skrubu

Pujotellessani päivänä eräänä edestakaisin pitkin sitä ihmisesterataa jota myös keskustelu- ja kellunta-altaaksi voisi kutsua, klooriveden hivelemä ja uintirytmin rauhoittama assosiaatiokoneisto pulpautti ohimennen kuulemastani äänestä mieleeni Jonah Lehrerin kirjasta Proust Was a Neuroscientist sen kohdan jossa kerrotaan Igor Stravinskyn Kevätuhrista (Spotify: Igor Stravinsky: Le Sacre du Printemps).

Näin lähes sata vuotta teoksen kantaesityksen jälkeen on tavallaan vaikea ymmärtää miten kyseinen klassisen musiikin teos, vaikka aika haastavaa kuuntelavaa onkin, järkytti yleisön niin, että rupesivat tappelemaan (näin väittää niin Lehrer kirjassaan kuin myös Wikipedian englanninkielinen artikkeli). Mutta silloin ei oltu vastaavaa kuultu. Se oli erilaista, odottamatonta jopa rajua musiikkia. Sen ajan heviä.

Ja hevi se oli joka laukaisi ajatukseni Kevätuhrista. Tai oikeammin heviballadi joka oli nykyjumputkseksi uudelleenmiksattu versio. Meni aikaa ennen kuin sain palautettua mieleeni mistä biisistä oli kyse, mutta kun tajusin miten altaan toisessa laidassa vanhempieni ikäiset vesijumppasivat Scorpionsin tahtiin en voinut olla hymyilemättä. Joskus ah niin syntinen ja paha saksalainen hevi (okei, balladi, mutta kuitenkin) on nyt sopivaa jumppamusiikkia niille jotka neljännesvuosisata sitten paheksuivat samaisen orkesterin edustamaa musiikkisuuntausta (ja ehkä itse orkesteriakin).

Ehdin jo jonkin aikaa miettiä asiaa toisesta näkökulmasta. Mikä olisi niin rajua ja ehkä jopa paheksuttavaa musiikkia tänään, että sen voisi lällyttää sopivaksi rytmittämään vesijumppaa neljännesvuosisadan kuluttua? Olisiko se gangsta rappia, mietin, ja viihdytin itseäni hetken ajatuksen synnyttämällä mielikuvalla.

Mutta ei, en usko rapista olevan mammojen ja pappojen vesijumppamusiikiksi vaikka sitä miten lällyttäisi synteettisin jousiorkesterein ja diskorytmein. Eikä se johdu siitä, että rap sen erityisemmin olisi aikaa kestävämpää kuin minkään muunkaan genren musiikki. Kyse ei nimittäin ole genrestä an sich, vaan yksittäisistä biiseistä.

Musiikin rajuus/shokeeraavuus/erilaisuus häviää etäisyyden neliöön kuin valon voima, ja se mikä jää jäljelle, kun muu on kadonnut, on universaali tarttumapinta. Jos joku biisi puhuttelee tarpeeksi montaa vielä monen kymmenen vuoden kuluttua, on sillä oikeasti tarjota jotain muutakin kuin vain haalennut muisto uutusarvosta ja pateettiset rippeet jostain joka on saattanut olla rajua tai erilaista, mutta on niin yhteen aikaan sidottua, ettei sitä toisessa jaksa ymmärtää.

Siksi vesijumpassa vuonna 2009 soi Scropionsin balladi, eikä esimerkiksi 70-luvun rajumpi tuotanto. Siksi vesijumppaa ei harrasteta Kevätuhrin tahtiin. Siksi uskon ettei neljännesvuosisadan kuluttua altaassa pidetä pohkeita liikkeessä tai poljeta vesipyörällä rapin tahtiin. Ja juuri siksi uskon, että kun minusta on tullut ihmisesteradan hitaasti liikkuva ja vaikeasti ohitettava este, kuulen altaan toisesta päästä hyvin monia samoja biisejä joita kuulen sieltä tänään.

