skrubu

Siinä minä talsin, noin neljän aikaa iltapäivällä Töölönkatua kotiinpäin, jossain Taidehallin ja Töölöntorin välimaastossa, kun minut pysäytti joku rändom teinixtyttö ja viittoili poistamaan napit korvilta (en tällä kertaa kuunnellut kirjaa, vaan musiikkia, oli ajateltavaa). Kädessään tytöllä oli pullo jotain siideriä ja tupakka. Ei siis ole ainakaan pummaamassa tupakkaa, ajattelin. Musiikin kadotessa korvistani tyttö, joka vaikutti olevan hyvällä tuulella, sanoi: ”Sun on pakko maistaa tätä siiderii”.

- Ei ole, vastasin.
- On pakko! Tää on tosi hyvää, selitti tyttö.

Katsahdin nopeasti puoliksi juotua pulloa: Jotain omenasiideriä. Ei kyllä tulisi mieleenkään hörppiä tuntemattoman pullosta mitään. Etenkään tällaisessa kohtaamisessa. Eikä etenkään siideriä (hyh).

- Ei todellakaan ole pakko, sanoin hymyillen ja lähdin kävelemään jälleen kotia kohti.
- Sun on pakko maistaa, huuteli tyttö perään.

Siinä häipyessäni ja laittaessani musiikin takaisin korviini kuulin miten tytön kanssa ollut poikakin vielä, tosin aika hiljaa, toisti tytön sanomaa: ”Pakko”.

Outoja nämä nuoret, kun eivät mitään pummi vaan pakolla yrittävät sedille sidukkaa juottaa (sedille jotka ovat juuri löytäneet parran seasta ensimmäisen harmaan karvan [hyvin epädramaattinen tapahtuma, ei traumoja]). Mikäköhän teineillä lienee ollut mielessä oikeastaan?

Tapahtumasta tuli mieleen viime sunnuntai, jolloin Annankadulla, Lönkan ja Kalevankadun välissä, joku lähinnä pyjamaa muistattavaan asuun sonnustautunut nuorehko mieshenkilö sandaalit jalassa yritti myydä sinistä bassokitaraa kolmellakympillä. Koska kauppoja ei syntynyt jatkoi heppu asiakkaiden metsästämistä talsimalla kohti Kamppia.

Kaikenlaista.

Tänään, toukokuun toinen kaksituhattayksitoista, maanataipoppi tekee hyppäyksen pois kahdeksankymmentäluvulta hiukan nykyisempään aikaan. Ihan vaan siksi, että eilen kävellessäni kotiinpäin ratikalta loistavan vapunpäivänbrunssin jälkeen auringon laskiessa ja olon ollessa mitä harmonisin ipodin satunnaissoitto toi korviini kappaleen joka tuntui jotenkin sopivan tunnelmaan hyvin. Siksi.

Maanantaipoppina David Gilmour: Where We Start (levyltä On An Island, 2006), liveversiona vuoden 2008 keikalta Gdánskista.

–
Katso lisää maanantaipoppia

Huomasin tänään lähtiessäni ulos nauttimaan loistavasta talvipäivästä, että iPodin akussa ei hirveästi ollut virtaa jäljellä ja nappasin siksi reppuuni mukaan, joskus aikanaan hankkimani halvan, mutta ihan näppärän mikälie nobrand -iPodilaturin. Kun sitten tuli sopiva tauon paikka (eli soittimeni lakkasi soittamasta) tepastelin kahvilaan jossa tiesin olevan sähköä tarjolla.

(Tästä ei muuten ole hirveästi aikaa, kun valitsin kahvilani usein sen mukaan, että oliko siellä nettiä tarjolla vai ei, mutta nykyään [mobiilidata ja silleen] preferoin kahviloita jotka eivät nuukaile sähkön suhteen.)

Siinä sitten kaffetta hörpiskellessä iskin iPodilaturin seinään, kaapelin soittimeen ja… yllätyin. En ole tätä laturia käyttänyt kesällä hankkimani uuden iPodin kanssa, vasta kun nyt ja kuinkas kävi? Tietenkin näin: ”Charging is not supported with this accessory”. Ei voittoa, ingen vinst.

