skrubu

Mikäköhän idea on mainostaa elokuvaa, että se on ”vain elokuvateattereissa”? Pitäisikö siitä tulla tunne, että ehkä kyseinen leffa, joka pyörii hetken aikaa karkkimyymälän yhteydessä olevassa salissa, ei, kuten kaikki muut, saakaan dvd-bluray-videovuokraamo-televisiokanava-alennuslaari-piratebay-levitystä ihan tässä lähiaikoina?

Laskeskelin tuossa, että television ja digiboksin kaukosäätimissä on yhteensä noin 80 eri kokoista, väristä ja muotoista painiketta jota en koskaan käytä televisiota pällistellessäni. Se on noin 80 % kaikista tarjolla olevista painikkeista.

Miksei Fortumin kotinäyttöä ole tehty applikaatioksi älypuhelimeen?

Tällä viikolla minulla on ollut ilo käydä katsomassa kaksi todella huonoa elokuvaa.

Ensimmäinen oli 3D-fantasiarenderöinnin itsesaatutuksen maailmanennätys jonka päälle oli purkalla yritetty kiinnittää jokunen kostea halko tuomaan lämpöä ja inhimillisiä tunteita. Pökkelöt ovat kuitenkin pökkelöitä eikä niistä irtoa kuin ehkä tikkuja, vaikka miten hölmöihin asuihin niitä puettaisiin. Mitäköhän siellä hollivoodissa oikein mietitään, kun tällaisiin kalkkunoihin, joihin kaikenlaiset keanureevesitkin ovat aivan liian syvällisiä tulkitsijoita, palkataan Branaghia ja Hopkinsia? Sairasta huumoriako siellä harrastetaan? Vai ihan kiusallaanko ne? Mutta se pitää sanoa, että kyllä skeida on nykyään todella paremman näköistä kuin joskus ennen. Ja kyllähän se vaan on niin, että toisinaan on koettava kunnon paskiselämys jotta vähänkin paremmat elokuvat tunutuvat todella paljon paremmilta.

Toisen leffan välinpitämättömyys fysiikan lakeja kohtaan oli omiaan uhmaamaan maailmankaikkeuden perusrakenteiden kestävyyttä, mutta kalpeni dialogin rinnalla jonka tiukkapipoisempi voisi määritellä rikokseksi ihmiskuntaa vastaan. Vaikka tämä 130 minuuttinen absurdi sketsi oli omiaan aiheuttamaan hillittömiä naurukohtauksia ylidramaattisuudellaan, oli elokuvan parasta ja ehdottomasti elokuvalipun arvoista antia yleisö, johon valkokankaalta ryöpsähtelevät platitydit upposivat kuin kuuma veitsi kevytlevitteeseen. Tissejä, lihaksia, peppuja, tyhmää sanailua ja hikeäkin innostavampaa isolle osalle yleisöä oli kuitenkin aplodit irroittanut pahiksen ampuminen elokuvan loppupuolella. Aplodit! Viimeksi taisin kuulla spontaania laajamittaista käsien taputtelua elokuvasalissa kun Kevin Costnerin Robin Hoodissa valkokankaalle ilmestyi Sean Connery kuninkaan roolissa.

Ah. Elokuvissa, etenkin paskoissa sellaisissa, on kyllä jotain sellaista taikaa jollaista ei löydä elokuvasalin ulkopuolelta.

Viikko sitten maanantaipoppi teki hyppäyksen nykyaikaan ja korjaa asian tänään iskeytymällä takaisin 1980-luvulle elokuvamusiikin tahdissa. Kyseessä on Chevy Chasen tähdittämän mainion Fletch-elokuvan tunnumusiikki, jonka on säveltänyt moniin muihinkin elokuviin musiikkia tehnyt Harold Faltermeyer.

Maanantaipoppina Harold Faltermeyer: Fletch theme (1985).

–
Katso lisää maanantaipoppia

Virka Gallerian näyttely Kasari on tavallaan ihan hauska, mutta siitä jää hiukan valju fiilis. Se on pirstaleinen ja tuntuu mainokselta, mutta mainoshan se onkin. Kirja, Kasari – Sari Poijärven valokuvia, ilmestyy syksyllä.

Sanomatalon mediatorilla olevat Pentti Koskisen lehtikuvat ovat osittain mielenkiintoisia ajankuvia ja hyviä kiteytyksiä tapahtumista, osittain mälsiä räpsäsyjä jotka ilman tekstiä eivät eroa innokkaiden harrastelijoiden tuotannosta mitenkään.

Taidehallissa olevat Claire Ahon kaupalliset työt antavat kyseisestä kuvaajasta paremman kuvan (!) kuin taannoinen Virka Gallerian näyttely. Kysymykseen koska mainoksesta tulee taidetta, vastaa tämä näyttely: Tarpeeksi pitkän ajan jälkeen :) Omasta mielestäni parasta antia näyttelyssä oli se, miten viattoman oloisilta vanhat mainoskuvat tuntuvat kun aikanaan ei pienet yksityiskohdat olleet tärkeitä (esim. saippuamainoksessa likaiset kynnenaluset) ja se, että jotkut kuvat on jätetty rajaamatta näin näyttäen esim. miten mallien kokoeroja on korjattu pinoamalla kirjoja tuolille.

