skrubu

Ykkösen aamu-tv:n Sosiaalisen median trendit 2011 -keskustelusta (katsottavissa about helmikuun ajan) voi varmaan olla montaa mieltä. Se ei ehkä ollut erityisen tulevaisuuteen luotaava ja kaikenlaisiin pieniin yksityiskohtiin voisi ottaa kantaa, mutta minä jäin miettimimään sitä mitä Euro RSCG:n asiakkuusjohtaja Hanna Forsströmin vastasi kysymykseen ”[…] mistä tämä kumpuaa nykyään, tämä hirveä… itsestään jatkuva kertominen […]?” (videossa 2.11 min – 3.14 min), että kyseessä on yhteisöllisyyden, yhteenkuuluvuuden ja kontakien hakeminen ja miten omaan sanomiseensa reagoidaan.

Hmm…

Eikös tuo ole sitä samaa mitä lapset tekee? Miksi aikuisilla (tai kuten useissa verkkopalveluissa: virallisesti yli 13 vuotiailla) olisi aina jotenkin erilaiset motiivit kuin pienillä lapsilla harjoitellessaan kommunikoimaan ympäristössä josta heillä on vain vähän kokemusta?

Minäkuva rakentuu peilaamalla itseään toisiin. Ei se ole sen mystisempää sosialisen kontaktien hakemista. Olemme ryhmäeläimiä, tarvitsemme muita. Meillä on tarve kommunikointiin sekä sosiaaliseen hierarkian hahmottamiseen ja teemme sen eteen mitä mielestämme meidän on tarvis.

Katsotaan, tutkitaan, kokeillaan rajoja, kopioidaan mitä muut tekevät. Se on oppimista. Mitä minun pitää tehdä, että joku huomaa? Onko väliä sillä mitä tekee? Ja kenelle sillä on väliä? Kuka minua rakastaa, tai kuka edes vähän välittää? Tuntuuko hyvältä vai huonolta? Peruskamaa. Näin me toimimme, vaikka asiaa miten aikuismaisesti rationalisoisi.

Lasten ja aikuisten käyttäytyminen rajojen etsinnässä on toisinaan kuitenkin eri. Lapsi ehkä huutelee ”Kakka! Pippeli!” ollessaan vanhempien kanssa kaupassa ja saattaa tällä tavalla hyvinkin vikkelään löytää lähipiirinsä toleranssirajat. Joku kritisoi verkossa jotain kärkkästi ja voi sillä löytää oman lähipiirinsä rajat. Sanasto ja kokemuspohja on yli 13 vuotiailla (usein/toisinaan) monipuolisempi kuin pikkulapsilla, mutta toimintapojen perusteet pysyvät samana. Pieru! Hihihi… Pekoni! Hihihi… Kattokaa mua! Yhyy, äitiiii!

Se miten pitkälle mennään rajojen etsinnässä, on kiinni siitä millaista palautetta tekemisistään saa. Itse olen saanut netissä tyhmiä huudellessani turpiin (virtuaalisesti) ja oppinut siitä. Toisilla on teflonpinta eikä mikään tunnu vaikuttavan, ovat varmaan verkon ulkopuolellakin sellaisia. Jotkut ovat tuhmia. Tyhmille nauretaan, se on kuin koulukiusaamista. Jotkut ovat kilttejä. Toiset käyvät juoruamassa muista. Jotkut oppivat tekemästään, toiset ei. Kuulostaa aivan tavalliselta elämältä, vai mitä?

Lapsia ohjataan (uhkaus, lahjonta ja kiristys :), näin he oppivat missä rajat menevät. Netissä ei ole rajoja tai vanhempia/auktoriteetteja samalla tavalla torumassa tai kehumassa. Sen sijaan hirveän usein vain taivastellaan, ihan televisiossa asti, että ”voi herranjestas miten ihmiset siellä jakaa kaiken”, ja sitten mietitään työkalulähtöisesti miten ihminen (tai ehkä ”käyttäjä”) toimii.

En minä nyt kuitenkaan väitä, että ihmiset verkossa (ns. ”sosiaalisessa mediassa”) ole kuin kakkaa taputtelevat lapset hiekkalaatikolla vaan… tai no, ketä minä tässä huijaan, olemmehan me, juuri sitä me olemme – vain hiukan eri tavalla. Tule hyvä kakku, älä tule huono kakku.

Että Tää nyt niiku olis tätä mieltä. Nii sit Se vois siihen sanoo siihen jotain, jookos? (Ja tällee nää sit oppis.)

