skrubu

Tuli mieleen tässä kerran, että ne menneisyyden tulevaisuuskuvat joissa autot (ja siksi myös ihmiset) lentelevät kuin linnut ympäri maapalloa, eivät ole oikeastaan hirveän väärin. Meillähän ei tietenkään ole lentäviä autoja, tuskin tulee olemaankaan, mutta jos ajattelee miten vahvasti kulttuuria ja ihmisten kanssakäyntiä muokkaava asia auto oli silloin kun kuviteltiin auton tulevaisuudessa lentävän, ja sitten miettii mikä tällä hetkellä muokkaa kulttuuria ja ihmisten kanssakäyntiä vahvasti, niin vaikka autot yhä kuluttavat tien pintaa on data/tieto/informaatio saanut siivet ja lähtenyt lentoon. Vaikka me itse emme siirry fyysisesti paikasta toiseen, ajatuksemme kyllä lentelevät vauhdikkaasti ympäri maapalloa.

Seikkailin jokin aika sitten länsinaapurimme valokuva-aiheisissa blogeissa ja törmäsin tekstiin, jossa bloginpitäjä kertoo pohtineensa miksi jotkut kuvaajat toistuvasti onnistuvat tuottamaan hyviä kuvia^*). Vastaukseksi hän toteaa, että hyvillä kuvaajilla on jotain kerrottavaa ja ovat miettineet mitä haluavat kuvillaan kertoa.

För fotografi är ju en slags kommunikation – ett visuellt språk.
–
Joakim K E Johansson

Hauska nähdä, että tällainen perustavaa laatua oleva asia huomataan. Uskallan olla samaa mieltä, mutta en kuinkaan tarkentamatta asiaa: Valokuva on kommunikaatiota, mutta ei kuvan ottaminen vaan sen esittäminen. Ja kuten kommunikoinnissa noin yleensä se, että miettii mitä haluaa sanoa, miten sen sanoo ja kenelle viestinsä suuntaa (eikä vaan räkäise julki sitä mitä sylki suuhun tuo) parantaa viestin mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.

Bloginpitäjän tarkoittama toistuva onnistuminen on, oletan, usein myös sitä, että kuvaa paljon, eli kerää materiaalia josta voi valita mitä julkaisee ja kun julkaisee, tekee sen tiedostaen niin, että kuvilla on jokin päämäärä ja/tai tarkoitus. Harvassa ovat ne valokuvaajat jotka jokaisella otoksellaan onnistuvat.

Tosin, nykyään on parikymmentä tusinassa niitä, jotka julkaisevat kuviaan asiaa sen enempää ajatellen. Ihmisillä on hyvin alhainen julkaisukynnys ja se näkyy kuvatulvana moninaisissa verkkopalveluissa joihin voi kuvia laittaa näytille.

Samaa on tapahtunut aikaisemmin

Tilanne valokuvan suhteen on nykyään vähän sama kuin missä typografia ja taittaminen oli kun PageMaker ja vastaavat graafisen alan ohjelmat yleistyivät (tuolla jossain 1990-luvun alkupuolella) jokajampan softaksi. Silloin tuntui siltä, että yhtäkkiä melkein kaikista on tullut (hyvin vaihtelevanlaatuisia) taittajia ja graafikoita. Nyt tuntuu siltä, että melkein jokainen ottaa kuvia. Ja kyllä, melkein kaikkihan sitä tekee (on tehnyt jo pitkän aikaa).

Se, että työkalut on ja niitä käytetään, ei tarkoita vielä, että se mitä tuottaa puhuttelee ketään muuta kuin tekijää itseään. Onnistumisen ilolla ja tekijän ylpeydellä luomuksestaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä luomus kommunikoi muille.

Julkaisuohjelmien kohdalla tämän huomasi siitä, miten kun graafinen kieli puuttui tai oli heikkoa (eli typografian perussäännöt, tilan käyttö tai esimerkiksi jo vain ymmärrys kirjasintyypeistä) on lopputulos vaikeaselkoinen, ehkä mahdoton ymmärtää, mahdollisesti jopa luotaantyöntävä ja epäonnistuu tehtävässään olla kertova tai kommunikoiva (eli epäonnistuu olennaisessa). Asiaa voisi verrata siihen, että joku kiinan kieltä osaamaton improvisoisi kirjoitusmerkkejä lonkalta kuvitellen tekevänsä jotain ymmärrettävää.

