivän niiden ympärillä. Se on vahvasti itsekeskeinen näkemys jonka mukainen toimintamalli johtaa siihen, että internetin tarjoamia mahdollisuuksia ei valjasteta käyttöön vaan alati muuttuvassa tilassa yritetään selvitä vanhoin näkemyksin.

Yksilöt keräävät tietoa ja sosiaalisia suhteita muista pisteistä osaksi omaa liikerataansa tai myös jakavat omista piiristään aktiivisesti tietoa muualle. Yritysten keskipisteet ovat joko mustia aukkoja joilla ei ole imua mutta josta ei kuitenkaan pääse edes vahingossa pakenemaan mitään muualle, tai sitten ne ovat muiden ihmisten liikeratojen ulkopuolelle jääneitä karuja asteroideja joille ei eksy edes vahingossa. Siinä missä ihmisten omien liikeratojen keskipisteet vaihtavat paikkaa liikeratojen muuttuessa, olla möllöttävät yritysten itsekeskeiset keskipisteet paikallaan.

Markkinointikonsultti ja kirjailija Seth Godin sanoo hienosti, että fundamentalisti arvioi onko jokin fakta hyväksyttävä heidän uskoonsa ennen kuin he tutkivat sen. Tänään ehkä ei yhtä helposti polteta roviolla niitä, jotka uskaltavat olla toista mieltä internetkaikkeuden olemuksesta, mutta helposti kiistetään muiden mielipiteet vanhan tiedon pohjalta eikä aktivoiduta keskusteluun: pysytään omassa maailmankuvassa, eikä osata tai edes oikeasti tahdota katsoa asiaa mistään toisesta näkökulmasta kuin tasan siitä missä ollaan ja miten asioita on aina katsottu.

Kaikki eivät kuitenkaan ole nykyisen maailmankuvansa vankeja. He ovat niitä jotka tajutessaan sen, että eivät tiedä, kiinnostuvat asiasta ja pyrkivät hakemaan aktiivisesti uusia näkökulmia ja lisää tietoa hahmottaakseen oman tilanteensa. Parhaimmillaan nämä uteliaat tajuavat myös sen, että oman näkökulman laajentaminen ei aina anna ruusuista kuvaa kokonaisuudesta. Mutta jos kaikki kerätty tieto viittaa oletetun todellisuuden hajoamiseen, pitää siihen suhtautua älyllisesti ja analyyttisesti: totuus ei voi aina olla miellyttävä asia.

Tulevaisuus

Tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta, joten tavallaan on ymmärrettävää, että isot muutokset saattavat yllättää, ja pelottaakin. Mutta eri mahdollisuuksiin voi varautua. Tai varautua jo vain siihen, että maailma tulee ihan varmasti muuttumaan. Se, ettei näytä siltä, että mitään odottamatonta tapahtuisi ei suinkaan ole tae siitä, että sitä ei tule tapahtumaan.

On kuitenkin ymmärrettävä, ettei egosentrisellä maailmankuvalla oikeasti voi menestyä maailmassa jossa jokaisella on omat keskipisteensä. Enää ei myöskään ole varaa juupastella ja eipästellä näkemystensä kanssa paria sataa vuotta kuten kopernikaanisen vallankumouksen aikana. On kyettävä tekemään päätöksiä nopeasti.

Internet ei odota.

On pitänyt kirjoittaa Tukholmasta. Siitä miten länsinaapurimme pääkaupunki on yhtä oiva lomailukohde kuin moni muu Euroopan kivikylä. Etenkin kesällä, kun on aurinkoista ja lämmintä. Mutta en ole oikein saanut kiinni mistään kohdasta niin, että siitä tulisi jotenkin hyvä paketti kirjoitettavaksi.

En tiedä aloittaisinko siitä miten Tukholma-kortti osoittautui järkeväksi hankinnaksi. Sillä pääsi vaikka minne ja matkusti julkisilla. Kortin olisi voinut ostaa laivalta, mutta siellä myytiin vain kahden päivän kortteja, tarpeemme oli kolmeksi. Ostimme omamme hotellista. Kortti maksoi itsensä takaisin (580 SEK/3 pvä) – pääsimme jopa hiukan voitolle.

