skrubu

Jos Helsingin kaupunki kysyisi minulta, että miettisinkö parin miljoonan euron korvauksen motivaatiolla josko Helsinkiin sopisi omistuksessani olevan Skrubu-brändin mukainen museo ja jos vielä sitten pohdinnoistani jaksaisin vääntää puolivillaisesti sysirumat powerpointit, niin kyllähän minä tietenkin tulisin siihen tulokseen, että Skrubu-brändätty museo ei vain sovi Helsinkiin kuin sormi pyllyyn vaan museon läsnäolo suorastaan moninkertaistaa kaupungin maineen, nostaa Helsingin ehkä taidemaailman kaikkein ihailluimpien tähtien joukkoon ja ohjaa ennennäkemättömät turistivirrat tähän merelliseen helmeen. Kirjoittaisin kukkakoristellun powerpointin täyteen kaikenlaista joka saisi tämän pohjoisen kainon väen huonon omantunnon kihelmöimään kuin hormonihurmioisen teinipojan ihon tissiliivikaupassa ja sitten hivelisin päättäjien egoja reilusti suolatuin numeroin niin, että räjähtävät roiskien rahaa ympäriinsä. Kahmaistuani oman palkkioni, möisin hyvällä summalla päättäjille vielä sen, että minulla on enemmistö päätösvallasta (jonkin aikaa) mutta ei mitään taloudellista vastuuta (koskaan), enkä tietenkään osallistuisi millään muotoa mihinkään kustannuksiin. Julkisesti kannattaisin, vaikkei sitä minulta pyydettäisi, tietenkin myös sitä, että museo pitäisi saada rakennettua tasan siihen kohtaan, mihin on jo pitkään kaupungin puolelta yritetty rakentaa egobuustereita (mutta ei saatu edes dizainhotellia), koska Skrubu-museohan ei riko alueen historiallista rakennusrintamaa (tai jos rikkoo, niin museohan on kulttuuria. Tajuuttekste? Aikuisten oikeesti, isojen poikien maailmalla hyväksymää aitoa kunnon kult-tuu-ri-a!™). Enkä muuten ihan varmasti nauraisi matkalla pankkiin, nauraisin ja joku muu kävisi puolestani pankissa. Tietenkin, jos Helsinki pyytäisi selvitystä halvemmalla joltain vähemmän puolueelliselta taholta, voisi olla, että Skrubu-museon rakentamista ei suositeltaisi.

Siinä minä talsin, noin neljän aikaa iltapäivällä Töölönkatua kotiinpäin, jossain Taidehallin ja Töölöntorin välimaastossa, kun minut pysäytti joku rändom teinixtyttö ja viittoili poistamaan napit korvilta (en tällä kertaa kuunnellut kirjaa, vaan musiikkia, oli ajateltavaa). Kädessään tytöllä oli pullo jotain siideriä ja tupakka. Ei siis ole ainakaan pummaamassa tupakkaa, ajattelin. Musiikin kadotessa korvistani tyttö, joka vaikutti olevan hyvällä tuulella, sanoi: ”Sun on pakko maistaa tätä siiderii”.

- Ei ole, vastasin.
- On pakko! Tää on tosi hyvää, selitti tyttö.

Katsahdin nopeasti puoliksi juotua pulloa: Jotain omenasiideriä. Ei kyllä tulisi mieleenkään hörppiä tuntemattoman pullosta mitään. Etenkään tällaisessa kohtaamisessa. Eikä etenkään siideriä (hyh).

- Ei todellakaan ole pakko, sanoin hymyillen ja lähdin kävelemään jälleen kotia kohti.
- Sun on pakko maistaa, huuteli tyttö perään.

Siinä häipyessäni ja laittaessani musiikin takaisin korviini kuulin miten tytön kanssa ollut poikakin vielä, tosin aika hiljaa, toisti tytön sanomaa: ”Pakko”.

Outoja nämä nuoret, kun eivät mitään pummi vaan pakolla yrittävät sedille sidukkaa juottaa (sedille jotka ovat juuri löytäneet parran seasta ensimmäisen harmaan karvan [hyvin epädramaattinen tapahtuma, ei traumoja]). Mikäköhän teineillä lienee ollut mielessä oikeastaan?

Tapahtumasta tuli mieleen viime sunnuntai, jolloin Annankadulla, Lönkan ja Kalevankadun välissä, joku lähinnä pyjamaa muistattavaan asuun sonnustautunut nuorehko mieshenkilö sandaalit jalassa yritti myydä sinistä bassokitaraa kolmellakympillä. Koska kauppoja ei syntynyt jatkoi heppu asiakkaiden metsästämistä talsimalla kohti Kamppia.

