skrubu

Niin eivät sitten kestäneet matkaamista. Uimalasit. Hajosivat. Nenäkappale brakasi. Huonosti pakattu varmaankin. Oma vika.

Etsin varaosia. Ei löytynyt verkosta, ei kaupoista. Harmi. Merkki nykyään lähes tuntematon. Koskakohan hankin? En muista. En muista edes mistä. Uudet siis hankittava.

Kävelin keskustan urheiluliikkeet läpi. Ei ole uimalaseja voimakkuuksilla tarjolla. Ehkä vain hyvänäköiset uivat talvisin, mietin. Paitsi että Stockmannin urheiluosastolla oli. Halvat, vain 17,90. Speedot. Mutta ei oikeilla vahvuuksilla, liian heikot olivat. Kysyin, josko voisi saada enemmällä miinuksella. Myyjä valitteli miten vaikeata tilaaminen on ja että se on kallista. Ei selvästikään halunnut myydä. Poistuin.

Yhdessä optikkoliikkeessä olisi ollut. Moninkertainen hinta verrattuna Stockmannin Speedoihin. En ostanut. Pari muuta optikkoliikkettä: tilaamalla saa. Kalliita nekin.

En ollut tyytyväinen tarjontaan. Siis nettiin valitsemaan. Ei löydy erityisen helposti sieltäkään, voimakkuuksilla. Opin, että ovat optisia uimalaseja. Optiset lasit?

Eksyin vanhan tutun sivulle: Kaiken aikaisemmin kokemani lisäksi, huomasin, että 1 vuorokauden toimitusaikaan pitääkin lisätä 2 – 3 päivää kun toimittavat .fi-osoitteesta Suomeen. Pois. Nopeasti.

Pari muutakin kotimaista verkkokauppaa löytyi. Yhdessä samat Speedot kuin Stockmannilla maksoivat n. 2,75 kertaa enemmän. Kallista. Toinen oli sata metriä leveä eikä mahtunut selaimen ruudulle ilman hulvatonta määrää sivuttaisvieritystä. Ei hyvä. Pois.

Speedolla oli verkkokauppa. Katselin sitäkin. Olisi ollut saman hintainen kuin Stockmannin tilauslasit, jos Stockmann olisi halunnut myydä, mutta en sitten niitä. Olivat liian tummat.

Ruotsista tilasin. Vähän halvempaa kuin optikkoliikkeestä. Ei niin halpaa kuin mitä Stockmann ei halunnut myydä. Sain sellaiset kun halusin. Kirkkaat linssit.

Päivitys 21.1.2009: Tänään postimies toi uudet uimalasit.

Kuinka usein tulee baarissa kuultua jokin biisi joka ei ole tuttu mutta miellyttää korvaa? Minulle ainakin sitä tapahtu toisinaan. Vaan millä ihmeellä saisi tietoonsa mikä soi?

Sitä voi tietenkin hilata itsensä tiskille ja yrittää tihrustella jossain nurkassa olevaa monitoria siinä toivossa, että saisi lisätietoa. Aina ei näyttöä ole tarjolla, tai sitten siltä ei oikein pysty tulkitsemaan mikä biisi juuri nyt soi. Voisi sitä, usein kiireisiltä, baarimikoiltakin kysyä. Tosin kun on kiire myydä, ei aika anna periksi tuottamattomalle toiminnalle.

Outoa miten kaikkialla soivan musiikin tiedot ovat niin hyvin piilossa. Siksi ihmettelenkin miksei baareissa ole isoa näyttöä joka kertoo mikä soi nyt (ja mikä soi äsken)? Voisi kuvitella, että se lisäisi kiinnostusta niinkin, että ostaa biisin tai kokonaisen albuminkin, kenties. Jos ajatusta veisi hiukan eteenpäin, voisi kuvitella näyttöön myös tiedon miten ja mistä biisin voisi ostaa.