Mietin hetken hiljaa mielessäni kaikenlaista mitä en tässä viitsi toistaa, paitsi tämän: Onko tässä nyt joku Applen erityisplugijuttu jolla pakotetaan ostamaan lisää laitteita vai tunnistaako iPodi laturin esimerkiksi väärän muotoista sähköä syöttäväksi, sellaiseksi joka saattaisi rikkoa delikaatin elektroniikan soittimen sisuksista?

Oli miten oli, flaneeraukseni kauniissa talvisäässä ohjautui kahvin jälkeen, ympäristön ääniä kuunnellen, kohti monen muunkin suosimaa sunnuntaikohdetta, eli Verkkokauppa.comia. Ja miksipä ei? Ei minulla mitään muutakaan tiettyä määränpäätä ollut. Samalla voisin katsoa, millaisissa hinnoissa ovat autolaturit kännykälleni.

Kaupassa sitten kaapeleita ja latureita katsellessani pääni yläpuolelle, aivan kuten sarjakuvissa, syttyi valo, tosin hitaasti kuin energiasäästölamppu. Ajatusprosessiani voisi kuvailla näin: USB. USB? WTF, DERP: USB! OMG, USB, LOL!

Suomennettuna tuo tarkoittaa kutakuinkin sitä, että kännykkäni lataus hoituu USB:n kautta ja puhelimen mukana tuli pistorasiaan laitetettava USB-adapteri. Myös iPodin voi ladata USB:n kautta (tietenkin). Voisiko siis soittimen mukana tulleen USB-johdon iskeä puhelimen USB-adapteriin? Käy ilmi, kun pääsin kotiin kokeilemaan teoriaani, että voi. Kätevää (ja rahaa säästävää :) – en siis tarvitsekaan erillistä laturia iPodille. Näin helpottui myös joskus hankittavan autolaturin valinta: siinä pitää olla paikka USB-liittimelle (tai kahdelle).

Kuinkas en en ole tätä aikasemmin tajunnut? No siksi, että olen tottunut siihen, että joka laitteella on oma laturinsa. Kännykkä, kamera, partatrimmeri, mitäniitänyton… Ja kun sellaiseen tottuu niin sitten ei huomaa muutosta vaikka se pukeutuisi pari numeroa liian pieniin neonvihreisiin tangoihin ja tanssisi macareenaa nenän edessä. Jokohan Nokia muuten on, kuten Berliinin Web 2.0 Expossa vuonna 2007 niin lupailivat, siirtynyt kännyköissään USB-lataukseen?

Pitääpä vähän kehaista.

Tarvitsin väritulosteita ja kopioita. Koska oma tulostustarpeeni on minimaalinen, ei minulla ole ollut tulostinta pitkään aikaan ja käyn yleensä kirjastossa tulostamassa kun tarvetta on. Niin tein tälläkin kertaa, vain huomatakseni kirjaston tulostimen olevan heikossa kunnossa ja tulosteissa olevan viivoja ja tahroja.

Kun huomautin tulosteen heikosta laadusta, katsoi kirjastovirkailija minua ilmeenkään värhtämättä ja vastasi: ”40 senttiä kappale”. Onneksi tulostin vain pari arkkia.

Kirjasto ei siis tässä tapauksessa oikein sopinut tarkoitukseeni.

Sain apua tutulta joka töissään kokeili millaista jälkeä tulostimet siellä tuottavat. Mutta niin nekin lisäilivät viivoja ja suttua tulosteisiin. Oli siis keksittävä jotain muuta.

Koska minulla oli myös kopioiden (oikeaksi todistettujen) tarve, päätin käppäillä usesasti ohikulkemani Digipaino Mondian pakeille jossa palvelu oli, huomasin, asiallista ja asiantuntevaa.

Siellä sitten monistutin sen mitä piti ja sain tarvittavat kopiot oikeaksi todistetuiksi. Tulostutin myös sen minkä tulostettavaksi tarvitsin ja siihen suosittelivat hiukan paksumpaa paperia ja sitä, että tulostetaan A3-kokoon jonka sitten leikkaavat puhtaaksi – näin ei jää valkoisia reunoja. Mietin ehdotustaan sekunnin ajan ja suostuin, parempi hyvä lopputulos kun siihen nyt on mahdollisuus, ajattelin, kuin heikompi vaihteoehto.