Kaikenlaista.

Tiedätte varmaan sen tunteen joka iskee lukiessa luovaa ja hyvin ajateltua tekstiä joka vie mennessään soljuvalla kielenkäytöllä kunnes homma töksähtää pieneen, mutta ai niin harmittavaan pilkku- tai yhdyssanavirheeseen. Vähän kuin muuten täydellinen romanttinen pianosonaatti jossa särähtää riitasointu tai muovin palanen muuten täydellisessä suklaamoussessa.

Koin tuon nimenomaisen tunteen kun kävin katsomassa Tennispalatsissa Hannes Heikuran Dark Zone -näyttelyn.

Kuvista ei voi olla huomaamatta ammattilaisen otetta. Mies ampuu kuin salamurhaaja, juuri oikealla hetkellä ja osuu kohteeseen kuin kohteeseen. Loistavasti pysäytettyä aikaa. Tunnelmallista havainnointia. Helsinki näyttää hienolta.

Vedostustyylistä tulee minulle mieleen ylidramaattinen lehtikuvaestetiikka. On kuin isot tummat pinnat odottaisivat leiskaajaa asettelemaan otsikkoa ja ingressiä paikalleen. Tavallaan mielenkiintoista, etenkin kun kuvat ovat isona seinällä, mutta ei ehkä kuitenkaan tyyli joka on minun mieleeni. Vaan niinpä meillä on kaikilla oma makumme. Kuvittelen ymmärtäväni kuitenkin sen verran, etten anna makuasioiden sumentaa kuvien hienoutta.

Ja sitten. Piti oikein puhdistaa silmälasit ja katsoa tarkemmin. Voiko olla? Kyllä. Raidoittumista! Epätasaisia sävyliukuja. Auh. Pilkkuvirhe. Miten voi olla? Liiallista sävyalan muokkausta kuvankäsittelyssä? Ja niin selkeästi näkyvissä isossa kuvassa isolla alueella? Miksei sitä piilotettu? Ja sitten huomasin toisen kuvan huippuvalossa kulmikkaan vitivalkoisen alueen. Argh. Särö. Riitasointu.

Harmittavaa miten tuollaiset yksityiskohdat voivat niin latistaa tunnelman.

Yksijalkaisia ukkoja. Rimppakinttuja. Kympin naisia. Puistot täynnä ihmisiä. Kadutkin. Pieni punkkarijengi Sallinkadulla.

Aurinko lämmitti kyllä, mutta liikkuvat ilmamassat olivat toisinaan hiukan viileitä. Ympärillä lyhyet lahkeet ja hihat paljastivat talven jäljiltä sen verran kelmeänvalkoista pintaa, ettei punaiseksi lihaksi oikein uskoisi. Kesän jälkeen varmaankin paremmin paistunutta.

Uudet kengät istuivat jalkaan kuin kengät jalkaan eivätkä hiertäneet ollenkaan. Toivottavasti kestävät koko kesän. Pidempäänkin saisivat. Pitää se toinenkin pari ajaa sisään kävellen.

Lammaslihapullat, koska mieli teki. Sinisen huvilan kahvia matkan varrella. Pitää muistaa taas opetella pitämään vesipulloa mukana.

Nyt kun talvisesta lumisodasta jäljelle jääneet viholliskohteet makaavat silvottuina ja lämpenevässä säässä vettä valuvina pitkin kaupunkia, haluaisin ehdottaa teille, Helsingin lumisotasankarit, että kävisitte reippaina vielä jatkosotaan, nimittäin vesisotaan. Vihollinen luo sulaessaan, laajuudeltaan ja syvyydeltään huomattavia tekojärviä ikävästi vaikeuttaen liikkumista pitkin liikenneväyliä joiden soisi olevan maakrapujen saavutettavissa ilman venettä tai pelastusliivipakkoa. Vesisodan päämääränä olisi siis näiden viralliseen kaavoitukseen kuulumattomien vesiesteiden pikainen tyhjentäminen.

Etukäteen tulevista täsmäiskuista iloiten,
Kulkija, Jalan

Vihollisen masinoima tekojärvi.

Kaatuneita liikennemerkkejä, vääntyneitä ajoesteitä (vai mitä termiä niistä sellaisista metallisista tolpista käytetään?), runnottuja aitoja, rikkinäisiä mainostolppia ja tuhoutuneita penkkejä. Onko se sitten sitä, että tämän kaupungin suunnittelussa ei oteta huomioon sitä, että talvi tulee joka ikinen vuosi vai sitä, että lumen luomisen pitää olla (kustannus-)tehokasta eikä kiireessä ole niin tarkkaa hajoaako jotain, kunhan saadaan lumia liikuteltua?

