skrubu

Kun on liikenteessä kuunnellen musiikkia mukana kulkevasta soittimesta, tulee toisinaan joidenkin biisien ja paikkojen välille mielenkiintoinen elokuvamainen assosiaatio. Useasti homma on kiinni hetkessä, eikä tunnelmaa ehkä enää saa myöhemmin toistettua. Erikoisnäytäntö siis.

Ranskalaisen 1960-luvun leffan alku, yleiskuvia arkisesta kaupungista jonka vilinästä tulee löytymään tämänkertaiset traagiset kohtalot. (Ratikasta kaupunkia katsellen + Jethro Tull: Living in the Past [spotify])

Fantasiaelokuvassa kamera lipoo mehukkaiden metsämaisemien upeita yksityiskohtia sankarin samotessa yhä syvemmälle tuntemattomaan. (Keskuspuistossa syksyn aloitellessa väritystehtäviään ja auringon vetäessä lämpimän kirkkaita alkuillan viivojaan pitkin puita, puskia ja saniaisia + Vangelis: Light And Shadow [spotify])

Mustavalkoisen indie-elokuvan kohtaus, jossa elokuvan kannalta tärkeä henkilö tajuaa mitä on oikeasti tapahtunut. (Kahvilassa + Rickie Lee Jones: On Saturday Afternoons in 1963 [spotify])

Assosiatiiviset aivoni kaivoivat tänään pimennoistaan tällaisen muiston.

Oli autokoulun ensimmäinen ajotunti. Olin 17. Tämä oli aikaa ennen matkapuhelimia ja internettiä, vielä kun television pääuutiset näytettiin samanaikaisesti molemmilla kanavilla puoli yhdeksältä. Eli kauan sitten.

Istuin ratin takana, opettaja viereisellä paikalla ja kävimme läpi kaikki vivut ja vitkaimet, kepit ja polkimet. Mikäs tämä on, kysyi opettaja aina jokaisen vipsaatkin kohdalla ja minä vastasin parhaimman mukaan. Vaihdekeppi. Kyllä. Kaasu. Kyllä. Vilkku? Ei. En muista sainko koskea mihinkään, mutta moottori ei ainakaan ollut käynnissä.

Läpikäynti oli lähestymässä loppuaan. Nyt kohteena oli mittaristo. Mikäs tämä on? Nopeusmittari. Kyllä.

Kliimaksina tuli opettajan bravuuri (hän oli varmasti vetänyt saman tutustuttamisrutiinin todella monelle noviisille ennen minua): Mikäs tämä viimeinen mittari sitten on? Vastasin perin varman oloisena, kuten epäilemättä moni muu ennen minua, että bensamittarihan se siinä. Johon opettaja voitonriemuisena huudahti ”Hahaa!” ja pilkka äänessään selitti, että kyseessä ei ole bensamittari, koska istuimme dieselautossa. Se on polttoainemittari!

Tuollainen muisto pulpahti esiin, kun näin Ilta≈Sanomien otsikon Rekasta loppui bensa, perässä tulleet suistuivat ojaan. Että, bensa loppui?

(Heh. Juuri kun tämän julkaisin huomasin Ilta≈Sanomissa punankynän viuhuneen ja jutun bensa on korjattu dieseliksi ja polttoaineeksi.)

Tykkään analogioista. Tykkään myös erilaisista assosiaatioista, vaikka ne eivät aina ehkä ole järkeviä tai älykkäitä.

Nautin Pekka Pekkalan Borg-analogiasta kolumnissaan Yle – tahdomme sinun parastasi (hs.fi), vaikka en välttämättä muuten jaa Pekkalan näkökulmaa. Ja varmaan kyseisestä kolumnista johtuen, huomasin miten Borg-analogia paukkasi ajatuksiini kun myöhemmin katselin Rupert Murdochin haastattelua YouTubesta (via Matti Lintulahti), jossa noin 28 minuutin kohdalla Murdoch käyttää sanaa ”assimilated”.

Jännä miten yksi sana saa aikaiseksi assosiaation ja miten yksi assosiaatio muuttaa asioiden hahmottamista. Kuka nyt sitten on kenenkin Borg, riippuu kai ihan mistä näkökulmasta asioita katsotaan.

Toinen assosiaatio. Leipää mussuttava lintu sai suuren hadronitörmäyttimen hiljenemään (lue esim. Bird drops baguette, halts Collider). CERN on selvästikin rakentanut ja parhaillaan testaa ääretöntä epätodennäköisyysmoottoria.

Vaikka olisikin erittäin epätodennäköistä, että ääretön epätodennäköisyysmoottori toimisi heti ensimmäisellä kerralla (tai no…), on myös erittäin epätodennäköistä, että lintu kyykyttäisi tämän jättimäisen laitteen leivänpalasella. Täten voimme siis todeta, että CERNin ääretön epätodennäköisyysmoottori mitä todennäköisimmin toimii.

Näin auton jonka rekisterikilvessä luki REO. Minulle tuli mieleen Speedwagon, vaikka tajusin, että kyseessä oli Lada.