skrubu

Virka Galleriassa herrojen Aho & Soldan valloittavia Helsinkikuvia 1930-luvulta. Kaikenlaista hienoa on saanut väistyä paljon rumemman, vaikka toki kaupallisesti paljon kannattavamman, tieltä kahdeksassa vuosikymmenessä.

Linnanmäen uusi laite on pirteä lisä kaupunkikuvaan. Saisivat rakentaa sinne enemmän torneja. Siitä tulisi kiva maamerkki. Olen tosin ymmärtänyt, että sellaiseen ei kai kaupungilta luvat noin vaan irtoa. Ehkä jos rumia torneja rakentaisivat?

Turisteja katsellessani keksin uuden liikuntamuodon: Kamera Chi. Se olisi jotain joogan ja Tai Chin väliltä. Siinä liikuttaisiin hitaasti ja oltaisiin pitkään hassuissa asennoissa ottamassa kuvia pienellä pokkarilla.

Nainen selitti selvästi tuohtuneena jotain. Kuulin ohikulkiessani vain sen, miten jokin on inhottavaa, ihan kuin asuisi jossain lakivaltiossa.

Päivän fingerporiajatus. Näin varoituksen hengenvaara. Mietin miten Heimo näkisi kyltin kirkon ovella.

Harvoin näkee ketään uimassa Töölönlahdessa. Tänään näin. Ja ihan selvinpäin oli, tai ainakin sen ikäinen, etten usko nauttineen mitään limua vahvempaa.

Siwassa jonoa kassalle melkein ulko-ovelta asti. En liittynyt ahtaassa putiikissa kiemurtelevaan tuhatjalkaiseen, vaikka olinkin särvintä vaille.

Kun yhden tietyn ongelman yhdestä tietystä ratkaisusta, joka on tarkoitettu vain marginaalisten äärimmäistapausten hoitoon, tulee yleisesti markkinoitava tuote, ei se enää ratkaise ongelmaa vaan joko luo uuden ongelman tai vaikeuttaa alkuperäisen ongelman ratkaisua.

Esimerkkinä ylipaino. Äärimmäisen ylipainoisille VLCD voi olla hengenpelastaja. Äärimmäinen hoitokeino äärimmäisiin tapauksiin. Vähän ylipainoiset eivät tarvitse äärimmäisiä hoitokeinoja, siksipä meillä on vähäkalorisia ruokatuotteita joita markkinoidaan kovasti ja myydään paljon, mutta kuitenkaan erilaiset light- ja laihdutustuotteet eivät vähennä ylipainoa maailmassamme. Ne eivät ole ratkaisu, ne luovat uuden ongelman.

Toinen esimerkki on nikotiinituotteet. Äärimmäisissä tapauksissa nikotiinituotteet saattavat pelastaa henkiä, mutta kun niitä markkinodaan ja myydään kaikille sauhuttelijoille, ei nikotiinituotteet enää poista ongelmaa: ne siirtävät riipuvuuden yhdestä tuotteesta toiseen tuotteeseen. Okei, vähemmän tervaa keuhkoon, mutta tapa ei muutu ja ihmiset ovat yhä vaan koukkussa. Synkästi ajateltuna asian voisi menevän niin, että nikotiinituotteiden markkinointi käyttää hyväkseen tupakkateollisuuden jo tekemää työtä kääriäkseen itselleen voitot (varmaan tietäen, etteivät oikeasti ole ratkaisemassa mitään ongelmaa).

Kun ongelma ei poistu sillä ratkaistulla jota meille markkinoidaan, on ratkaisu tietenkin jossain ihan muualla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ratkaisu ilmastonmuutokseen ei ole päästöjen vähentäminen, sillä päästöjen vähentäminen on ratkaisun lopputulos, ei ratkaisu. Kuitenkin päästöjen vähentäminen tai vähäiset päästöt on markkinointivaltti, esim. autojen markkinoinnissa.

Mutta, tämä juttu on tupakoinnista.

Teoria tupakoinnin lopettamisen vaikeudesta

Asiaa jonkin aikaa pohdittuani päädyin tässä keväällä kiteyttämään itselleni teorian tupakoinnin lopettamisen vaikeudesta: Tupakoinnin lopettaminen ei ole vaikeata.

Teoriani vaatii tietenkin selityksen, sillä jos lopettaminen olisi helppoa tai edes tuntuisi siltä, saattaisi moni sellainen, joka on miettinyt tupakoinnin lopettamista, lopettaa sauhuttelun jo tänään.

