skrubu

Jos Helsingin kaupunki kysyisi minulta, että miettisinkö parin miljoonan euron korvauksen motivaatiolla josko Helsinkiin sopisi omistuksessani olevan Skrubu-brändin mukainen museo ja jos vielä sitten pohdinnoistani jaksaisin vääntää puolivillaisesti sysirumat powerpointit, niin kyllähän minä tietenkin tulisin siihen tulokseen, että Skrubu-brändätty museo ei vain sovi Helsinkiin kuin sormi pyllyyn vaan museon läsnäolo suorastaan moninkertaistaa kaupungin maineen, nostaa Helsingin ehkä taidemaailman kaikkein ihailluimpien tähtien joukkoon ja ohjaa ennennäkemättömät turistivirrat tähän merelliseen helmeen. Kirjoittaisin kukkakoristellun powerpointin täyteen kaikenlaista joka saisi tämän pohjoisen kainon väen huonon omantunnon kihelmöimään kuin hormonihurmioisen teinipojan ihon tissiliivikaupassa ja sitten hivelisin päättäjien egoja reilusti suolatuin numeroin niin, että räjähtävät roiskien rahaa ympäriinsä. Kahmaistuani oman palkkioni, möisin hyvällä summalla päättäjille vielä sen, että minulla on enemmistö päätösvallasta (jonkin aikaa) mutta ei mitään taloudellista vastuuta (koskaan), enkä tietenkään osallistuisi millään muotoa mihinkään kustannuksiin. Julkisesti kannattaisin, vaikkei sitä minulta pyydettäisi, tietenkin myös sitä, että museo pitäisi saada rakennettua tasan siihen kohtaan, mihin on jo pitkään kaupungin puolelta yritetty rakentaa egobuustereita (mutta ei saatu edes dizainhotellia), koska Skrubu-museohan ei riko alueen historiallista rakennusrintamaa (tai jos rikkoo, niin museohan on kulttuuria. Tajuuttekste? Aikuisten oikeesti, isojen poikien maailmalla hyväksymää aitoa kunnon kult-tuu-ri-a!™). Enkä muuten ihan varmasti nauraisi matkalla pankkiin, nauraisin ja joku muu kävisi puolestani pankissa. Tietenkin, jos Helsinki pyytäisi selvitystä halvemmalla joltain vähemmän puolueelliselta taholta, voisi olla, että Skrubu-museon rakentamista ei suositeltaisi.

Olen kuullut sanottavan, ettei auton käyttäminen analogioissa toimi. Esitän tässä osittain eriävän mielipiteen.

Analogiat ovat yleisesti ottaen vaikeita siksi, että niitä käytetäessä on ymmärrettävä kahden eri asian konsepti niin omasta kuin vastaanottajan näkökulmasta.

Autoanalogiat eivät oikeastaan ole sen erikoisempia tai vaikeampia kuin muutkaan analogiat, mutta niiden ongelmallisuus johtuu siitä, että niiden kuvitellaan olevan helppoja koska kaikki, ainakin periaatteessa, tietävät mikä auto on ja miten se toimii.

Auton on analogioissa oltava viestin vastaanottajalle hiukan tutumpi asia kuin se asia jota autoanalogialla yritetään selittää, mutta auto ei saa kuitenkaan olla viestin vastaanottajalle elämäntapa, peniksen jatke, harrastus tai esimerkiksi ammatti. Parasta lienee, ettei viestin vataanottaja juurikaan tiedä mitään autoista.

On tärkeä ymmärtää miten hyvin viestin vastaanottaja tuntee automaailmaa. Homma nimittäin menee reisille heti kun selittäjä tietää autoista yhtä paljon tai vähemmän kuin se jolle asiaa selitetään, koska silloin ei viestin vastaanottaja enää kykene ymmärtämään autoanalogian yleistystä ja näin vertaus selitettävään asiaan ei toimi.

Otan esimerkiksi äitini, jolle maintsin kerran vaihtaneeni kännykkään nopeamman internetliittymän.

Äitini – jolla ei ole ajokorttia ja joka ei tietääkseni ole koskaan ajanut autoa, mutta istuu kyllä kyydissä ja ymmärtää noin suurin piirtein autoista joitan yleistä (esim. mikä ratti ja mitä sillä tehdään ja että moottori on olemassa jne jne), mutta ei mitään vähnkään teknistä eikä varmasti mitään yksityiskohtaista (paitsi värin, joka hänelle on tärkeä asia) – loihe ihmettelemään, että miksi sen pitää nyt niin nopea olla ja eikö hitaampikin riittäisi.

