skrubu

Jäin miettimään mikä minua hämää siinä mitä olen ruvennut kutsumaan lälläslääksi, eli verkkojulkaisujen otsikointi joka on kuin yli-innostuneiden päiväkotilapsien huomiohakuisuutta: Minä minä minä, kattokaa mua, kiinnostukaa mun jutusta – mä tiiänki kuka on palaamassa eduskuntaan mut sä et, lälläslää!!! Härnäätään, tehdään ehkä joku kepponen. Mitä vaan, vaikka nenänkaivuuta, kunhaan saadaan huomio edes hetkeksi, että voidaan kuvitella jonkun välittävän.

Lälläslää saattaa tietenkin tuoda lukijoita paikalle kun otsikko nähdään tuoreeltaan, mutta sellainen toimii vain hyvin lyhyen aikaa, eikä siitä kai irtoa juurikaan hakukonerakkautta. Sitten onkin kaivettava nenää vielä härskimmin, kaksin käsin, että joku huomaa.

Ennen ainakin tuntui siltä, että julkaisuilla oli uskottavuutta, mutta nykymeininki räkäklimpit sormenpäissä lälläsläätä huudelleen ei oikein tue menneiden aikoijen mielikuvaa (brändiä?).

Ehkä uskottavuus ei kuitenkaan ole se mihin pyritään? Voi olla, että nopeasti näkyviltä katoavat lälläslää ja kattokaa mä syön räkää -kimittelyt ovat tarkoituksenmukaisia, sillä useimmitenhan ne näyttäisivät olevan vain sontaa, lannoitetta jolla ravitaan kasvualustaa mainonnalle (joka myös huomiohakuisesti huutelee). Kun mainokset kukkivat, on kaikki hyvin.

Taitaa olla niin, että minua hämää se, että vaikka lälläslää vaikuttaa päiväkotimeiningiltä, ei julkaisuilla, toisin kuin lapsilla, tunnu olevan kehityssuunta parempaan päin.

Otetaanpas nyt esimerkiksi artikkeli jonka otsikko on Yöpakkaset huononsivat ilmanlaatua (STT:n uutinen HS.fi:ssä) ja mietitään mitä meille tässä kerrotaan?

Otsikko viestii joukkotiedotusvälineessä, että pakkanen on syyllinen huonoon ilmanlaatuun. Onko todellakin näin? Ei tietenkään.

Luettuaan STT:n jutun sitä tajuaa ihmisen olevan syypää ilmanlaadun huonouteen. Ilmanlaatua heikentevät liikenteen päästöt, niitä ei ole ihmisen hyvä hengittää. Mutta nyt kun pakkasen aiheuttama inversio pakottaa ihmiset rypemään itse aiheuttamissaan päästöissään, on ongelma… ööö… missä? Päästöissä? Ei toki. Artikkelin mukaan luonto on tarinan roisto. Paha pakkanen tekee kiusaa. Eikö luonto ymmärrä miten me ihmiset, luomakunnan kuningasrotu ja kaikkeuden keskipiste, joudumme kärsimään näistä hölmöistä pakkastempuista? Ottaisi nyt vaan vastaan kaikki päästöt niskuroimatta.

Eikö STT:n artikkelin näkökulma olisi voinut olla toinen: Yöpakkaset pakottivat ihmiset miettimään liikennetottumuksiaan? Eikös sellaisen kirjoittaminen olisi täysin mahdollista? Vaatisi ehkä hiukan enemmän työpanosta – ajattelua ja tekemistä – kirjoittajaltaan, ja toisenlaisen asenteen. Nimenomaan toisenlaisen asenteen.

Jatkopohdintaa jutulle Sika, säkki ja datamaksu.

Tuli eilen mieleen toinen (ei auto-)analogia kännyköiden datamaksulle: Tiedät kyllä paljonko perunat maksavat per kilo, mutta et tiedä montako kiloa niitä sinulle tullaan toimittamaan ja näet lopullisen hinnan vasta kun kaupat on tehty, perunat toimitettu ja saat laskun postitse. Ostaisitko? Olisiko laillinen tapa käydä kauppaa?

Ja tuosta analogiasta mieleen, että tällainen datamaksumallihan tarkoittaa sitä, että kuluttaja maksaa kyllä sisällöstä, mutta rahahan ei mene perunoiden viljeliöille vaan (jälleen kerran) niille jotka mahdollistavat perunoiden siirtymisen paikasta A paikkaan B.

Ja koska kuluttaja jo mielestään maksaa sisällöstä, miksi ihmeessä hänen sitten pitäisi vielä maksaa siitä erikseen viljeliöillekin? Eli jos hesarin etusivun lukeminen kännykällä maksaa noin 6 euroa, miksi ihmeessä hesarille pitäisi maksaa vielä jotain lisähintaa per juttu?