Usko ja pelko

Jos kysyy sellaiselta henkilöltä joka ei koskaan ole polttanut, että onko tupakoinnin lopettaminen vaikeata, osaa tämä henkilö ilman omakohtaista kokemusta kertoa, että tupakoinnin lopettaminen on vaikeata. Samoin osaa myös ala-asteen viidennellä oleva koululainen, joka ei polta, kertoa, että tupakoinnin lopettaminen on vaiketa. Mistä nämä ekspertit ovat saaneet tietonsa?

Meidät opetetaan ’tietämään’, että tupakoinnin lopettaminen on vaiketa. Vaikeuden kuvitellaan olevan pelote joka pitää meidät poissa tupakasta (älä vaan alota, koska lopettaminen on ihan mahdottoman vaikeata), mutta se ei selvästikään toimi. Sen sijaan pelotteella aiheutetaan painetta niille jotka myöhemmässä vaiheessa haluavat lopettaa tupakoinnin: ”Jos yrittäisi, mutta kaikkihan sen tietää, lapsetkin, että lopettaminen on vaikeata, kyllä se varmaan sitten on vaikeata”. Meidät on opetettu pelkäämään tupakoinnin lopettamisen vaikeutta ja samalla vaikeutettu tupakoinnin lopettaminen.

Tätä samaa pelotetta käytetään hyväksi nikotiinituotteiden markkinoinnissa: Lopettaminen on vaikeata, me teemme sen helpommaksi. Samoin light- ja laihdutustuotteet lupaavat tehdä laihtumisen helpommaksi. Nämä tuotteet eivät ratkaise mitään ongelmaa, sillä ne eivät muuta ihmisten toimintatapoja.

Jos tupakoinnin aloittaminen ei ole erityinen juhlatilaisuus (”Mamma, mamma titta! Isot pojat opettivat minut vetämään röökiä!”, ”Ihanaa lapseni, tätä pitääkin juhlia koko kylän voimin viikon ajan. Olen niin ylpeä sinusta”) ei tupakoinnin lopettamisessa epäonnistuminen ole myöskään asia josta puhutaan samalla tavalla kuin tupakkalakon aloittamisesta tai tupakoinnin lopettamisesta. Periksi antaminen on voi tuntua heikkouden merkiltä. Ainakin se on noloa. Me emme halua noloja tilanteita, jopa niinkin pahasti, että noloihin tilanteisiin joutuminen saattaa tuntua pelottavalta. Nikotiinituotteet luovat turvallisuuden tunnun.

Tapa ja halu

Tupakoinnin lopettamisessa vaikeinta ei ole päästä yli nikotiinin tarpeesta, vaan se, että olemme ehdollistaneet itsemme tupakoimaan. Me teemme itsellemme sen minkä Pavlov teki koirille. Pavlov sai koirat assosioimaan kellon soiton ruokailuun ja näin pelkkä kellonsoitto sai koirat kuolaamaan. Me opimme kuolaamaan tupakan perään, mutta emme kellonsoitosta vaan eri tilanteista ja toistuvista tapahtumista.

Me käytämme tupakkaa itsemme palkitsemiseen (jopas oli urakka, nyt maistuu rööki), lohduttamiseen (nyt hamittaa, pitääpä vetää spaddu), rauhoittamiseen (hermosauhut) ja erilaisten pienten tylsien hetkien – microboredom – täytteeksi (poltan, koska nyt ehdin ja sitten ehkä en ehdi taas pitkään hetkeen tai klassinen ”annan käsilleni jotain tuttua tekemistä”). Tupakka ei eroa tapansa puolesta suklaasta tai jäätelöstä lohduttajana, palkintona, pahana tapana tai pienten tylsien hetkien täyttäjänä.

Pavlov tuli kuuluisaksi siitä, että ehdollisti koirat kuolamaan kellonsoitosta, mutta onko kukaan saavuttanut kuuluisuutta poistamalla koirista Pavlovin aiheuttamaa ehdollistusta? Koirat eivät varmaan älynneet miksi ne kuolasivat kellon soidessa. Ihminenkin harvemmin tajuaa miksi tupakkaa tekee mieli (osaa kyllä sen tavalla taikka toisella itselleen rationalisoida, eli valehdella itselleen), mutta ihmisella pitäisi kuitenkin olla kyky päätellä ja opettaa itsensä pois luomastaan ehdollistuksesta. Entä onko se helppoa? Ei. Siksi meille kaupataankin ’helppoja’ ratkaisuja, joista ei ole hyötyä.