Koska äitini ei ymmärrä mitään internetistä ja siitä puhuminen aiheuttaa usein akuutin informaatioylikuormituksen, päätin kuvailla asian hänelle käyttäen autoanalogiaa.

”No se on vähän sama juttu kun se, että te tulette autolla Helsinkiin. Voisittehan te ajaa pikkuteitä ja hurruutella papan autolla neljääkymppiä, mutta kuitenkin tulette aina moottoritietä pitkin paljon nopeammin, eller hur. Mitäpä sitä turhaan tuhlaamaan aikaa pelkkään odotteluun?”

Näin. Yksinkertaisia asioita, yksinkertaisesti esitettynä ilman teknisiä yksityiskohtia: Auto, tie, nopeus, odottelu.

Äitini ei vieläkään ymmärrä mitään internetistä tai yhtään sen enempää autoista, mutta ymmärtää kuitenkin jotain nopeuksista sekä odottelemisesta, sekä, ainakin jollain tavalla, miksi vaihdoin nopeampaan nettiyhteyteen.

(Addendum kirjoitukseen Sadankymmenen metrin journalismi, eli: Tämä tietenkin unohtui kirjoitushetkellä ja muistin sen vasta nyt.)

Kaksi kymmenvuotiasta tekemässä periaatteessa mitä tahansa ja siitä voi syntyä kilpailu: Makeisten syöminen, nenän kaivaminen, juokseminen tai vaikka ojan yli hyppiminen. Annetaan tämän jatkua vuosia, kasvatetaan osallistujien määrää ja näin meillä onkin keihäänheitto, hevospoolo, sumopaini tai vaikka mäkihyppy. Ja sitä kutsutaan urheiluksi.

Urheilla voi hyvin monessa lajissa ja niitä keksitään koko ajan lisää. Lajit tulevat ja menevät. Monet uudemmat tai hyvin paikalliset (erikoiset?) ovat kuin parin kymmenvuotiaan keksimiä: Saappanheitto, suopotkupallo, saunominen, jääpetanque. Okei, tuo viimeinen oli meidän päähänpisto kerran parikymppisinä, mutta hauskaa oli.

Journalismista löytyy myös monia lajeja ja niitä kehitetään koko ajan lisää. Jotkut ovat ajattomia, toiset muuntuvat maailman muuttuessa ja jotkut elävät niin tietyssä ajassa, etteivät pysy hengissä maailman muutoksissa. Vaan kuten urheilussa, laittamalla melkein mitä vaan Suomen- tai maailmanmestaruus -termin eteen, voi myös journalismi-sanan eteen laittaa periaatteessa melkein mitä vaan. Se voi olla sana joka kuvaa sitä missä juttu julkaistaan (printti-, sähköinen), mikä on jutun aihe (viihde-, innovaatio-), mitä työkaluja on käyttänyt juttua tehdessä (valokuva-, data-), miten on lopputulokseen päästy (tutkiva-, mielipide-) tai vaikka mistä on tieto löytynyt (tietokanta-).

Urheilusta poiketen jounalismissa etuliitteet eivät kuitenkaan voi olla liian yksityiskohtaisia: Punarapujournalismi ei oikein toimi, mutta punarvunheiton MM-kisat tuntuukin jo ihan mahdolliselta.

How pleasure works -kirjan lopussa Paul Bloom mainitsee puhtaan suorituksen ihailun. Esimerkiksi urheilussa suoritus ilman ylimääräisiä mömmöjä nähdään yleisesti uljaampana suorituksena kuin dopingin voimalla paranneltu tulos. Epäpuhdas suoritus on inhottava, eikä se tuo samanlaista mielihyvää kuin puhdas – ei suorittajalle eikä katsojalle.

Jäin miettimään miten tämä resonoi täysin journalistisen valokuvan kanssa. Puhdas valokuva on ihailtavampi kuin käsitelty (niin jälkikäteen käsitelty kuin ennen kuvaushetkeä järjestelty). Käsittelystä kiinnijäänyttä kuvaajaa kohdellaan kuin WADA:n haaviin jäänyttä urheilijaa – julkinen häpeä ja kilpailukielto, ehkä jopa erottaminen urheiluseurasta.

