skrubu

Teevee tuntuu olevan tulvillaan kaikenlaista talenttiohjelmaa ja mitäkaikkea realitykilpailua. En pahemmin niistä välitä (paitsi mitä nyt niin määstä- ja toptseffistä), mutta se mitä olen nähnyt on pistänyt ihmettelemään miten jaloja ovat ohjelmien kilpailijat. Ihan jokainen (paitsi jokunen). Meinaan kun nuo kaikkensa antaneet kilpalijat kuulevat kun joku tuomari päättää kuka pääsee jatkoon ja kuka ei, niin kaikki joille näytetään ovea kiittävät, tosinaan vuolaasti jopa, ja kehuvat tuomareita. Kukaan ei kiroile tai räjähdä haukkumaan, että ”Tässä minä kaikkeni annoin ja olen ihan hirveän hyvä, mistä sinä ylipukeutunut jätesäkki tiedät mistään mitään, häh?”, ”Väärän valinnan teit. Kadut vielä joku päivä, ettäs tiedät… nih!” tai ”Kautta pyhän kirkkoveneen mä työnnän moran sun kiduksiin, pahus soikoon, jos jossain vielä tavataan senkin flatulenssityynystä pöristen poistuvaa ilmaakin turhempi klovni!”. Ei. Kiitoksia sitä vaan ladellaan. Ja halataan tietenkin, tai kätellään. Heitetään peliin lisää vielä vähän kiitoksia. Hienoa oli, aivan fantsua.

Noin kuin oikeassakin maailmassa kävisi. Se olisi todella ihq. Että vaikka kaupassa olisi ostoksilla ja sieltä olisi maito loppu, niin sitä halaisi ja kehuisi myyjiä sekä kiittäisi niitä hienosta kokemuksesta. Olisihan se upeata. Eikös vaan?

Huomasin tässä miettiväni miten useimmat näköradion automainokset tuntuvat olevan täysin irti todellisuudesta, eläen animismin ja taikuuden kyllästämässä fysiikan lakien vastaisessa eskapistisessa fantasiamaailmassa jossa myös esimerkiksi Coca-Cola-mainokset harhailevat. Satuja. Lapsille? Mietin myös miten autoista toisinaan ilmoitetaan hinta hämmentävän redundantisti, kymmenestuhannesosan tarkkuudella. Mitä merkitys sillä yhdellä eurolla on parikymmenen tonnin hintalapussa? Jos vaikka joku valittaa siitä, että auto nyt ei oikeasti osaakkaan niitä temppuja kuin mainoksessa, niin voi sitten lohdutukseksi pyöristää sen viimeisen numeron nollaan?