Mutta

Julkaisuohjelmat ja niiden käyttö ei sellaisenaan, vaikka joskus siltä tuntuu, aiheuttanut sitä visuaalisen oksennuksen tulvaa joka tuntui hyökkäävän päälle milloin mistäkin. Täytyy muistaa, että silloin kun erinäiset julkaisu- ja grafiikkaohjelmat yleistyivät kotikoneisiin, ei netti, sellaisena kun me sen nyt tunnemme, ollut erityisen visuaalinen tai edes yleisesti tunnettu saatikka käytetty viestintäkanava. Levitäkseen yleiseen tietoisuuteen oli digitaalisten luomusten siirryttävä tietokoneelta fyysisen maailman puolelle ja siinä päätekijä oli tulostin, eli printteri.

Jos omia kyhäelmiä ei olisi saanut levitettyä muiden nähtäväksi, ei julkaisuohjelmienkaan suosio olisi perusjamppojen parissa kasvanut. Tulostaminen halpeni koko ajan, laatu parani ja ennen kaikkea, tulostaminen oli helppoa, kohtalaisen halpaa ja paperille ilmestyi se mitä ruudulla näkyi. (Katsokaa, tein tämmöisen! Onpas se hieno. No niin on, mä printtaan näitä sata ja teippaan näitä kaikkialle.)

Nyt kun internet, yhteysnopeudet, näytöt, päätelaitteet, kamerat ja vaikka mitkä ovat kehittyneet, leviää valokuva kuin graafiset pläjäykset 90-luvulla, kuitenkin toki aivan eri laajuudella ja vauhdilla. Kehitys on kehittynyt. Kyse ei siis ole siitä, että kaikki (tai lähes kaikki) ottavat valokuvia, vaan siitä, että niitä voi jakaa tehokkaammin kuin aikaisemmin, täysin tai lähes ilmaiseksi. Samalla tietenkin kameroita ja ohjelmistoja kehitetään tukemaan kuvien jakamista. (Otin kuvan ja julkaisen sen koko maailman nähtäväksi parilla klikkauksella, onpas tämä helppoa – ai, joku tykkäsi kuvasta! Otanpa sata lisää ja julkaisen ne kaikki.)

Halpaa ja helppoa

Kameroiden tai kuvien ottajien määrä ei ole saanut aikaan sitä kuvatulvaa joka aiheuttaa leipänsä valokuvauksesta saavien parissa ahdistusta, vaan kuvien julkaisemisen helppous. Enää ei tarvitse yrittää saada kuviaan näkyville ammattilaisten kontrolloiman median kautta, vaan jokainen voi julkaista teoksiaan ihan itse, eikä se rasita lompakkoa.

Se, ymmärtävätkö kuvien julkaisijat mitä tai miten kommunikoivat kuvillaan on sitten toinen juttu. Tai ymmärtävätkö ne jotka kuvan näkevät, mitä kuvat viestittävät? Näillä asioilla joilla, sanoisin, pystyy erottamaan, tai ainakin joiden avulla pitäisi pystyä erottaa ammattilaiset harrastajista, ei kuitenkaan ole mitään väliä. Kuvia otetaan, julkaistaan ja katsotaan kaikesta tuosta analyyttisestä puolesta riippumatta. Miksi?

Arvaukseni on, että kuvia julkaistaan välittämättä siitä, mitä tai miten ne kommunikoivat koska kuvan julkaiseminen ei vain ole helppoa vaan paljon helpompaa kuin kirjoittaa samasta asiasta jokunen lause tai edes paria sanaa. Omalla puhelimella voin alle kymmenellä näpäytyksellä ottaa ja julkistaa kuvan joka kertoo esimerkiksi tämän: ”pyöreä pöytä, kannettava tietokone (näyttäisi olevan Applen laite), punainen kukka pullossa näytön takana, koneen vieressä oikealla puolella tyhjä lasi ja lusikka (latte?), tuskin on kotona otettu vaan varmaan jossain kahvilassa ja onpas kiva retroefekti joka luo trendikästä tunnelmaa”. Kirjoittaen tuo vaati 285 merkkiä (sis. välilyönnit) eikä se luo lähellekään samaa fiilistä, tai edes välitä kaikkea sitä informaatiota, kuin mihin kuvalla pääsee, vaikka ei ymmärtäisi kuvaamisesta tai kuvatulkinnasta yhtään mitään. Tuhat sanaa on loppujen lopuksi aika vähän, ja niiden käyttö vaatii paljon osaamista.