Niinpä minulla oli suht’ nopeasti laadukkaita kopioita ja tulosteita. Kiitin, maksoin ja poistuin. Matkalla kotiin laskeskelin, että tämä määrä paperia itsepalveluna kirjastossa heikohkolla laadulla olisi kustantanut 12 €. Nyt sain laatua ja palvelua, eikä minulla ole tarvetta juosta hakemassa kopioihin todistajia, hintaan 14 €.

Olen hyvin tyytyväinen.

En muista hymyilleeni pitkään aikaan niin paljon ja pitkään kuin katsellessani skrubuista 1970-luvun Helsinkiä Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyssä. Aivan loistava. Avoinna 27.2.2011 asti.

Vanhan joulumyyjäiset olivat kuin Vanhan joulumyyjäiset ovat olleet jo pitkään: Sitä samaa kuin aina. Joskus ne inspiroivat, nykyään en löydä sieltä mitään kiinnostavaa. Ehkä tapahtuma tai tarjonta ei ole suunnattu keski-ikäiselle miehelle? Parasta antia oli kuppilassa nautittu espresso ja suklainen leivos.

Hesarin lasisen linnan alakerrassa oli valokuvanäyttely, huomasin, kun siitä läpi kävelin. Katsoin kuvia. Tämä on varmasti jonkun stock photo -firman myyntinäyttely. Ei, ajattelin, kun katselin kuvia vähän lisää… jotain muuta tämä on. Jonkun kamerakerhon näyttely? Hmm… Ehkä Helsinkiläiset Flickr-tyypit ovat keränneet kuvia kasaan? Eipä ollut. Oli mainosvalokuvaajien näyttely. Lähtiessäni kirjoitin muistiin tämän: ”Kuva on abstrakti olematta kuitenkaan abstrakti”.

Ulkona oli kaunis pakkasilta ja ilma oli kirpeä olematta kuitenkaan kirpeä. Kuuntelin kotiin päin köpötellessäni kirjaa The Thing About Life Is That One Day You’ll Be Dead joka mielestäni on jollain oudolla tavalla koskettava ja kaunis – rehellistä kerrontaa elämästä ja pohdintaa kuolemasta. Tällaisen kirjan minäkin haluaisin kirjoittaa. Se voisi olla koskettava olematta kuitenkaan koskettava.

Stadionin tornin rakennustelineet näkyvät jo Linnankoskenkadun Postille.

Onkohan kukaan koskaan miettinyt mitä ihmettä on mahtanut tapahtua siinä talossa johon Kultakutri löysi tiensä, ennen kuin Kultakutri löysi sinne tiensä.

Jos nyt sivuutetaan se, että karhut elävät kuin ihmiset, niin miksi ihmeessä pöydälle oli nostettu puurot ja sitten lähdetty pois? Virallinen selitys on kävelylle lähtö siksi aikaa, että puuro jäähtyy. Mutta vain yksi puuroista oli kuuma (liian kuuma lapsen suuhun, joka viittaa siihen, että karhut ovat lähteneet kämpästään aika vastikään), lopusta kahdesta yksi oli sopivan lämmin (miksi sen jäähtymistä pitää odotella?) ja toinen kylmä. Kylmää puuroa?

Jos samassa pöydässä on niin kylmää kuin tulikuumaa puuroa, ne tuskin ovat samasta kattilasta (koska tarina on vanha, lienee turvallista olettaa ettei karhuilla ollut mikroaaltuunia). Jotenkin tuntuu siltä, että karhut eivät lähteneet kämpästään vain odotellakseen yhden puuroannoksen viilenemistä. Niillä oli varmasti jotain muutakin mielessä.