Nikotiinituotteet korvaavat vähitellen tupakan purukumilla, mutta eivät poista assosiaatiota (joka manifestoituu selittämättömänä tarpeena tai haluna, eli ”nikkiksinä”). Samalla tavalla laihdutustuotteet eivät muuta assosiaatiota ruokaan, vaan korvaavat yhden tuotteen toisella poistamatta itse assosiaatiota.

Ihminen on helposti narutettava eläin, siinä missä muutkin eläimet. Jos markkinoinnin voimalla saadaan ihmiset vaihtamaan yksi pahe toiseen, tupakka purukumiin, niin voisikohan samoin mekanismein muuttaa myös ihmisten tapoja kokonaan ja kokonaan poistaa tarve lohduttaa tai palkita itsensä nikotiinituottein? Ai, että sitä on yritetty? Ehkä, mutta siihen käytetään vähemmän rahaa kuin nikotiinituotteiden (niin purkan kuin tupakan) markkinointiin. Kuka hullu nyt oikeasti käyttäisi rahaa siihen, että ohjaisi ihmiset pois riippuvuuksistaan, sellainenhan olisi kaupallinen itsemurha. Bisneksen kannalta parempi ruokkia jo olemassa olevaa ehdollistusta markkinoimalla helppoja ratkaisuja.

Toisto ja taisto

Entä jos meille opetettasiin alusta alkaen, että tupakoinnin lopettaminen on helppoa? Ei maalattaisi uhkakuvia, koska ne eivät vaan toimi, vaan luotaisiin mahdollistavia mielikuvia alusta alkaen: Tupakoinnin lopettaminen on helppoa. Lopetettaisiin itse-ehdollistamisen mystifiointi ja tunnistaa ja rationalisoida luodut tarpeet, jolloin niihin on helpompi käydä käsiksi ja käsitellä – saada aikaan muutos käyttäytymiseen.

Kun jotain asiaa toistetaan tarpeeksi, siitä tulee totuus. Aikanaan ihmiset opetettiin tietämään, että maa on kaikkeuden keskipiste. Sitä toistettiin totuutena. Maa on kaikkeuden keskus, maa on kaikkeuden keskus… tupakoinnin lopettaminen on vaikeata, tupakoinnin lopettaminen on vaikeata. Sitten kun todistettiin, että maa ei olekaan kaikkeuden keskipiste, johti se usean sadan vuoden taistoon. Tietenkin, koska opitun totuuden mureneminen tarkoittaa muutosta valtarakenteisiin. Maan kiertoradan määrittely oli uskonnon ja tieteen välinen taistelu.

Taisto tupakoinnin lopettamisen vaikeuden -uskoa vastaan on terveyden ja kulutuksen välinen joka niittää joko ihmishenkiä tai suuryrityksiä. Maa kiertää aurinkoa. Tupakoinnin lopettaminen on helppoa, tupakoinnin lopettaminen on helppoa, tupakoinnin lopettaminen on helppoa…

Tupakoinnin lopettaminen on helppoa.

Loppuun asiaa sivuava kirjasuositus. Chip & Dan Heath: Switch: How to Change Things When Change Is Hard (tässä pari arviota: treehugger ja anecdote).

Oli firman talviriehapäivä Kaivopuistossa, vuonna 2001, ja jotta meno ei olisi ollut vain mäenlaskua, ruokaa ja juomaa, oli meille järjestetty myös hiukan virallista ohjelmaa. En muista mitä kaikkea siinä oli, mutta teema taisi olla, näin monien vuosien jälkeen vapaasti artikuloiden, ryhmätyön ymmärtäminen leikin kautta… tai jotain. En minä niitä leikkejä muista, paitsi sen yhden joka teki vaikutuksen.

Meidät jaettiin kahdeksan hengen ryhmiin. Ryhmä seisoi kahdessa rivissä, neljä nenäkkäin neljän kanssa. Rivien välillä oli kättelyn verran tilaa, mutta emme kätelleet, vaan kaikilla etusormi osoitti vastapäisen rivin henkilöä ja etusormet muodostivat kahdeksan sormen jonon rivien välissä, kutakuinkin vatsan korkeudella.

Etusormijonon päälle astettiin suksisauva. Ryhmän tehtävänä oli saada sauva laskettua maahan hallitusti niin, että etusormien aina oli oltava kosketuksessa sauvaan. Todella helppoa? Ei suinkaan.