Kehitys ja muutos

En usko sen olleen sattumaa, että samoihin aikoihin kun tulostimet ja julkaisuohjelmat antoivat jokajampalle mahdollisuuden luoda omiaan, tapahtumahorisonttiin ilmestyi myös David Carsonin taitot tai Neville Brodyn fontit. Se oli ajassa.

Uskon… ei, väitän, että samaa tapahtuu tällä hetkellä valokuvauksessa. Kuitenkin 90-luvun menoon verrattuna aivan eri laajuudella sekä taajuudella, koska internet mahdollistaa globaalin kommunikoinnin ilman pienen ammattilaisryhmän ohjausta tai säännöstelyä. Siinä missä 90-luvulla jokajampan teokset tuskin tulivat näkyville monellekaan ammattilaiselle (tai erityisen laajassa skaalassa myöskään toisinpäin) olemme tilanteessa missä työt ja luovuus vapaasti niin ruokkii muutosta kuin myös saa ravintonsa siitä, riippumatta tekijän osaamisen tasosta. Muutos ei kuitenkaan synny yksinomaan kuvatulvasta, kuten muutos 90-luvulla ei syntynyt jokajampan tulostamista tekeleistä, vaan kuvatulva on merkki muutoksesta.

Valokuvan kehitys on aina tapahtunut siellä, missä ihmiset ja kuvat voivat kommunikoida vapaasti. Ennen se vei vuosia, koska kommunikointi ja oli hitaampaa, ja kontrolloidumpaa. Sitä tapahtui kerhoissa, opinahjoissa, vedosten, kirjojen ja muiden painotuotteiden sekä näyttelyiden kautta. Nyt se on villiä ja vapaata, digitaalista, eroten menneistä ajoista siinä, ettei ole vain yhtä tai paria harvaa visionääriä, vaan muutos on monien käsissä. Eikä tämä menossa oleva kehitys näy perinteisissä kanavissa täysin vasta kuin pitkän ajan kulutta, koska perinteinen ei kykene pysymään vauhdissa mukana.

Kun vuosien kuluttua tästä ajasta kirjoitetaan, keksii joku tällekin fänsin termin ja oli se nyt mikä sitten onkaan tahdon huomauttaa, että tässä ajassa perinteisemmän, hitaamman kehityksen kannattajat maalasivat vastaavia uhkakuvia kuin taidemaalarit valokuvan keksimisen aikaan (uusi asia tappaa kaiken sen johon on jo totuttu ja siksi maailma periaatteessa tuhoutuu), vaikka tietenkinkin jälkikäteenhän on huomattu, että niin taidemaalaus kuin valokuvaus hyötyivät toistensa olemassaolosta.

Tuhat sanaa, ainakin.

–
^*) ”hyvä” tässä tapauksessa tarkoittaa yleistajuisesti ja subjektiivisesti koettuna kuvaa joka ei resonoi negatiivisesti katsojansa mielessä, ottamatta kantaa siihen, että onko hyvää tai huonoa kuvaa oikeastaan edes olemassa.

Seikkailin aamulla hiukan pitkin internetin hassuja turhuuksia kun jostain klikkasin itseni jonnekin josta löysin jotain joka kiinnitti huomioni. Löysin lainauksen joka on merkitty Steve Jobsin nimiin, ja se käsittelee luovuutta. Tunsin tarvetta tutkia asiaa hiukan enemmän: Oliko sitaatti aito ja jos oli, mistä se on?

Kas, niinpäs sitten löysinkin itseni Wiredin arkistosta lukemassa Steve Jobsin haastattelua – Steve Jobs: The Next Insanely Great Thing – joka on julkaistu helmikuussa 1996. Erittäin mielenkiintoista luettavaa näin viisitoista vuotta myöhemmin. (Koko juttu, jostain syystä ilman päiväystä, löytyy kokonaisena yhdeltä sivulta tulostusversiosta.)