Ja mikä Kultakutrilla oikein oli mielessä kun siinä kesken kävelynsä metsässä päätti ilman sen kummempaa syytä tepastella taloon jossa ei ole ketään kotona? Turhan älykäshän tyttö ei ollut jos ei tajunnu kädellään kokeilla miten lämmintä sapuska on, vaan otti ja kauhoi puuroa suuhun välittämättä sen lämpötilasta. Oli muuten myös aika välinpitämätön sosiaalisia normeja kohtaan, kun noin vaan toisten kotiin käveli. Ongelmalapsi varmaankin. Liekö edes ollut ”kävelyllä” (ennemminkin karkumatkalla, laitoksesta ehkä)?

On oletettavaa, että Kultakutrilla oli paino-ongelmia, koska tämä ”pieni” (tarinan mukaan) tyttö istui hajalle tuolin joka aikasemmin on kestänyt karhun painon. Ehkä juuri syömishäiriö ajoi Kultakutrin rikkomaan kotirauhaa?

Tarkkaa kellonaikaa ei tarinalla ole. Ei ole tiedossa oliko puuroannokset aamiainen vai ehkä lounas koska karhuilla oli heikko taloudellinen tilanne (kylmä puuro oli jämät eilisestä?). Ehkä karhut laihduttivat, joka tietenkin Kultakutrille oli hiukan harmittava tilanne, koska joutui nälkäänsä syömään mautonta kaloriköyhää pöperöä. Voiko olla, että Kultakutri juuri siksi pisti yhden tuolin palasiksi, kun niin harmitti kun ei löytänyt kunnon ruokaa (esim. pekonia)?

Syötyään jonkun safkat ja hajoitettuaan toisten omaisuutta meni Kultakutri härkisti vetelmään sikeitä jonkun tuntemattoman karhun sänkyyn. Tämä tavallaan tukee paino-ongelmaa: Kultakutri ei harrastanut liikuntaa tarpeeksi ja tuolin hajoittaminen oli enemmän liikuntaa kuin mitä tyttö oli saanut pitkään aikaa ja siksi häntä väsytti niin.

Olikohan se Kultakutrille liian kova sänky Futon?

Tarinan mukaan karhut (jotka alkuperäisessä tarinassa olivat miespuolisia kaikki, joka tavallaan voisi selittää yhdessä laihduttamisen) palasivat kun Kultakutri sahasi tukkeja yläkerrassa. Olettaisin, etteivät karhut olleet kotoaan poissa kuin ehkä vartin, tuskin Kultakutrilla sitä pidempään meni yhden puuroannoksen hotkaisemiseen ja tuolin hajoittamiseen, vaikka ylipainoltaan tuskin hirveän vikkelä tai ketterä ollutkaan.

Voiko olla, että karhut tapasivat Kultakutrin lähtiessään talosta (ei täysin mahdoton ajatus, tuskin metsässä niin monia teitä on)? Ehkä Kultakutri ei vain ”vahingossa” osunut talolle, vaan nimenomaan odotti, että karhut lähitisivät jonnekin? Voi tietenkin olla, etteivät karhut menneet sen pidemmälle kuin takapihalle (ovi lukitsematta), vaikka silloin luulisi, että olisivat kuulleet kun Kultakutri pisti tuolin tuhannen päreiksi (vai onko se, etteivät kuulleet jotenkin tärkeä yksityiskohta?).

Mutta mitä ehtii vartissa karhukolmikko tekemään, kun ”odottelevat puuron viilenemistä”? Miksi vain yksi annos oli tulikuuma? Kylmän puuron viilenemisen odottelu on hyvin epälooginen selitys – mihinkään. Mitä karhut peittelevät? Ei ole normaalia toimintaa tuollainen.

Ylläpitääkseni äkäisen internet-sedän mainettani, on minun kontrastin vuoksi joskus annettava hiukan positiivistakin palautetta. Tässä pari tapahtumaa lähimenneisyydestä.

Putiikki

Onnistuin kantamaan Alepasta kotiin asti pussillisen salaattia jonka viimeisen käyttöpäivän huomasin, kun piti kokkailemaan ruveta, olleen jo edellisenä päivänä. Tuote näytti olevan kunnossa mutta ihan periaatteellisista syistä ajattelin palautta pussin putiikkiin.