Aivan hurja ideahan olisi ostamisen helpottaminen, eli vaikka se, että illan mittaan automaattisesti päivittyvään soittolistaan pääsisi kiinni esimerkiksi kännykällä tai langatonta verkkoa ymmärtävällä musiikkisoittimella ja listan linkkejä klikkaamalla voisi hankkia itselleen musiikkia. Eikä baarin julkinen soittolista kärsisi siitä, että siltä löytyisi tietoa useamman päivän päähän menneisyyteen. Ja koska soittolista olisi julkinen voisi sitä toki selata myös vaikka läppärillä kotoa, kirjastosta tai miksei jopa baarista käsin.

Tai entä jos tarjolla olisi muistitikku jossa ostohetkellä olisi viimeisen tunnin aikana soitetut kappaleet. Ehkä muistitikulle saisi ostaa koko illan biisit? Ehkä eiliset biisit? Tämä menee kai jo hiukan hulluttelun puolelle. Kuka nyt silleen? No, ehkä joskus tulevaisuudessa, kun joku keksii Jukebox 2.0:n ymmärtäen sen jälleenmyyntipotentiaalin.

Mutta ennen kuin tulevaisuus on täällä lienee paikallaan ottaa yhdet vielä, tietämättä ollenkaan mikä biisi soi taustalla.

Heipähei! Sait juuri mainoksen siitä, että meidän lehdessä voisi olla sinulle jotain luettavaa. Kyllä, juuri tuo mainos. Se maksaa. Nää mainokset on ei oo ilmaisia eikä me niitä teille lähetetä huvin vuoksi. Mitä siitäkin tulisi jos jengi vaan sais meidän mainoksia, eivätkä koskaan maksaisi meidän päätuotteesta? Häh? Niin. Ei menisi meillä hyvin. Ja mitä te sitten lukisitte? Blogeja vai? Heh. Noni, lompakko auki nyt vaan. Kyllä muovirahakin kelpaa, paitsi visaelectron, kun sitä ei nyt saa varmennettua. Toi mainos on kaksyt senttiä. Aika halpaa sanoisin. Kiit… hei, älä ny vielä ovea sulje. Se maksu jäi hei… Mitä siitä mainoksesta? Minne? No, eiks sen ruumiinaukon pitäis olla exit only? En ymmärrä.

Lukija maksaa esimerkiksi lisäpalveluista, kuten sähköpostiin tulevista uutiskirjeistä.
–
Uutiskauppa: Pelastaako freemium-malli journalismin?

(via)

Hmm… musiikkibisnes näyttäisi lainaavan lehtibisnekseltä ja lehtibisnes musiikkibisnekseltä. Kohta näiden jättiläisten lonkerot menevät auttamattomasti solmuun ja…

Olen nähnyt joitain verkkokauppoja joiden ylläpitäjät tuntuvat keskittyvän rahan tekemiseen, mutta todella monet kaupat joissa olen käynyt ovat selvästi omaksuneet ajatuksen kannattamattomuudesta. Näille verkkokauppoille joille tulojen saaminen ei ole tärkeätä, haluisin kertoa asiasta hiukan enemmän.

Monet teistä on jo mukavasti menossa kohti tulojen täydellistä tukahduttamista, mutta koska epäilen useiden toimivan sattumanvaraisesti, ajattelin antaa jokusen vinkin niin, että voitte päästä tavoitteeseenne määrätietoisesti ja tehokkaasti.

On monta tapaa pitää huolta verkkokaupan kannattamattomuudesta.

Osa tulee verkkokauppajärjestelmää hankkiessa nykyään kaupanpäälle ilman lisäkustannuksia ja ovat käytössä suoraan Out-of-the-box, kuten on tapana sanoa. Tällaisia perustoimintoja ovat hakukoneissa näkymättömänä pysymisen ja tuotteeseen linkittämisen mahdottomuuden ohella ongelmallinen käyttöliittymä, hakutoiminnon puute tai hakutulokset jotka eivät ole kuluttajalle relevantteja/selkeitä ja klassinen Dead End: Jos kuluttaja on löytänyt verkkokaupastasi tuotteen, ei tuotesivulla saa olla mitään mikä johdattaisi kuluttajan jonkin toisen tuotteen ääreen (vallan mainio heräteostojen tappaja).

Jo monia vuosia verkkokaupat ovat jumittuneet ärsytysstrategiaan lähinnä maksuprosessin puolella vaikeuttaen kuluttajan mahdollisuutta erota kovalla työllään hankkimistaan rahoistaan.