”Kiinteän puistonpenkin teurastamisesta koituva vahinko on yleensä jo lähes tuhat euroa” kertoo HS.fi:n Oma kaupunki vuonna 2008. Hinnat ovat tuskin laskeneet tämän jälkeen. Jossain (en nyt löydä missä) mielestäni sanottiin uuden penkin kustantavan jopa 2000 euroa nykyään.

Sitä minä vaan, mikäköhän lienee tämän talven lumisodan lasku, kun kaikki tuhot tulevat lumen alta esille?

Tällaisia oli monta Ehrenströmintien varrella

En muista hymyilleeni pitkään aikaan niin paljon ja pitkään kuin katsellessani skrubuista 1970-luvun Helsinkiä Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyssä. Aivan loistava. Avoinna 27.2.2011 asti.

Vanhan joulumyyjäiset olivat kuin Vanhan joulumyyjäiset ovat olleet jo pitkään: Sitä samaa kuin aina. Joskus ne inspiroivat, nykyään en löydä sieltä mitään kiinnostavaa. Ehkä tapahtuma tai tarjonta ei ole suunnattu keski-ikäiselle miehelle? Parasta antia oli kuppilassa nautittu espresso ja suklainen leivos.

Hesarin lasisen linnan alakerrassa oli valokuvanäyttely, huomasin, kun siitä läpi kävelin. Katsoin kuvia. Tämä on varmasti jonkun stock photo -firman myyntinäyttely. Ei, ajattelin, kun katselin kuvia vähän lisää… jotain muuta tämä on. Jonkun kamerakerhon näyttely? Hmm… Ehkä Helsinkiläiset Flickr-tyypit ovat keränneet kuvia kasaan? Eipä ollut. Oli mainosvalokuvaajien näyttely. Lähtiessäni kirjoitin muistiin tämän: ”Kuva on abstrakti olematta kuitenkaan abstrakti”.

Ulkona oli kaunis pakkasilta ja ilma oli kirpeä olematta kuitenkaan kirpeä. Kuuntelin kotiin päin köpötellessäni kirjaa The Thing About Life Is That One Day You’ll Be Dead joka mielestäni on jollain oudolla tavalla koskettava ja kaunis – rehellistä kerrontaa elämästä ja pohdintaa kuolemasta. Tällaisen kirjan minäkin haluaisin kirjoittaa. Se voisi olla koskettava olematta kuitenkaan koskettava.

Stadionin tornin rakennustelineet näkyvät jo Linnankoskenkadun Postille.

Olen miettinyt, olematta ainoa, että kuka on tai oli se Birger Käcklund jonka mukaan on Hietaniemen kalmiston merenrannan puoleinen kevyen liikenteen väylä nimetty. Komea raitti on se.

Kyseinen raitti punaisella merkitty. Kartta varastettu täältä: kartta.helsinginseutu.fi.

Koska internet ei tahtoessani jakanut suurta viisauttaan (ehkä en vaan osannut?) päätin päivänä eräänä lähettää Kaupunkisuunnitteluvirastolle asiasta kysymyksen.

Odottavan aika on pitkä. Hiukan alle kolme viikkoa tässä tapauksessa. Mutta enhän ollut jäniksen selässä, joten oikein mukavaa oli kun vastaus viimein saapui, pahoitteluin viipymisen johdosta. Viestissään lomalta palannut Johanna kertoo seuraavaa:

Nimi Birger Käcklundin raitti on nimistötoimikunnan esitys vuodelta 1995. Birger ”Zeke” Käcklund (1929–1991) oli Helsingin ensimmäinen pyöräilyreittien tarkastaja ja elämäntapapyöräilijä sekä kaupunginvaltuuston vara- että varsinainen jäsen 1980-luvulla. Itse asiassa nimi ei ole vielä virallinen, asemakaavaan merkitty nimi, mutta se on jo kartoilla ja käytössä. Nimen virallistuminen ilmeisesti odottaa lähialueen suunnitelmien vahvistumista.

Nyt siis tiedän. Kiitos.

Samalla saatan (miksi kun kirjoitan sanan ’saatan’, sen perään tulee usen vahingossa ylimääräinen a?) tajuta, miksei nimi näy kaikissa kartoissa. Mutta eikö enää ole pyöräilyreittien tarkastajia?