Vaan eipä ollut minulla kuittia. Ja väsytti ja vaikka mitä. Samana päivänä en sitten saanut itseäni Alepaan takaisin – vasta seuraavana.

Ojensin hyllyjä järjestelleelle myyjälle eilen ostamani ja toissapäivänä vanhaksi menneen salaatin. Kerroin ettei minulla ollut kuittia ja odotin sopivaa kommenttia johon voisin sitten heitellä sarkastisia piikkejä. Vaan loihe myyjä minua ymmärtäen ja kuitin puutteesta välittämättä lausumaan, että tainnut käydä päivämäärien tarkastajalle vanhanaikasesti ja kas tässä sinulle uusi samanlainen. Otti vielä ja kaivoi esiin sellaisen jonka viimeinen käyttöpäivä on mahdollisimman pitkällä tulevaisuudessa. Pysyy pidempään tuoreena, hymyili.

Hymyilin sitten minäkin. Kisahallin Alepa, kiitos.

Paakari

Olin sattumoisin eräänä aamuna tavallista aikaisemmin liikenteessä ja kotiinpäin tullessani, ennen kuin päivä edes oli ehtinyt vaaleta kunnolla, muistin, ettei minulla ole leipää kotona. Koska satuin olemaan Töölöntorin lähettyvillä, päätin käydä tarkistamassa viikkoa aikaisemmin noteeraamani Crustum-leipomon myymälän Topeliuksenkadun alkupäässä.

Astuessani vasta noin kuukauden vanhaan myymälään, huomasin siellä kunnon kahvilaitteen ja päätin ravita kehoa ja mieltäni cappuccinolla sekä unikonsiemenkinkkusämpylällä joka näytti huokuvan herkullisuutta.

Siinä istuessani myymälän ainoan istuttavan pöydän ääressä aamiaista nauttiessani myyjä kyseli oliko kahvi hyvää – oli nimittäin vasta äskettäin saanut laitteen eikä ollut siihen ehtinyt tutustua kunnolla, vaikka olikin aikaisemmin vastaavia käyttänyt. Vastasin kahvin maistuvan. Sämpyläkin maistui, tuoretta oli.

Höpöteltiin siinä sitten niitä näitä mm. kahvilakulttuurista, Jöröjukasta, Maxista ja Moritzista sekä silkkilakanoista. Lähtiessäni ostin mukaan kotiin lämpimän täysjyväleivän.

Kokemus oli mitä mukavin. Kiitos Topeliuksenkadun Crustumille oikein mukavasta aamuhetkestä.

Olen kassalla, maksan ostoksiani. Kanta-asiakaskortti on nuhjuinen ja kulunut, magneettiraitakin repsottaa reunoista. Ai niin joo, ajattelen, tämäkin kulunut muovinpalanen pitäisi saada vaihdettua, mutta eihän tämä kortti ole mielessäni kuin näin kassalla, maksaessani.

Mitä tapahtuu kun heikossa hapessa olevaa korttia käyttää? Kassa yrittää ja yrittää höylätä muovinpalasta onnistumatta, vilkaisee minua syyttävin katsein samalla huokaisten, näpyttelee jo osittain näkymättömiin kuluneet numerot käsin kassajärjestelmään ja näkee tehtäväkseen hieman moittia minua koska olen kehdannut päästää korttini huonoon kuntoon.

Oikeasti: Ei näin. Ei todellakaan näin.

Valitettavasti kuitenkin juuri näin homma tuntuu toimivan.

Jos kanta-asiakasjärjestelmä toimisi kunnolla, voisi kassahenkilö, huomatessaan huonossa kunnossa olevan kortin, tilata siltä seisomalta asiakkaalle uuden kortin (parilla napin painalluksella kassalaitteessa, esimerkiksi?) ja ilmoittaa asiakkaalle, että uusi kortti tulee pian postissa kotiin. Tämä ei vaan olisi palvelua josta asiakas tulisi hyvälle mielelle vaan myös niin kassahenkilöiden työn helpottamista (vähemmän rikkinäisiä kortteja liikenteessä) kuin myös kauppaketjulle mahdollisuus pitää paremmin kiinni asiakkaistaan.