Ah. Tämä niitä asioita jotka tekevät internetistä niin valtavan hienon: Hassuttelu, havainnointi ja historia ovat yhteydessä toisiinsa. Parilla klikkauksella pelleilystä pohdintaan ja samalla sanavaraston laajenemiseen (Grok).

Niin, ja se sitaatti joka herätti mielenkiintoni on tämä:

Creativity is just connecting things. When you ask creative people how they did something, they feel a little guilty because they didn’t really do it, they just saw something. It seemed obvious to them after a while. That’s because they were able to connect experiences they’ve had and synthesize new things. And the reason they were able to do that was that they’ve had more experiences or they have thought more about their experiences than other people.

[…] The broader one’s understanding of the human experience, the better design we will have.
–
Steve Jobs, Wired, Feb 1996

Olen asiasta niin samaa mieltä.

Jäin miettimään mitä nettiin liittyvää, omasta näkökulmasta asiaa pällistellen, on tapahtunut 2006 – 2010: Paljon. Mitäköhän vuoden 2006 alussa mahdettiinkaan kuvitella lähitulevaisuudessa tapahtuvaksi?

Jaiku julkaistiin 2006 ja keväällä 2009 se siirtyi Googlen App Enginen päälle (eikö se todellakaan ollutkaan tuota pidempi aika?) joka johti Qaikun syntymään.

Twitter julkaistiin myös 2006. Jaikun siirtymisen Googlen omistukseen oletettiin täällä aiheuttavan suuren exoduksen Twitteriin, mutta jengi pilkkoutuikin sinne, Qaikuun, Brightkiteen ja, ei erityisen yllättävästi, Facebookkiin.

Median suosikkilapsi Facebook avasi ovensa kaikille vähintään 13 vuotiaille vuonna 2006. Suomenkielinen versio on ollut käytössä vuodesta 2008 ja yllättäen kaikki ne joita internet ei aikaisemmin ollut kiinnostanut olivat koukussa. Mitäs me ennen laitettiin leivän päälle kun ei ollut Facebookin statusapdeittejä?

Foursquare 2009. Google Wave tuli isolla kohulla 2009 ja meni 2010 (tekisi mieli sanoa, että hukkui peräaaltoihinsa mutta se olisi liiottelua). TED-videot ovat olleet katsottavissa 2006 lähtien (mainiota, todella mainiota).

Mutta kuitenkin yhä vaan meilataan ja mesetetään ja IRCataan. Jotkut asiat pysyvät.

Vuonna 2009 iTunes Fair Play DRM poistui. Vuonna 2010 mietitään onko DRM hyvä juttu kirjabisnekselle.

Laitteitakin tullut.

Nokian N95 julkaistiin 2007. Samana vuonna Apple julkaisi iPhonen ja moni asia muuttui. Google hyppäsi mukaan puhelinpeliin Androidilla 2008. Mihin katosi Sony-Ericsson? Jostain esiin nousivat Samsung ja HTC.

Ensimmäinen Kindle julkaistiin 2007. Nokia Booklet 3G näki päivänvalon 2009 ja iPad 2010.

Muutakin varmaan.

Seuraava Facebook ei ole vielä tullut Suomesta (linkki näköjään vie johonkin tyhmään arkistolukkoon [ymmärettävää, koska uudet jutut ovat ilmaisia ja vanha maksaa], mutta Googlen hakutuloksesta ekaa linkkiä klikkaamalla pääsee koko juttuun), tuskin tulee, koska seuraava ei ole Facebook (sellainenhan on jo) vaan jotain muuta. Muxlim tuli jo vuonna 2006. Angry Birds liiteli suureen suosioon 2010. Pajatzo tuli mutta vietiin saunan takse ja ammuttiin 2009. Aivan tuore, mutta hyvin lupaava tapaus on Shadow Cities (2010).

Entä mitä vielä muuta? Varmaan kaikenlaista – tämä on hyvin lyhyt ja suppeasta näkökulmasta kirjoitettu juttu (mä voi kaikkee tietää tai jaksa muistaa): kommentteihin saa heittää sen minkä näkee puuttuvaksi.

Katselin läpi Harto Pönkän esityksen Sosiaalinen media ammatti-identiteetin rakentamisessa ja työnhaussa. Googlaa nimesi, siinä kehoitettiin. Tein sen.