Sen sijaan, että sauva, joka tuskin painoi mitään, olisi laskeutunut, rupesi se nousemaan. Kahdeksan ihmistä ohjeistivat toisiaan ”Se pitää saada alas! Alaspäin!”, mutta sauva vaan jatkoi matkaa ylemmäs.

Olikohan niin, että leikin nimi oli painovoimaa uhmaava sauva? Ehkä. Se ainakin sopisi.

Sauvan nousu johtui tietenkin siitä, että kun yritti pitää sormella kontaktia sauvaan tuli sauvaa samalla hiukan nostettua ja näin jonkun muun sormi irtosi sauvasta jolloin toinen myös nosti sormeaan ja samalla sauvaa… Noidankehä. Hassuinta oli, ettei ryhmä tuntunut tajuavan mistä nousu johtui.

Jonkun toisen ryhmän onnistui saada sauva laskuun, se lisäsi oman ryhmäni innostusta pyrkiä parhaimpaansa. Ryhmän kommunikointi kasvoi huutamiseksi.

Huomasin jossain vaiheessa antavani periksi. Laskin käteni, en koskenut sauvaan, mutta siellä se leijui, jossain päiden yläpuolella vaikka miten hämmästeltiin, huudettiin ja kiroiltiin.

Tänään on Blog Action Day ja tämän vuoden teema on ilmastonmuutos, asia jota Vaiheinen on käsitellyt paljon ja hyvin.

[…] että vähän väliä näkee julkisuudessa vaatimuksia siitä tai tästä, ”jos aiomme säilyttää nykyisen elintasomme”.
–
Vaiheinen 13.10.2009: Nykyistä elintasoa ei pidä säilyttää

Kuvailemani talvireihan leikki (jossa ryhmäkoko muuten saatoi olla kuusi eikä kahdeksan henkeä, ei voi muistaa niin tarkkaan) tuli mieleeni ylläolevasta lainauksesta ja mietin, että hiihtosauva voisi toimia vertauksena elintasosta.

Ihmiset haluavat pysyä yhteydessä elintasoon, mutta kun yksi tökkää sitä hiukan ylemmäs, on joku muu heti hiukan alapuolella ja pyrkii ottamaan kiinni mielestään menetetyn osan ja tönäisee omalla toiminnallaan elintasoa taas hiukan ylemmäs. Ja vaikka miten sitten pidetään älämölöä siitä, että tämä ei voi jatkua, että meidän on tehtävä jotain ettei tapamme saa maapalloamme tuohutumaan, ei elintason nousua noin vaan saa pysäytettyä.

Koska sauvasta ei voi ottaa kiinni, ei ne jotka laskevat sormensa ja yrittävät omalla toiminnallaan välttää nousun jatkumista voi muuta kuin katsoa miten sauva vaan jatkaa nousemistaan ja ihmiset huutamistaan.

En tässä pyri mitenkään väittämään, että olisin erityisen hanakasti laskemassa omaa sormeani alemmas, kunhan nyt vaan yritän ymmärtää mikä ajaa ihmisen tekemään ristiriitaisia asioita – sanomaan ja ehkä jopa tahtomaan yhtä mutta tekemään ymmärtämättään jotain aivan päinvastaista.

Sea Life on mainio paikka harjoitella valokuvausta ja kokeilla mihin tekniikka venyy. Siellä on vaihtelevia ja vaativia valaistusolosuhteita, heijastuksia, valoa taittavia pintoja ja liikkuvia kohteita (kuvia kuvablogissa kunhan ehdin).

Elokuvissa ärsyttää mainokset. Vaikka ei hirveän tiuhaan kävisikään tuntuu siltä kuin saisi aina samat kaupalliset viestit silmiensä eteen. Jopa osa trailereista vaikuttaa ihan samoilta. En minä niitä salin ulkopuolella muista, mutta siinä ennen leffaa tulee sellanen c’est la vie -fiilis ^*): että taasko nämä. Sellainen vähentää leffakäyntien määrää.

Leffaliput ovat muutenkin niin kalliita, että sitä oikein jää miettimään paljonko maksaisi mainosvapaan leffan lippu? Tai josko nostamalla paukkumaissin ja kuplajuoman hintaa voisi lippujen hintaa alentaa?

Olympiastadion täytti juuri 70 v. Täältä näkee kirkkaalla säällä Tallinnaan asti, sanoi isä pojalleen tornissa. Ihanks tosi, ihmetteli poika ja jatkoi samaan hengenvetoon, mut sehän on sit lähempänä ku Lahti. Itse en oikein pystynyt erottamaan kotitaloni kattoa, mutta valokuvasta katseltuna jälkikäteen löysin jopa naapurin ikkunan.