Toisaalta voisin aloittaa kirjoittamisen ruoasta, kehaisemalla ravintoloita East, Andalucia ja Brasserie Godot. Tai ylistämällä Diablo nimellä kulkevaa tummaa ja vahvaa kahvia jota ostin itselleni tuliaisiksi Hötorgshallenin kahvi- ja teekaupasta (hallin kebabmesta on myös oikein oiva lounaspaikka). Olisi myös paikallaan todeta Tukholmassa olevan hyvin paljon sushia tarjolla, niin paljon, että se jotenkin oli huomioitavan arvoinen asia. Ja kaikki näkemäni annokset olivat hienoja: upean näköisiä rullia ja kauniita asetteluita.

Jossain vaiheessa kirjoittaisin ehdottomasti siitä miten petyin Nokia Mapsin kartalta löytyviin ravintolamerkkeihin: Niistä ei ollut apua. Enkä oikein vakuuttunut n. 8 euroa maksaneesta Wcitiesin Tukholman City Guideista kännykkään. Sitä oli hankala käyttää eikä se mielestäni loistanut sisällölläkään. Saman verran maksava opaskirjanen, sellainen paperinen, olisi varmaan ollut parempi sijoitus. Mutta itse karttasovelluksesta oli kyllä jopa hyötyä kaupungilla liikkuessa. Olisin varmaan myös käyttänyt kännykän Google Mapsia, jollei tiedonsiirtohinnat olisi niin poskettomia kuin ovat.

Shoppailusta tuskin kirjoittaisin, se kun ei oikein ole minun juttuni, mutta voisin mainita Södermalmin Designtorgetin ja Kungsgatanin Stockhomen, jotka molemmat olivat täynnä kaikenlaista… niin… vaikka mitä. Muuta en varmaan ostamisesta keksisi kirjoittaa.

Nähtävyydet ovat nähtävyyksiä, ja niistä löytyy vaikka mitä vaikka mistä, joten niistä myöskään juurikaan jaksaisi kirjoitella.

En tiedä. Oli kuitenkin mukava viimeinkin oleskella Tukholmassa pidempään ja rennommin kuin puoli päivää krapulassa tai jollain seminaari- tai työreissulla.

Ehkä tyytyisin kuitenkin vain hitaasti, mutta kiireettä, julkaisemaan kuvia reissusta asiasanalla STO08 niin kuvablogiini kuin Flickr-tililleni, ilman sen kummempia selityksiä tai juttuja.

Lounaalla juttelimme siitä miten tällä hetkellä tuntuu kaikenlaisia rajoitus- ja seurantatoimenpiteitä olevan menossa, siis koskien nettiä. Jäin miettimään asiaa.

Täällä meillä on lapsipornon suodatuksen nimissä salainen (salamyhkäinen?) kieltolista, jota on kovasti kritisoitu. Suodatuksen toimivuus on kyseenalainen sillä se ei estä lapsipornon levitystä vaan vain piilottaa sen näkyvistä: kukkahattufiltteri. Samalla myös salamyhkäisyys kieltolistasta aiheuttaa mahdollisuuden sen väärinkäytt… , korjaan: laajentamiseen niin, että kriittiset mielipiteet voidaan vahingossa piilottaa tai miksi ei vaikka Thaimaalaisen prinsessavainaan muistosivut sulkea näkyvistä. Suuren Pahan nimissä voi agendalle tuoda ihan toisia asioita. Eikö kukaan ajattele lapsia?

Länsinaapurissa astuu voimaan laki joka sallii kaiken maan läpi liikkuvan internetliikenteen urkkimisen. Meidän poliitikot eivät ole pahemmin asiasta älähtäneet, mutta esimerkiksi Tanskan parlamentti tuohtui siitä että sen tietoliikenne on Ruotsissa vapaata riistaa. Mitäpä meillä nyt niin tärkeitä asioita internetin kautta, etteikö sitä saisi naapurit urkkia.