Istuin uimahallin höyrysaunan kaakelilehterillä rentoutuen päivän allaspolskuttelusta. Ovi aukeaa ja sisään astuu vanhempi mies jota avustaa nuorempi. Kaksikko istahtaa vasemmalle puolelleni.

En minä siitä kaksikosta välittänyt oikeastaan, ajattelin muita asioita, mutta kun minua lähimmäksi istahtanut, se nuorempi, rupesi siinä jotain tekemään huomasin seuraavani asiaa sivusilmällä.

Huomatutettaakoon tässä se, että ilman kakkuloita näen kaikki yli 15 cm päässä olevan epätarkkana.

Vasemmalla puolellani oleva epätarkka hahmo kurottaa käsiään jalkojaan kohti, tekee jotain, nousee istuvasta asennosta noin piirun verran seisovaan kyykkyasentoon ja istahtaa jälleen.

Aivoni raksuttavat hetken ja tajuan, että tämä tyyppi oli ottanut jalastaan kusiluistimen ja istuu nyt sen päällä. Kusiluistimen jolla on nuohonnut uimahallin lattioita puku- ja pesuhuoneesta hallin puolelle ja ehkä vielä vessaankin.

Kivan tempun teki.

Niin eivät sitten kestäneet matkaamista. Uimalasit. Hajosivat. Nenäkappale brakasi. Huonosti pakattu varmaankin. Oma vika.

Etsin varaosia. Ei löytynyt verkosta, ei kaupoista. Harmi. Merkki nykyään lähes tuntematon. Koskakohan hankin? En muista. En muista edes mistä. Uudet siis hankittava.

Kävelin keskustan urheiluliikkeet läpi. Ei ole uimalaseja voimakkuuksilla tarjolla. Ehkä vain hyvänäköiset uivat talvisin, mietin. Paitsi että Stockmannin urheiluosastolla oli. Halvat, vain 17,90. Speedot. Mutta ei oikeilla vahvuuksilla, liian heikot olivat. Kysyin, josko voisi saada enemmällä miinuksella. Myyjä valitteli miten vaikeata tilaaminen on ja että se on kallista. Ei selvästikään halunnut myydä. Poistuin.

Yhdessä optikkoliikkeessä olisi ollut. Moninkertainen hinta verrattuna Stockmannin Speedoihin. En ostanut. Pari muuta optikkoliikkettä: tilaamalla saa. Kalliita nekin.

En ollut tyytyväinen tarjontaan. Siis nettiin valitsemaan. Ei löydy erityisen helposti sieltäkään, voimakkuuksilla. Opin, että ovat optisia uimalaseja. Optiset lasit?

Eksyin vanhan tutun sivulle: Kaiken aikaisemmin kokemani lisäksi, huomasin, että 1 vuorokauden toimitusaikaan pitääkin lisätä 2 – 3 päivää kun toimittavat .fi-osoitteesta Suomeen. Pois. Nopeasti.

Pari muutakin kotimaista verkkokauppaa löytyi. Yhdessä samat Speedot kuin Stockmannilla maksoivat n. 2,75 kertaa enemmän. Kallista. Toinen oli sata metriä leveä eikä mahtunut selaimen ruudulle ilman hulvatonta määrää sivuttaisvieritystä. Ei hyvä. Pois.

Speedolla oli verkkokauppa. Katselin sitäkin. Olisi ollut saman hintainen kuin Stockmannin tilauslasit, jos Stockmann olisi halunnut myydä, mutta en sitten niitä. Olivat liian tummat.

Ruotsista tilasin. Vähän halvempaa kuin optikkoliikkeestä. Ei niin halpaa kuin mitä Stockmann ei halunnut myydä. Sain sellaiset kun halusin. Kirkkaat linssit.

Päivitys 21.1.2009: Tänään postimies toi uudet uimalasit.

Tänään pohdin jostain syystä sitä, että kumpi rasittaa ympäristöä enemmän: piilolinssit vai tavalliset kakkulat? Yritin etsiä asiasta tietoa netistä, mutta en löytänyt mitään mikä olisi tyydyttänyt tiedonjanoani. En siis tiedä kummat ovat ympäristöystävällisempiä. Tietääkö kukaan muukaan, vai onko se turhaa tietoa?

Blog Action Day

Vein kamerani huoltoon. Siinä oli ärsyttävä roska joko linssistössä tai kennolla. Voi olla huolto menee takuuseen tai sitten ei, eivät osanneet sitä palvelutiskillä JAS-tekniikassa sanoa.