Tavallinen, ja jo hiukan tylsä tapa, on esimerkiksi pakottaa kuluttaja lomakesulkeisiin maksuprosesissa, kohdassa jolloin ostohimo on jo ehkä hieman laantumassa ja kuluttajan järjen ääni palautuu. Mutta pelkkä maksamiseen käsiksi pääsemisen vaikeuttaminen ei ole vielä tae siitä, että verkkokauppa oikeasti jää ilman tuloja, jotkut kuluttajat ovat sitkeitä paskiasia ja täyttävät pitkiäkin lomakkeita.

Paremmin pärjäävät ne jotka pitävät huolen siitä, ettei maksujärjestelmä toimi ja esimerkiksi vaatii kuluttajalta luottokorttitietoja useaan otteeseen.

Maksamisen esteet tehostuvat kun verkkokaupan tuotteet eivät ole uniikkeja, vaan löytyvät muistakin (mieluiten kaikista muista) verkkokaupoista. Tämä helpottaa kuluttajan poistumista juuri teidän verkkokaupastanne ja moninkertaistaa mahdollisuuden jäädä ilman tuloja.

Mutta näin Web 2.0 -ajassa ja etenkin tulevaisuutta ajatellen, on muistettava ettei tekniikka yksin pidä kassavirtaa pienenä. Kuluttaja on ihminen (on, ihan oikeasti on) ja kannattamattomuutta on siksi lähestyttävä inhimillisemmästä kulmasta.

Kuulostaako vaikealta? Se ei ole sitä. Nykyaikaisen ihmislähtöisen ajattelun voi hyvin kiteyttää yhteen lauseeseen: Kuluttajan on tunnettava epävarmuutta.

Vaikka edellämainituissa ärsytysstrategioissa on nähtävissä jo pientä epävarmuuden luomista kuluttajaan, eivät vanhat tekniikat kuten radiohiljaisuus (älä paljasta kuluttajalle itsestäsi tai verkkokaupasta mitään muuta kuin siellä olevat tuotteet, älä myöskään tarjoa palaute- tai kyselymahdollisuutta tai kerro postitusten tai muiden lisäkulujen hintaa) tai epäillyttävän näköinen verkkopalvelu aina toimi tulojen alentamiseen, sillä jotkut kuluttajat saattavat kaikesta huolimatta suositella verkkokauppaasi ja näin vähentää toisten kuluttajien epävarmuutta.

Tehokas tapa luoda epävarmuutta, joka tuskin (nykytutkimusten mukaan) saa kuluttajia suosittelemaan verkkokauppaasi kenellekään, on implementoida verkkokauppaan epälooginen laskenta. Koska kuluttajilla on synnynnäinen tarve tietää tarkkaan mitä asiat maksavat, mikään ei aiheuta epävarmuutta kuin huonosti ynnäävä verkkopalvelu.

Tässä esimerkkinä loistava kikka, joka varmasti pitää myynnin nollassa.

Tilanteessa jossa kuluttaja on lisännyt ostoskoriinsa, esimerkiksi kahdesti saman tuotteen, jonka yksikköhinnaksi on annettu 10,00 euroa, on näiden yhteenlasketun hinnan oltava 20,01 euroa. Jo pelkästään yhden sentin ero laukaisee paatuneimmankin verkkokuluttajan epävarmuushälytyskellot kumisemaan kuolinsoittoa ostotapahtumalle.

Kun kuluttaja sitten avaa ostoskorista isomman näkymän lyödään valttikortti pöytään. Lasketaan ostoskorissa olevien tuotteiden summaksi jotain ihan muuta kuin mitä kuluttaja voisi kuvitella näkevänsä. Esimerkiksi jos ostoskorissa on yllämainitut 2 x 10 = 20,01 eur sekä kolmas 10 euron hintainen tuote, voi loppusumma olla vaikka 24,60 eur.

Toimii kuin häkä, vaikka yllätyksenä näytettävä loppusumma olisi vähemmän kuin tuotteiden yhteenlaskettu hinta.