Jonah Lehrerillä on muuten ihan kiinnostava blogi.

Ajattelin mainita kolme kuuntelemaani kirjaa tämän vuoden ensimmäiseltä puoliskolta.

Martin Lindstromin Buyology: Truth and Lies About Why We Buy and the New Science of Desire, joka, jos vaan pääsee yli kirjan mainosmaisen ylilyövästä tyylistä, on mielenkiintoinen katsaus siihen miten aivot reagoivat markkinointiin (esimerkiksi tupakkapakettien mustat varoitustekstit, ja joissain maissa myös karmeat kuvat, itseasiassa toimivat tupakointiin yllyttävinä signaaleina eivätkä siten toimi viestiensä mukaisesti). Suosittelen kirjaa kaikille jotka joskus ovat ostaneet jotain, tai jotka tulevat ostamaan jotain.

Bill Tancerin Click: What Millions of People Are Doing Online and Why it Matters, vaikka onkin oikeastaan HitWisen mainos kirjamuodossa ja perin amerikkalaisesta näkökulmasta kirjoitettu, on ihan mielenkiintoinen katsaus siihen miten paljon meistä ihmisistä voi päätellä sen perusteella miten netissä toimitaan. Suosittelen kirjaa kaikille jotka karttavat Googlea foliohattu päässä – meidän liikkeitämme verkossa seuraavat monet muutkin tahot kuin vain Google.

Jonah Lehrerin How We Decide herätti ajatuksia. Osaksi siksi, että se on tavallaan sukua niin Dan Arielyn Predictably Irrationalille kuin Malcolm Gladwellin Blinkille, mutta myös siksi, että Lehrerin kirjasta löytyi juttu joka, ainakin minulle, selitti osan niistä kokemuksista joita minulla on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana verkkopalvelujen suunnittelussa.

Virginian yliopistossa tehtiin koe. Kahdelle ryhmälle naisia näytettiin viisi julistetta: Monet’n maisema, van Goghin purppuranvärisiä liljoja ja kolme hassua kissakuvaa.

Yhden ryhmän henkilöillä oli tehtävänä arvostella julisteet fiilispohjalta. Toisen ryhmän henkilöiden oli ennen arvostelua perusteltava kirjallisesti joka julisteesta, miksi he pitivät tai olivat pitämättä siitä. Kummankin ryhmän jäsenet ottivat kokeen loputtua suosikkijulisteensa mukaan kotiin.

Kokeen kaksi ryhmää valitsivat hyvin eri tavalla. Niistä jotka valitsivat fiilispohjalta, ajattelematta asiaa sen enempää, 95 % valitsi joko Monet’n tai van Goghin. Ne joiden piti perustella päätöksensä, puolet valitsivat taidejulisteen, puolet hassun kissajulisteen. Miksi? On helppo perustella itselleen, ettei pidä taiteilijan värivalinnoista tai, että joku maiseman yksikohta on aika tylsä ja siksi valita kissakuva.

Pari viikkoa julisteiden valitsemisen jälkeen koehenkilöiltä kysyttiin miten tyytyväisiä he olivat valintoihinsa. Fiilispohjalta julisteensa valinneet olivat selvästi tyytyväisempiä tekemiinsä valintoihin. Kissajulisteen valinneista 75 % olivat tyytymättömiä valintaansa kun taas kukaan ei katunut taidejulisteen valintaa.

Fiilispohjalta tehtiin siis parempia valintoja. Mitä enemmän henkilöt pohtivat minkä julisteen haluavat, sitä enemmän omat ajatukset harhauttivat. Itseanalyysi johti heikentyneeseen itsetietoisuuteen.

Okei, verkkopalvelun suunnittelu ei ole sama kuin julisteen valitseminen ihan huvin vuoksi, mutta Lehrerin kirjan mukaan ihmiset tekevät painotusvirheitä ajattelussaan myös paljon tärkeämmissä päätöksissä.