Löysin nimeni YLEn Elävän arkiston nimilistasta ja sitä kautta pienen pullean raitapaitasen rillipäänörtin (en uskoisi 16 vuotiaaksi, vaikka tiedän sen olevan niin) kavereineen vuodelta 1984 ADB-ABC: Datorn kommer hem, 21:55 min.

Paljon on muuttunut 26 vuoden aikana.

ADB-ABC, Del 2: Datorn kommer hem.

Assosiatiiviset aivoni kaivoivat tänään pimennoistaan tällaisen muiston.

Oli autokoulun ensimmäinen ajotunti. Olin 17. Tämä oli aikaa ennen matkapuhelimia ja internettiä, vielä kun television pääuutiset näytettiin samanaikaisesti molemmilla kanavilla puoli yhdeksältä. Eli kauan sitten.

Istuin ratin takana, opettaja viereisellä paikalla ja kävimme läpi kaikki vivut ja vitkaimet, kepit ja polkimet. Mikäs tämä on, kysyi opettaja aina jokaisen vipsaatkin kohdalla ja minä vastasin parhaimman mukaan. Vaihdekeppi. Kyllä. Kaasu. Kyllä. Vilkku? Ei. En muista sainko koskea mihinkään, mutta moottori ei ainakaan ollut käynnissä.

Läpikäynti oli lähestymässä loppuaan. Nyt kohteena oli mittaristo. Mikäs tämä on? Nopeusmittari. Kyllä.

Kliimaksina tuli opettajan bravuuri (hän oli varmasti vetänyt saman tutustuttamisrutiinin todella monelle noviisille ennen minua): Mikäs tämä viimeinen mittari sitten on? Vastasin perin varman oloisena, kuten epäilemättä moni muu ennen minua, että bensamittarihan se siinä. Johon opettaja voitonriemuisena huudahti ”Hahaa!” ja pilkka äänessään selitti, että kyseessä ei ole bensamittari, koska istuimme dieselautossa. Se on polttoainemittari!

Tuollainen muisto pulpahti esiin, kun näin Ilta≈Sanomien otsikon Rekasta loppui bensa, perässä tulleet suistuivat ojaan. Että, bensa loppui?

(Heh. Juuri kun tämän julkaisin huomasin Ilta≈Sanomissa punankynän viuhuneen ja jutun bensa on korjattu dieseliksi ja polttoaineeksi.)

Kahlatessani läpi satoja Stuffit-arkistoja nähdäkseni mitä ne pitävät sisällään jotta voisin heittää ne uudessa arkistossa edes joten kuten oikeaan paikkaan, löysin yhdestä yllättäen ensimmäisen tekemäni bannerin, jonka luulin, jo kauan ennen kuin Western Digital sekoitti kovalevyni, kadonneen bittitaivaaseen.

Speksinä taisi olla jotain tyyliin, että tarvitaan holtittomasti juokseva ukko Interaktiivisen Sataman rekrybanneriin.

Tuija Aalto kertoi myyneensä ottamansa valokuvan. Juttu on kirvoittanut Tuhat sanaa -blogiin keskustelun joka on osittain turruttavaa, mutta myös jollain tavalla eksoottista luettavaa. Kommentointi on sittemmin suljettu, joten julkaisen täällä sen minkä olin sinne ajatellut.

Kun etsitään syitä ammattikuvaajien ahdinkoon, ovat harrastelijakuvaajat helppo kohde: Heitä on niin paljon, että kun haulikolla sohaisee laukauksen sinne päin, niin aina osuu johonkin. Minun on vaikea kuitenkaan nähdä harrastelijoiden olevan syyllisiä kenenkään toimeentulon heikentymiseen. Harrastelijat ovat ison muutoksen näkyvä osa. Taustalla, näkymättömissä, on kaikki se joka oikeasti vaikuttaa.

Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset käyttävät hyväkseen internetin suomia, jopa ennennäkömättömiä mahdollisuuksia kuviensa jakeluun ja kuvien laatu on ymmärrettäväsi hyvin vaihteleva. Ovatko kaikki sitten harrastelijoita? Ei. Niiden joukosta jotka kuviaan verkon kautta jakelee, löytyy myös sellaisia jotka ovat saaneet valokuva-alan koulutusta. Paljonkohan netissä kuviaan jakelee sellaisia jotka ovat hakeneet koulutukseen, eivät ole tulleet hyväksytyiksi mutta eivät kuitenkaan ymmärrä lopettaa valokuvaamista siihen paikkaan?