Samalla kun aivoni assosioivat urheilusta kuvajournalismiin suorituksen puhtauden kautta, huomasin vetäväni jounalismin (yleisesti ottaen) samaan muottiin urheilun kanssa ja yllätin itseni löytämällä näille kahdelle eri asialle paljon yhteneväisyyksiä, enkä tässä tarkoita suorituksen puhtautta, kuten sepitetyt jutut tai muuta epäurheilijamaista käytöstä josta JSN toisinaan näpäyttää, vaan muita asioita.

Mietin miten jornalistit voisivat olla esimerkiksi kuin juoksijoita. Yhdestä ääripäästä löytyy lyhyet pyrähdykset kuten sadan metrin sähkeuutiset, toisesta niitä jotka juoksevat pitkiä artikkelisarjoja tai jopa kirjoja.

Lehdet ovat ovat kuin urheiluseuroja. Joissain lehdissä journalistit ovat yksilösuorittajia, toisissa keskitytään joukkuelajeihin. Seuroilla, riippumatta siitä millaisia journalisteja tallissa on, pyrkivät tietenkin kaikki kohti samaa päämäärää: Kannattavuus. Olisikohan tämän analogian rajojen sisällä mahdollista ajatella päätoimittajaa valmentajana?

Mutta vaikka urheilusuoritus olisi miten loistelias ja puhdas tahansa, ei se sellaisenaan tuota rahaa, paitsi journalistille itselleen. Seuran on kerättävä rahaa myymällä esimerkiksi pääsy- ja kausilippuja, mainostilaa, oheistuotteita sekä makkaraa ja kaljaa.

Joillain lehdillä on tukijat jotka syytävät rahaa toimntaan. Toisilla seuroilla on omistajat jotka tietenkin odottavat urheiluseuroilta tuottoa investointiin.

Niin urheilun kuin journalismin on oltava yleisöystävällistä jos mielii saada tuloa. Kävijä-, lukija ja tilaajamäärät ovat elintärkeitä. Ja pelkkä olemassaolo ei riitä, on myös mainostettava ja luotava kiinnostusta. Kannattavuus on kamppailulaji eivätkä kaikki selviä. Voisiko ajatella, että hölmöjournalismi, tv-sarjoista raportointi ja julkkisbongailu on samanlaista yleisöä varten räätälöityä urheiluviihdettä kuin showpaini tai monsteriautorymistely?

Olympialaisissa jaetaan Pulitzereita, SM-kisoissa kilpaillaan vuoden journalistin tittelistä. Jokainen urheilija haluaa loistaa, ihan samalla tavalla kuin muutkin suorittajat. Ja onhan se urheiluseurallekin tärkeätä, että journalisti kerää mainetta ja kunniaa.

Mutta vaikka urheilijoita on mielin määrin, vain hyvin harvoista tulee tähtiä joiden pelkkä nimi saa ihmiset innostumaan. David Beckhameja, Ilkka Malmbergeja ja Hannes Heikuroita on vain kourallinen. Mutta ilman seuraa, joukkoa josta voi erottua edukseen, harvoista tähtipeljaajista tulisi… niin… tähtiä.

Voisiko bloggausta verrata kuntourheiluun?

Tykkään analogioista. Tykkään myös erilaisista assosiaatioista, vaikka ne eivät aina ehkä ole järkeviä tai älykkäitä.

Nautin Pekka Pekkalan Borg-analogiasta kolumnissaan Yle – tahdomme sinun parastasi (hs.fi), vaikka en välttämättä muuten jaa Pekkalan näkökulmaa. Ja varmaan kyseisestä kolumnista johtuen, huomasin miten Borg-analogia paukkasi ajatuksiini kun myöhemmin katselin Rupert Murdochin haastattelua YouTubesta (via Matti Lintulahti), jossa noin 28 minuutin kohdalla Murdoch käyttää sanaa ”assimilated”.

Jännä miten yksi sana saa aikaiseksi assosiaation ja miten yksi assosiaatio muuttaa asioiden hahmottamista. Kuka nyt sitten on kenenkin Borg, riippuu kai ihan mistä näkökulmasta asioita katsotaan.

Toinen assosiaatio. Leipää mussuttava lintu sai suuren hadronitörmäyttimen hiljenemään (lue esim. Bird drops baguette, halts Collider). CERN on selvästikin rakentanut ja parhaillaan testaa ääretöntä epätodennäköisyysmoottoria.