Hei sinä! Just sinä siellä. Sä katsoit meidän näyteikkunaa. Se maksaa. Nää on kato meidän tavaroita tässä ikkunassa, ja ei ne siinä ole siinä huvin vuoksi. Mitä siitäkin tulisi jos jengi vaan katselis näitä tavaroita eivätkä koskaan mitään ostaisi? Häh? Niin. Ei menisi meillä hyvin. Ja mitä te sitten kattelisitte? Luontoa vai. Heh. Noni, lompakko auki nyt vaan. Toi sun vilkaisu kesti tallentavan videovalvonnan mukaan viis sekuntia, se olis viiskyt senttiä. Aika halpaa sanoisin. Kiitos paljon, tervetuloa uudest… mitä? Et koskaan enää vai? Hä, sehän on naisen sukupuolielin! Minun päässäni? En ymmärrä.

Of all of the efforts to collect performing-rights fees, few will likely be more controversial than trying to charge for 30-second samples.
–
Music publishers: iTunes not paying fair share, CNET News

(via)

Monia tekstejä on kirjoitettu ja puheita pidetty siitä miksi lehdillä ei tällä hetkellä mene niin hyvin (kuin silloin joskus). Monet miettivät asiaa, ehkä jopa yllättävän monet: Lehtien oman työvoiman, johdon ja omistajien ohella monipuolinen otos lehtien (nykyisiä ja entisiä) lukijoita tutkijoista ja professoreista kukkakauppiaisiin ja opiskelijoihin. Lehtien ahdinko koskettaa monia, varmaan siksi, että lehdet yhä koskettavat monia. Lehdet ovat osa kulttuuriamme – olleet jo pitkän aikaa tavallaan itsestään selvä osa tiedonjakoa. Mutta sitten tuli internet.

Kulttuurin kuuluu muuttua, muuten se kuolee. Muutos on tärkeä asia. Muutos ei kuitenkaan aina ole mukava asia. Kulttuuri muuttui kun painotekniikka keksittiin. Siinä katosi jokin osa silloista kulttuuria ja eiköhän senkin perään silloin itketty, mutta jotain muuta syntyi. Helppoahan se ei ollut. Sanan painamiseen tarvitsi luvan, muuten oli laiton. Sitä on vaikea tajuta nykyään, mutta siihen aikaan ajatusten jakeleminen massoille kaduilla ja kyläteillä oli vallanpitäjille pelottava ajatus. Nyt internet ravistaa pitkään voimassa olleita tottumuksia niin talouden kuin myös esimerkiksi hallintomallien suhteen.

Vaikka emme oikeastaan elä niin erilaisia aikoja tässä hetkessä kuin painokoneiden ollessa uusia keksintöjä (muuttaen tiedonjakelua siitä mihin silloin oltiin totuttu) ja vaikka teknologia on kehittynyt ja eri kuin silloin (muuttaen tiedonjakelua siitä mihin me olemme tottuneet) ovat pelot kuitenkin ihan samat. Jere Majavan linkkiblogin kautta löysin sitaatin joka tavallaan sopii tähän.

Everything new endangers something old. A new machine replaces human hands; a new source of power threatens old businesses; a new trade route wipes out the supremacy of old ports and brings prosperity to new ones. This is the price that must be paid for progress and it is worth it.
–
Hyman G. Rickover

Se, että ne joiden työpaikasta tai bisneksestä on kyse miettivät mitä tulee tapahtumaan on tietenkin aivan normaalia. Kukapa ei miettisi omien (tai osakkeenomistajien) tulojen ylläpitämistä tai lisäämistä. Vaan ovatko lehdet koskaan pyytäneet lukijoiltaan apua? Täytyy sanoa etten oikeasti tiedä, mutta en muista tällaista tapahtuneen ainakaan suuremmassa skaalassa.

Vääjäämättä tulee mieleen, että tässä on syntynyt maailmanlaajuinen crowdsourcing -ilmiö. Sen syntymistä eivät lehdet ole masinoineet, vaan se elää ihmisten omasta halusta pohtia asiaa. Se on hyvin internetmäinen (voiko noin sanoa?) ilmiö. Tällaista ei olisi voinut syntyä ilman internettiä, toisaalta ilman internettiä ei lehdet olisi siinä tilassa jossa nyt ovat. Mutta jos asia ei oikeasti kiinnostaisi, ei sitä myöskään mietittäisi tai siitä kirjoitettaisi.