Eikö tarve saada kuviaan esille ole merkki siitä, että ihmisillä on tarve kommunikoida kuvin – pitäisikö kommunikaatio rajata vain niille jotka ovat saaneet tietynlaisen koulutuksen, ehkä rajoittaa ihmisten oikeuttaa jakaa omia kuviaan tai jopa kieltää harrastus?

Aikanaan vain tietyn koulutuksen saaneet osasivat kirjoittaa tai lukea. Silloin ei pidetty hyvänä ajatuksena, että kuka tahansa poluntallaaja tai tynnyrintekijä hallitsisi kirjallisen kommunikoinnin, sellainenhan loisi kaikenlaisia ongelmia ajateltiin, ja vähentäisi niiden valtaa jotka tämän kallisarvoisen taidon omaavat. Nyt lukemista ja kirjoittamista opetetaan suurelle osalle kansaa pienestä pitäen. Se luonnollinen osa kommunikointia, sitä jopa vaaditaan osattavaksi, eikä näitä harrastelijakirjoittajia ja -lukijoita kai nähdä erityisenä uhkana. Ehkä valokuvaus on menossa samaan suuntaan?

Varmasti oli niitä joita ketutti raskaasti ammattikuntien katoamien. Kirjojen kopijoijat katosivat. Kirjansitojia ei tänään ole yhtä paljon kuin ennen. Käsin latomisen ammattilaiset, välistysten mestarit ja painomusteen ritarit ovat katoamassa. Eipä ole muuten montakaan lampunsytyttäjien ammattikunnan edustajaa varmaan enää. Kuka muistaa lankapuhelinten asentajia?

Ennen internettiä vallalla oli lähinnä kaksi mallia jotka määrittelivät hinnat: harvalta harvalle (esim. ammattikuvaajilta lehdille) ja harvalta monelle (esim. joukkotiedotusvälineet). Nyt mukaan kuvioon on tullut monelta monelle (internet) ja se muuttaa koko ekosysteemiä. Mutta valokuva ei suinkaan ole ainoa joka on joutunut tämän muutoksen kouriin, myös esimerkiksi musiikkipuolella painitaan aivan samojen asioiden kanssa. Erona lienee se, että musiikilla on enemmän ostajia (tai kuluttajia) kuin valokuvilla, mutta niin kuvien kuin musiikin tekijöitä on pilvin pimein.

Mikä siinä sitten on, että valokuvasta ei haluta maksaa enää samaa hintaa kuin aikana ennen internettiä? Itse en oikein osaa nähdä, että on alan koulutusta vailla olevien valokuvausta harrastavien ihmisten vika, että ostajille kelpaa huonompikin kuva ja, että kuvista ei haluta maksaa.

Miksi meillä on taipumus valita helpompi ja usein halvempi? Kysehän ei ole vain niistä jotka esimerkiksi lehden tai korporaation nimissä ostavat kuvia julkaistavaksi, vaan me olemme suurin osa samanlaisia. Helppo pikaruoka, se halvempi makkara ja isompi paketti vessapaperia siksi että se on pari senttiä halvempaa per rulla. Hullut päivät.

Sanontahan kuuluu että ”ei se ole hullu joka myy, vaan se joka ostaa”. Sniiduilu ostamisessa on osa tätä päivää eikä valokuva ole siinä sen erikoisemmassa asemassa kuin esimerkiksi nettipuljun HTML-koodi, operaattorin kännykkäliittymä tai eläintarvikeliikkeen eksoottinen terraario. Ostaja haluaa laatua vähemmällä rahalla, tai vähemmän laatua vielä vähemmällä rahalla. Sitä kutstutaan kulujen säästämiseksi, optimoinniksi tai ehkä jopa tehokkuudeksi ja siitä kärsii moni joka myy jotain. Mikä on tällaiseen käyttäytymiseen johtanut?

Ehkä ostajat ja kuluttajat pitäisi kouluttaa ymmärtämään mitä laatu tarkoittaa ja miksi sitä pitäisi suosia?