Ranskassa, internetveron ohella, pykätään kovaa vauhtia pystyyn ’kolmen hudin’ -lakia, jolla yritetään saada vertaisverkkojen laittomat tiedostojaot kuriin. IFPI ymmärrettävästi taputtaa karvaisia käsiään ja hihkuu onnesta. Levy-yhtiöthän ovat jo pitkään pitäneet piratismia nykyisten ongelmiensa ytimenä ja raahanneet joksus jopa syyttömiä oikeuden eteen. Nyt ameriikan ihmemaassa halutaan bisneksen nimissä muuttaa koko ”syytön kunnes toisin todistetaan” -järjestelmää:

Levy-yhtiöiden etua ajavan Motion Picture Association of American MPAAn asianajaja ehdotti, että piratismista voisi saada tuomion ilman suoria todisteita, sillä niitä on vaikea hankkia.
–
Levy-yhtiöiden asianajaja ehdottaa: piratismista tuomio ilman suoria todisteita (Digitoday)

Ja sitten on tietenkin vielä tämä aivopieru jonka kavala löyhkä tulee leijumaan yllämme vielä pitkään:

Tarvitsemme laatutakeita, pitää tuoda ilmi, kuka kirjoittaa ja miksi.
–
Europarlamentaarikko Marianne Mikko (HS.fi)

Mitä helvettiä? Lupa mielipiteiden esittämiseen?

Kuka määrittelee meppi Mikon kuolleena syntyneen bastardi-idean mukaisen ns. ”laadun” (joka ymmärtääkseni on hyvinkin subjektiivinen asia) ja kuka sitä seuraa? Entä miten määritellään blogi? Koskeeko lupa myös kuvien julkaisemista? Miten Jaiku? Pitääkö samalla muuten itsekustannekirjoihin ja -lehtiin tuoda sama rajoitus? Missä vaiheessa bloggaajien on pidettävä otsanauhaa tai ommeltava takkiin merkki jotta nämä mielipiteitä ilmaisevat yksilöt voi helposti tunnistaa toreilla ja turuilla?

Onko jossain luettu Andrew Keenin tekstejä ja uskottu hänen näkemyksensä olevan totta? Kirjoittaisin tähän paljon kirosanoja jos näkisin sen olevan jotenkin hyödyllistä. Mihin maailma on menossa? Ja miksi? Mistä näitä, tavallaan hyvin pelottavia, ideoita oikein sikiää? Monta pientä muutosta johtaa lopuksi johonkin isoon, jota ei aluksi edes huomaa kun se on vaivihkaa hiipinyt ohjaamaan meitä.

Onko kyseessä on paniikkireaktio? Siinä missä netti muuttaa kuluttamisen ja tuottamisen hierarkioita, muuttaa se myös vallan hierarkioita. Ne joilla valta, poliittinen ja/tai kaupallinen, on perustunut kontrolliin ja rajoituksiin ovat kauhuissaan kun yllättäen käy ilmi, että tavalliset ihmiset voivat saada aikaan suuria asioita, vaikuttaa kontrolloimattoman kanavan kautta. Kuristusote lipsuu.

Olemmeko tilanteessa jossa vallitsee molemminpuolinen luottamuspula (onko luottamus koskaan ollutkaan kaksisuuntaista?)? Ehkä se on ymmärryksen puutetta? Ehkä kukaan ei vaan hahmota kokonaisuutta ja se johtaa irralisiin toimenpiteisiin joista ei ole toivottua hyötyä? Mene ja tiedä.

Itseäni kuitenkin ahdistaa hiukan.

Sananvapauden rajoittaminen, ihmisten leimaaminen ja uhkakuvien maalaaminen ei mielestäni ole oikea tapa. Se kun ei rauhoita tilannetta vaan aiheuttaa entistä voimakkaampia vastareaktioita (kuvittele tähän esimerkki maailmanhistoriasta).

Vetoomus: Tilaa Lehti paperiversiona – n. 11 päivää jäljellä.

Leffa: No Country for Old Men – mainio pätkä.

Adressi: Aloittakaa Blogisanomien julkaisu uudestaan – kannatetaan!

Musiikki: The Tangent, Not As Good As The Book – parhautta.

Äänikirja: Seth Godin, Small is the New Big – viihdyttäviä tarinoita.

Tekstikirja: Michael Gerber, Barry Trotter och den onödiga uppföljaren – parodiaa.

Och Sting: Gabriel’s Message, Ian Anderson & Band: God Rest Ye Merry Gentlemen, The Pogues & Kirsty MacColl: Fairytale of New York, Lindisfarne: Wintersong samt Shane MacGowan & Nick Cave: What a Wonderful World.