Mielestäni hyvin mielenkiintoinen tilanne.

Juuri kuuntelemassani Joseph T. Hallinanin kirjassa Why We Make Mistakes, kerrottiin testistä, jossa yhdelle ryhmälle esitettiin tehtävä, jossa piti useammasta vedellä täytetystä astiasta saada yhteen astiaan joku tietty määrä vettä. Tämä oli vaikea haaste johon kuului esimerkiksi se, että jossain vaiheessa piti vettä kaataa pois (eikä johonkin toiseen astiaan). Ryhmällä meni aikaa ymmärtää miten tehtävä ratkaistaan, mutta harjoitteli hartaasti ja oppi tekemään tehtävän lopuksi oikein.

Toiselle ryhmälle esitettiin vastaavanlainen, mutta paljon helpompi haaste. Tämä toinen ryhmä oppi sen nopeasti ja ongelmitta.

Kun ensimmäinen ryhmä, joka oli oppinut ajattelemaan vesitehtävää vaikeammalla tavalla, sai ratkaistavaksi toiselle ryhmälle esitetyn tehtävän, eivät he kyenneet ajattelemaan yksinkertaisesti, vaan yrittivät soveltaa monimutkaisia malleja yksikertaiseen tehtävään.

Kirjan mukaan tämä pätee myös suurempiin haasteisiin. Ihmisen on vaikea unohtaa oppimansa.

You must unlearn what you have learned.
–
Yoda

Ja tähän loppuun video, jonka löysin Matin blogista.

Käytän tällä hetkellä Safaria selaimena (pidän tavallaan enemmän Firefoxista, mutta se on jostain syystä niin ärsyttävän hidas monissa asioissa, että päätin vaihtaa selainta) ja siinä lisäkilkkeinä ClickToFlash kuin AdBlock. Ei minulla yleensä ole mitään verkkosivuilla majailevia mainoksia vastaan, mutta niin usein nykyään ne hyppäävät silmille, valtaavat tietokoneen kaiuttimet tai muuten vaan hidastavat sivujen latautumista, että mielenterveyden säilyttämiseksi on pakko kitkeä ärsyttävyydet pois jotta voi keskittyä siihen mikä kiinnostaa.

No, siinä minä sitten olin hs.fi:ssä silmäilemässä Sediksen linkittämää artikkelia kun huomasin jutun lopussa bannerin. Osta tämä teos verkkokirjakaupasta, ilmoitti Suomalainen.com punaisella bannerillaan.

Ensimmäinen reaktioni nähtyäni bannerin oli kyseenalaistaa hs.fi:n artikkeli – mielessäni koko tekstistä tuli ostettua sisältöä, mainos artikkelin muodossa. Ehkä se ei sitä ole, mutta tältä minusta tuntui, minkäs minä sille voin.

Toinen reaktioni oli klikata banneria. Ajattelin käydä katsomassa mitä Suomalainen.com minulle tarjoaa. Sehän tarjosi heti ensimmäisellä klikkauksella virhesivua. Toisella yrittämällä pääsin kyllä verkkokirjakauppaan sisään, pikahakusivulle jossa ilmoitettiin, että ”Hakusi ei tuottanut yhtään tulosta”. Ei todellakaan. Seurasin tältä ’emme me oikeasti halua myydä sinulle mitään’ -sivulta linkkiä tarkennettuun hakuun: Sieltä avautuva kahdentoista rivin monsterilomake sumensi aivoni ja unohdin kirjan nimen. Halusin vain nopeasti pois.

Olo oli kuin Keravan Alkossa 1980-luvun puolivälissä, juuri kahdeksantoista täyttäneenä. Silloin ei ollut itsepalvelua vaan tiskin takana seisoivat ”Me sulle mitään myydä” -asennetta henkivät myyjät. Aina yhtä jännittävä (jopa hiukan pelottava) paikka. Vaan kun se oli lähin Alko ja nuoren miehen oli juomansa saatava löytyi myös motivaatiota pyytää jopa jotain mitä myyjän oli haettava varaston puolelta kun ei siinä selän takana hyllyssä ollut. Luulenpa, että kävivät aina siinä samalla vetämässä nortit lastauslaiturilla. Eipä ne asiakkaat minnekään siinä odottaessaan kadonneet, ja myyjät tiesivät sen. Mihinkäs sitä? Monopoli on monopoli ja seuraava Alko monen kymmenen kilometrin päässä.