Ateneumin Suomi kutsuu – Aho & Soldan on mojova paketti valo- ja elokuvia Heikki Ahon ja Björn Soldanin tuotannosta. Kuvat ovat hienoja, mutta niistä jää kaipaamaan informaatiota, olisi edes vuosiluku. Elokuvia katsellessa tuli mieleen, miten suomea yhä vaan mainostetaan aivan samalla tavalla (luonto, nähtävyydet ja teollisuus), mutta väreissä ja vähemmällä paatoksella selostuksessa.

Ateneumissa oleva Arjen sankarit on myös oikein mainio kokoelma naturalistisia teoksia.

Noin yleisenä huomiona kirjasin itselleni oikein muistiin kysymyksen: Mikäköhän siinä on, että ihmisille tuntuu olevan tärkeätä koskea kuvaan josta jotain selittävät? Mediatorilla yksi kuva heilui kun pari tyyppiä yritti selvittää, sanoin ja sormin, mistäpäin Helsinkiä joku kuva oli. Ateneumissa vanhempi setä melkein törkkäsi sormensa venäläisen maalarin teokseen 1800-luvulta kun selitti nuoremmille seuralaisilleen ihaluaan yksityiskohdista miten hieno ja kova keskipäivän valo kuvassa on. Ehkä sanat eivät vaan riitä kertomaan?

Kun on liikenteessä kuunnellen musiikkia mukana kulkevasta soittimesta, tulee toisinaan joidenkin biisien ja paikkojen välille mielenkiintoinen elokuvamainen assosiaatio. Useasti homma on kiinni hetkessä, eikä tunnelmaa ehkä enää saa myöhemmin toistettua. Erikoisnäytäntö siis.

Ranskalaisen 1960-luvun leffan alku, yleiskuvia arkisesta kaupungista jonka vilinästä tulee löytymään tämänkertaiset traagiset kohtalot. (Ratikasta kaupunkia katsellen + Jethro Tull: Living in the Past [spotify])

Fantasiaelokuvassa kamera lipoo mehukkaiden metsämaisemien upeita yksityiskohtia sankarin samotessa yhä syvemmälle tuntemattomaan. (Keskuspuistossa syksyn aloitellessa väritystehtäviään ja auringon vetäessä lämpimän kirkkaita alkuillan viivojaan pitkin puita, puskia ja saniaisia + Vangelis: Light And Shadow [spotify])

Mustavalkoisen indie-elokuvan kohtaus, jossa elokuvan kannalta tärkeä henkilö tajuaa mitä on oikeasti tapahtunut. (Kahvilassa + Rickie Lee Jones: On Saturday Afternoons in 1963 [spotify])

Tajusin tänään, että Helsingissä voisi kuvata maailman lyhyimmän road-movien. Leffan nimeksi tulisi Texas-Bangkok, ja se kertoisi alle 100 metrin matkasta kahden ravintolan välillä Kaisaniemenkadulla. Ei matkaa kaupunginosasta toiseen eikä edes kadunylityksiä, vain kevyt ylämäki.

Sea Life on mainio paikka harjoitella valokuvausta ja kokeilla mihin tekniikka venyy. Siellä on vaihtelevia ja vaativia valaistusolosuhteita, heijastuksia, valoa taittavia pintoja ja liikkuvia kohteita (kuvia kuvablogissa kunhan ehdin).

Elokuvissa ärsyttää mainokset. Vaikka ei hirveän tiuhaan kävisikään tuntuu siltä kuin saisi aina samat kaupalliset viestit silmiensä eteen. Jopa osa trailereista vaikuttaa ihan samoilta. En minä niitä salin ulkopuolella muista, mutta siinä ennen leffaa tulee sellanen c’est la vie -fiilis ^*): että taasko nämä. Sellainen vähentää leffakäyntien määrää.

Leffaliput ovat muutenkin niin kalliita, että sitä oikein jää miettimään paljonko maksaisi mainosvapaan leffan lippu? Tai josko nostamalla paukkumaissin ja kuplajuoman hintaa voisi lippujen hintaa alentaa?

Olympiastadion täytti juuri 70 v. Täältä näkee kirkkaalla säällä Tallinnaan asti, sanoi isä pojalleen tornissa. Ihanks tosi, ihmetteli poika ja jatkoi samaan hengenvetoon, mut sehän on sit lähempänä ku Lahti. Itse en oikein pystynyt erottamaan kotitaloni kattoa, mutta valokuvasta katseltuna jälkikäteen löysin jopa naapurin ikkunan.

Helsingillä on jaiku-kanava. Uutta minulle, mutta ei niille 139:lle jotka jo olivat virittäneet itsensä kanavalle.

–
*) vai pitäisikö sen olla bonjour-fiilis?

Päivitys: Kuvia Sea Lifestä kuvablogissa.

Vetoomus: Tilaa Lehti paperiversiona – n. 11 päivää jäljellä.

Leffa: No Country for Old Men – mainio pätkä.

Adressi: Aloittakaa Blogisanomien julkaisu uudestaan – kannatetaan!

Musiikki: The Tangent, Not As Good As The Book – parhautta.

Äänikirja: Seth Godin, Small is the New Big – viihdyttäviä tarinoita.

Tekstikirja: Michael Gerber, Barry Trotter och den onödiga uppföljaren – parodiaa.