Nyt elän jännityksessä. Joko saan kameran parin viikon odottelun jälkeen roskattomana takaisin, enkä maksa siitä mitään, tai sitten saan sen takaisin roskineen ja maksan siitä ilosta hiukan yli 30 euroa. Jälkimmäinen vaihtoehto on tietenkin halvempi kuin se että esimerkiksi vaihtaisivat linssistön 250 euron hintaan.

Jos ei takuuta olisi ollut, olisin varmaankin lähettänyt kameran DigiProbeen (via).

Viimeisiä kuvia ennen kameran huoltoon lähettämistä oli tämä kakku läksijäisissä.

Unessani koko Ruotsin kuningasperhe (kavereineen ja tuttuineen) viettää joulua risteilyaluksella. Siellä olen myös minä. Ainakin hississä, en muista olinko muualla.

Unessa on myös leipomani outo kakku/leivitetty uunipihvi punaisella kastikkeella ruotsin kuninkaan kunniaksi. Kyseisestä kakusta/pihvistä tarjoan palaa Samuel L. Jacksonille, joka on etsimässä ruotsalaista lastenlaulua hyvin väkivaltaiseen elokuvaan. Tämä tapahtuukin sitten jossain päin Kanadaa, rähjäisessä valkoisessa parikerroksisessa puurakennuksessa: hotelli meren äärellä. Itse asiassa koko rakennus on laiturilla. Jackson kommentoi paikkaa elokuvamaisesti one-linerilla. En muista mikä se oli, mutta se oli hyvä. Jotain paikan kliseemäisyydestä. Jotenkin aika John Irvingmäinen paikka.

Tämän kaiken jälkeen seikkailen vielä pitkin Kanadaa lentokonein, autoin, vuoristoradion (juu, älkää kysykö) ja pitkin köysisiltoja yli syvien rotkojen. Otin unessani ehkä parhaimmat valokuvani koskaan ja muistan menettäneeni monta hyvää kuvausmahdollisuutta. Kyllä Kanada on hieno maa, sanoin unessa monesti. Lentokentät olivat avoimia kuin linja-autoasemia. Usein niihin pääsi rullaportain.

Hyvää lusijan päivää, toivotti tuomari jakaessaan kakkua.

(Olisiko tämä hyvä Jyväskylävitsi?)

Olipa kerran jatkuu…

Niinpä Suuri Veitsi keskusteli Laatikon käsittelystä. Asiaa puitiin. Oliko pommiuhka otettava vakavasti, pitäisikö Laatikkoon katsoa? Jopa Suuri Veitsi kysyi neuvoa.

Mielipiteensä antoi Varaston Paketintarkastajien Tärkeiden joukosta se joka vastaa kulttuurista. Myös Pomminrakentajia kuunneltiin. Tyyppien mielipiteet jätettiin huomiotta.

Suuri Veitsi päätyi lopulta lopputulokseen. Laatikkoa ei avata eikä pommia pureta, vaan Laatikon päälle laitetaan pieni lappu jossa kehotetaan olemaan räjäyttämättä pommia jos se Lattikkoa käsitteleville sopii.

Se että Pakkaajien joukossa oli Pomminrakentajia ei muuttanut Suuren Veitsen mielipidettä. Eikä myöskään se että niin Pakkaajat kuin se Tärkeä joka vastaa kulttuurista valehtelivat pommiuhasta.

Niin kauan kun se Tärkeä joka vastaa kulttuurista ei saa läpi toivomustaan kansainvälisten tietoverkkojen sensuroinnista on mahdollista lukea Tyyppien kommentteja Suuren Veitsen ratkaisusta.

• Kari Haakana: Laki meni läpi
• Näkymä rannalta: Kauko Röyhkä tahtoo tyhjentää soittimesi
• Kasvi: Ruma kolo luottamukseen
• Yhden kakkupalan mies: Lyhyt hiljainen hetki suomalaisen musiikkiteollisuuden edesmenon johdosta
• Kalamuki: Vihamielisyyttä ilmassa
• Hillitön Charmi: Demarit & huono lainsäädäntö

Ja niin Varaston henkilökunta jatkoi tekemisiään vakuuttuneina tekemisiensä hyvyydestä.

Mutta prinsessa jäi nukkumaan ikuista untaan koska prinssi ei löytänyt häntä. Eikä tyhmä prinssi tietenkään saanut puolta valtakuntaakaan. Eikä muuten elänyt onnellisena elämänsä loppuun asti.

Loppu?