Vaikka olisikin erittäin epätodennäköistä, että ääretön epätodennäköisyysmoottori toimisi heti ensimmäisellä kerralla (tai no…), on myös erittäin epätodennäköistä, että lintu kyykyttäisi tämän jättimäisen laitteen leivänpalasella. Täten voimme siis todeta, että CERNin ääretön epätodennäköisyysmoottori mitä todennäköisimmin toimii.

Olen tässä miettinyt miksi RSS, tai syötteet yleensä, on monille niin vaikea konsepti tajuta (vaikka niitä on selitetty vaikka miten). Ja mikä hassuinta, se on vaikea konsepti jopa niille jotka ovat vuosikausia ehkä jopa päivittäin hyödyntäneet jotain vastaavanlaista. Jos yksi on vaikea, miksi toinen on helppo?

Kuinka monella, jolla on tietokone, on myös toiminnassa ohjelma joka hakee koneelle viestejä joltain toiselta tietokoneelta? Aika monella: sähköposti. Se on kuin posti, mutta sähköisessä muodossa. Postia voi vastaanottaa ja sitä voi lähettää. Tulevat postit jäävät postilaatikkoon. Lähteviin posteihin pitää kirjoittaa vastaanottajan osoite jotta viesti löytää perille. Asiaa ei voi ymmärtää erityisen väärin. Ymmärrettävää. Kyllähän kaikki tietää mikä posti on.

Entä jos sähköpostin selittäisi viestiaggregaattina (ei aggregaatti, vaan sanasta aggregoida eli yhdistää tai kerätä) jonka käyttäminen helpottaa viestien lukemisen yhdestä paikasta niin, ettei ihmisrukan tarvitse surffata johonkin tiettyyn osoitteeseen katsomaan onko postia tullut, tai käydä läpi monia eri viestiservereitä ympäri verkkoa lukeakseen itselleen lähetetyt viestit? Ja, että kaiken lisäksi samalla applikaatiolla voi myös lähettää protokollan mukaisia viestejä jotka vastaanottajan luku- ja lähetysohjelma käy tietyin väliajoin poimimassa viestiserveriltä. Ymmärrettävää? Ei kansantajuisesti.

(Ei mikään aukoton selitys, sillä webmailithan ovat juuri tuollaisia palveluita jonne mennään katsomaan onko postia tullut. Ja syötteitäkin voi seurata netissä – mutta weblikaation tuominen selitykseen ei tässä tapauksessa suinkaan yksinkertaista asiaa mitenkään.)

Okei, syötelukija ei ole ihan samanlainen kuin sähköpostiohjelma. Syötelukijalla harvemmin voi lähettää mitään, eikä viestit (aina) ole suunnattu yksinomaan yhdelle tai tarkkaan määritetylle vastaanottajaryhmälle. Mutta tavallaan toimintaperiaate, vastaanottamisen ja lukemisen kannalta, on sama (sellaisen näkökulmasta jonka ei tarvitse ymmärtää miten ohjelmat, serverit ja protokollat tekevät taikansa).

Ihmiset tilaavat erilaisia uutis- ja viikkokirjeitä jotka tupsahtavat sähköpostilaatikkoon. Ymmärrettävää. Ihmiset tilaavat viestejä verkkopalvelusta jotka näkyvät syötelukijassa. Vaikea tajuta, eikä tilausprosessikaan ole erityisen selkeä. Meiliohjelman virittämien toimintakuntoon ei ole monille mitenkään itsestään selvä toimenpide, mutta sen tarvitsee tehdä vain kerran (tai hyvin harvoin) kun taas jokainen uusi syötteen tilaus vaatii ajattelmista.

Olen nähnyt syötteistä käytettävän termiä uutissyöte. Se on mielestäni väärin jos sitä käytetään kuvaamaan syötteitä yleisesti, sillä sana syöte sellaisenaan ei vielä kerro mitä sisältöä siinä on, eikä sen pidäkään. Eihän sana sähköpostiviesti vielä kerro sisällöstä juuri mitään. Tai kirje, tai postipaketti. Eikä myöskään lehti.

Onko syötteet konseptina vaikea ymmärtää siksi, että kyseiselle tapahtumalle ei löydy suoraan analogiaa mihinkään ns. todellisen maailman tapahtumaan. Vai löytyykö?