Nyt, hiukan yli 20 vuotta myöhemmin internetissä ei jäädä odottelemaan kun homma ei toimi. Jos tuntuu siltä, että haluaa pois niin sitä lähtee. Kauppoja on monia ja ne ovat vain parin klikkauksen päässä.

Ainiin, sitten vasta kolmantena jäin pohtimaan, miksi ihmeessä ylipäänsä näen bannerin hs.fi:ssä. Ehdin jo hetken aikaa kuvitella, että hesarilla oli joku mielenkiintoinen viritys sivuillaan, mutta totuus olikin karumpi. Ja hiukan nolompi: Mainoksenestoni oli jostain syystä pois päältä.

Miksi minulle tulee mieleen lehdet kun luen juttua siitä, että lähes viidennes Spotifysta on siirtynyt pilkkahintaan RIAA-kartellin neljän suuren levy-yhtiön omistukseen?

Ajattelen ja assosioin taas ihan omaan tapaani vallattomasti: Musiikki on jutussa mainituille levy-yhtiöille sisältöä (ei tuote) siinä missä uutiset ja artikkelit ovat sitä lehtitaloille.

Onko Spotify tavallaan mahdollistanut levy-yhtiöille Metrolehden? Tai ei nyt ihan… analogia ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta sitä on mielenkiintoista pureskella. Sisältöä jaetaan kuluttajan näkökulmasta ilmaiseksi ja tulot tulevat mainonnasta (joita muuten ei voi ohittaa vaientamalla tietokone käyttöjärjestelmän kautta), paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että kuluttaja on maksanut Spotifystä ja näin päässyt mainoksista (kumpikohan on kannattavampaa Spotifylle: kuukausimaksua maksava kuluttaja vai mainostulot?).

Ja jos Magnus Ugglan sanomisiin on uskominen, on meno levy-yhtiöiden puolella mielestäni se mihin Sanoma News pyrki uudella avustajasopimuksellaan (jolle Markkinaoikeudelta tuli toistaiseksi kielto): Kertamaksu ja ikuinen käyttöoikeus missä tahansa yhteydessä.

Jos levy-yhtiöt päättävät myydä osakkeet, saavat ne pitää voitot kokonaisuudessaan itsellään, eikä artisteille tarvitse antaa mitään, vaikka he ovat tehneet musiikin, jolla levy-yhtiöt rikastuvat.
–
Afterdawn.com: Uggla: Spotify ei maksa artisteille tarpeeksi

Sen mikä tapahtui uutissisällölle tapahtuu nyt myös musiikille. Musiikin hinta putoaa nollaan. Tottahan musiikkia on saanut P2P-verkoista ilmaiseksi jo pitkään ennen Spotifyta, mutta nyt myös isot levy-yhtiöt jakelevat musiikkia kuluttajalle ilmaiseksi. Ilmainen musiikki on siis okei. Musiikista on näin tullut sisältöä jota saa ilmaiseksi, kunhan kestää kylkiäisenä mainonnan. Musiikki ei siis enää ole tuote jolla itsessään on arvo. Kuluttaja tottuu nopeasti sellaiseen ja sen jälkeen onkin paha yrittää nostaa hintoja.

Kuten sanoin: Metrolehti ei ole täydellinen analogia, aika huono oikeastaan, mutta tässä koko Spotify-jutussa on kuitenkin jotain lehtibisnesmäistä – joka on aika hullua, sillä lehdetkään eivät elä kultakauttaan tässä murroksessa jonka internet on saanut aikaan.

Ja sitten tietenkin on vielä tämä tutkimus: Young Folks Don’t Care About Paid Music Streaming. Ihmiset yhä siis haluavat omistaa musiikin, ei ehkä CD-muodossa vaan tiedostoina. Omistamisella on siis yhä arvonsa.

Mitenköhän tässä vielä käy?