Musiikin puolella käydään vastaavanlaatuista laatukeskustelua. Digivallankumous on vähentänyt äänenlaatua, iPodeista ja mp3-tiedostoista ei vaan irtoa samaa resoluutiota kuin high end -äänentoistolaitteista. Vielä on hifistejä jäljellä jotka panostavat äänen laatuun ja kuuntelun nautiskeluun, mutta niille jotka ovat kasvaneet helpomman ja halvemman parissa riittää vähän huonompikin.

Eikä vaan musiikissa tai valokuvauksessa. On niitäkin jotka pitävät pikakahvista tai halvasta viinistä vaikka näiden kahden juoman parissa hääräilee yksi jos toinenkin connoisseur levittämässä laadun ilosanomaa ja ihmettelevät mikseivät ihmiset jauha omia kahvipapujaan tai tuuleta viinejään.

Ehkä kameroita ja laitteistoa valmistetaan liikaa? Jos kameroiden valmistajat eivät valmistaisi niin paljon kameroita, laitteiden hinnat olisivat korkeammat ja näin harrastelijoita olisi vähemmän. Silloin tietenkin ammattilaisten käyttämät laitteet olisivat vielä kalliimpia kuin nyt ja ammattilaisiakin olisi vähemmän. Valitettavasti vaan kaikenlaiset Nikonit ja Canonit ovat yrityksiä jotka tekevät kameroita saadakseen osakkeenomistajilleen rahaa ja se kai menee yksinkertaistetusti niin, että mitä enemmän kameroita myydään sen enemmän kilahtaa fyrkkaa kassaan. Eikös teollinen vallankumous juurikin mahdollistanut tämän?

Koko ajan pyritään houkuttelemaan yhä useampi hankkimaan kamera. Uusia ominaisuuksia, uusia muotoiluja, kaikkea jotta kuluttajalle tulee himo. Ja jos himo ei synny mutten, niin poltetaan miljoonia mainoseuroja himon synnyttämiseen. Onko ammattikuvaajien ahdinko harrastelijakuvaajien syy siksi, että markkinointi puree heihin?

Paljonkohan harrastelijakameratarvikkeiden myynnistä tulevista tuloista menee varmasti ammattitarvikkeiden kehittämiseen? Tiedä häntä, mutta ilman massavalmistuksen aikakautta ei edes ammattivalokuvaajien välineistö olisi niin huikeata kuin se on tänä päivänä.

Toisaalta, eivätkö Nikonit ja Canonit periaatteessa myy kameroita samasta syystä kun miksi ammattikuvaajat myyvät kuviaan? Saadakseen rahaa. Ja eikö tässä tulla jonkinlaiseen paradoksiin (jos homman vie äärimmäisyyksiin)? Jos kameroita ei tehtäisi, ei olisi harrastelijoita levittämässä kuviaan verkkoon, mutta ei olisi myöskään ammattikuvaajia jotka voisivat myydä kuviaan.

Ja sittenhän on niitä ammattikuvaajia joilla ei ole alan koulutusta, vaan ovat olleet luovia ihmisiä joiden valokuvia on niin arvostettu, että he ovat kyenneet elämään valokuvasta. Tällaiset henkilöt toimivat monille valokuvaajille, niin ammattilaisille kuin harrastelijoille, motivaattoreina. Etenkin harrastelijoita tällainen varmasti innostaa yrittää saada itseään julki jotta ehkä heidätkin huomattaisiin. Vaan kun yrittäjiä on mielettömät määrät ja kuvien jakaminen maailmanlaajuisesti helppoa, ei siitä joukosta oikein erotu, mutta se ei harrastelijaa lannista. Ei sen pitäisi ammattilaistakaan lannistaa.

Luulen, että jos asiaa hiukan ajattelisi, voisi varmasti löytää paljon syitä jotka todennäköisemmin aiheuttavat ammattikuvaajien ahdingon kuin harrastelijat ja heiltä ostetut kuvat. Luulen myös, että olisi hedelmällisempää miettiä ratkaisumalleja, sillä tämä nykyinen tilanne on osa isoa monitasoista muutosta – jota myös kehitykseksi kutsutaan – eikä aika mennyt enää palaa.