Helsingillä on jaiku-kanava. Uutta minulle, mutta ei niille 139:lle jotka jo olivat virittäneet itsensä kanavalle.

–
*) vai pitäisikö sen olla bonjour-fiilis?

Päivitys: Kuvia Sea Lifestä kuvablogissa.

Tämä löytyi Sun äidiltä. Testi johon ei pidä suhtauta vakavasti: Syntestaattori.

”Synnit ovat vakavia asioita, joten niitä on järkevää pohdiskella myös huumorin valossa”. Synti + huumori…. kuulostaa hyvältä. Kohti kysymyspatteristoa, Sancho!

Ja niin puhui Syntestaattori minusta.

Hyveet
Oikeudenmukaisuus: 12
Rakkaus: 12
Lojaalisuus: 11
Urhoollisuus: 11
Viisaus: 10
Jalo joutilaisuus: 9
Suhteellisuuden taju: 7
Anteeksiantavaisuus: 6
Kohtuullisuus: 6
Pyhä huolettomuus: 6
Hiljainen tieto: 5

Selvästi ykkösenä on synnin puolelta vihamielisyys, mutta synnin toisen sijan, välinpitämättömyys, ohittaa tai pisteillään samoihin pääsee kuusi hyvettä: oikeudenmukaisuus, rakkaus, lojaalisuus, urhoollisuus sekä viisaus. Ja jos lasketaan yhteen pistemäärät, saa synti 66 mutta hyve jopa 95.

Hiphei, olen kuitenkin enemmän hyveen kuin synnin puolella. Tai, niin… onko se nyt oikeastaan hyvä asia? Ai mutta, tätähän ei saanut ottaa vakavasti.

Mervi helmikuusta otti ja jakoi omat Parhaat tilat:

Skrubu ansainnee viime vuotisista [blogeista] Parhaan monikielisen tilan -palkinnon
–
Parhaat tilat

Oj, tack så mycket! Onnellisuus ja hämmennys kuvaavat tunnelmaa täällä konehuoneen vieressä sijatsevassa sosialitilassa. Skål!

Samalla skrubu saa piiskaa arvovaltaiselta yhden hengen raadilta:

…jota oli ennen niin kiva lukea, mutta joka on nykyään niin tahmea, että tuskaa tekee
–
Parhaat tilat

Lätsis! Ai! Osui. Vanha kunnon porkkana ja keppi -metodi toimii ja ovathan muutkin valitelleet tahmaa. Ryhdyinkin heti siis tutkimaan mistä oikeasti on kyse. Itse on ole hirveästi tahmaavuudesta kärsinyt, mutta keräsin kuitenkin kaikki syylliset kirjastoon, takan ääreen. Sytytin piippuni. Joku on syyllinen. Ovatko läpinäkyvät PNG-kuvat ongelman ydin, eli ydinongelma? Noup, my dear Swätson, se on jotain ihan muuta.
…lue lisää

Tänään kun infectio acuta respiratoria superior non specificata viimeinkin tuntui taittuneen, mitä nyt kurkku hiukan vielä kipeä ja pientä yskää pukkaa, heitin strepsilsin suuhun, aurinkolasit silmille ja lähdin tallustelemaan mitä mukavimpaan kevätsäähän. Suuntana sanomatalo.

Olin ajatellut käydä viimeinkin katsomassa lumisesen gallerian kuvat HS:n teräs- ja lasipalatsin ulkopuolella, mutta perille tullessa löysinkin vain lumisen Stonehengen. Mediatorilla sai nauttia Terho Ovaskan pilapiirroksista ja kärsiä aika mitäänsanomattomista mainosvalokuvista. Oli siellä joukossa ihan hyviäkin mutta hauskoja, herkkiä ja monipuolisia ne eivät mielestäni olleet.

Ihan mukavaa ex tempore lauantaihömppää Baudelaire sisarusten kärsimyksestä tarjosi täysin Lemony Snicket’s A Series of Unfortunate Events. Olihan se ennalta-arvattava ja pinnallinen, mutta hienon näköinen ja ihan viihdyttävä. Thomas Newmanin musiikin tahdittama lopputekstianimaatio oli mukava lisä.

Olipas mukava käydä viimeinkin ihmisten ilmoilla. Paitsi että Hesburgerissa on todella huono ja hidas palvelu, mutta se kai oli ihan odotettavissa. Pikaruokaa? Muhahahaaa!