Tämähän johtaa vääjäämättä siihen, että mediatalojen pitäisi ottaa sisällön tuottajan ohella sisältöön pääsemisen mahdollistava rooli jotta ne saisivat rahaa tekemistään ja julkaisemistaan sisällöistä.

Monet mediatalot huutavat Googlen olevan ahne varas ja iilimato joka imee viimeisetkin sentit pienten sisällöntuottajaparkojen taskuista omaan pohjattomaan pahuuden kaivoonsa, mutta kyllähän mediatalojen pitäisi myös älähtää siitä, miten operaattorit saavat joulupöytäänsä silavat, sikarit ja vuosikertakonjakit muiden tekemällä sisällöllä aivan samaan tapaan kuin Google.

Miettikää sitä, että jos minä ilman datapakettisopimusta surffaan Elisan liittymällä mobiilisti hs.fi:tä, saattaa Elisa saada siitä alle viikossa minulta saman verran rahaa kuin mitä hesarin vuosikerta maksaa.

Olisinko hirveän paha ihminen jos kävisin pilkkujen viilaukseen Helsingin Sanomien vastauksista Vihreälle langalle, tarttuisin pariin epämääräisyyteen vastuksissa? Ehkä olisin.

Kuten esimerkiksi kysymykseen miksi HS väittää hallitusta on toimintakyvyttömäksi, vastaa politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari ”Olemmeko väittäneet, että hallitus on toimintakyvytön? Ehkä näin, mutta keskellä lamaa ja [...]”. Ehkä… ehkä? (Muisti pätkii joukkotiedotusvälineissäkin?)

Tai kysymkseen ”Onko Helsingin Sanomien pakko keksiä vihreistäkin jotain arvosteltavaa?” alkaa vastaus ”Ai pakko keksiä? Emme yleensä keksi puolueista mitään [...]”. Yleensä… yleensä? (Kyllä toisinaan keksitään?)

Lähinnä minä sitä vaan ihmettelen miksei joukkotiedotusvälineen edustajalle selkeä ei tai kyllä sovi vastukseksi? Kai se ehkä yleensä tarkoittaa sitä, ettei ole mitään piiloteltavaa.

(via Kiilablogi, Havaintovihko & Uusi Suomi)

Heipähei! Sait juuri mainoksen siitä, että meidän lehdessä voisi olla sinulle jotain luettavaa. Kyllä, juuri tuo mainos. Se maksaa. Nää mainokset on ei oo ilmaisia eikä me niitä teille lähetetä huvin vuoksi. Mitä siitäkin tulisi jos jengi vaan sais meidän mainoksia, eivätkä koskaan maksaisi meidän päätuotteesta? Häh? Niin. Ei menisi meillä hyvin. Ja mitä te sitten lukisitte? Blogeja vai? Heh. Noni, lompakko auki nyt vaan. Kyllä muovirahakin kelpaa, paitsi visaelectron, kun sitä ei nyt saa varmennettua. Toi mainos on kaksyt senttiä. Aika halpaa sanoisin. Kiit… hei, älä ny vielä ovea sulje. Se maksu jäi hei… Mitä siitä mainoksesta? Minne? No, eiks sen ruumiinaukon pitäis olla exit only? En ymmärrä.

Lukija maksaa esimerkiksi lisäpalveluista, kuten sähköpostiin tulevista uutiskirjeistä.
–
Uutiskauppa: Pelastaako freemium-malli journalismin?

(via)

Hmm… musiikkibisnes näyttäisi lainaavan lehtibisnekseltä ja lehtibisnes musiikkibisnekseltä. Kohta näiden jättiläisten lonkerot menevät auttamattomasti solmuun ja…

Olin ajatellut plöräyttää tänne jotain viikolla huomiota herättäneeseen uutiseen siitä, että tämän maan markkinoille tuodaan oma tekstisisältöön keskittyvä päätelaite (esim. Suomelle oma ”Kindle”), mutta kun sitten Miikka oli tarttunut puhelimeen ja tiesi tarkentaa, että ei täällä mitään omaa digivehjettä olla tekemässä, en sitten ajatellut siitä sen enempää.

Paitsi…

En ole Kindleä livenä nähnyt, saatikka koskettanut, mutta mitä olen siitä lukenut ja kuvia nähnyt, siinä on yksi väri enemmän kuin Malevitšin teoksessa Valkoista valkoisella (ja se väri ei ole musta, vaan harmaa) ja kykenee liikkuvaan kuvaan yhtä hyvin kuin pigmenttiväri paperilla. Noin yleisesti ottaen laite kuulostaa siltä, että se on tehty hitaasti liikkuvan, mutta jo olemassa olevan digisisällön myynnin tehostusta varten ja, että päiväntuore sisältö, kuten sanomalehdet, ovat siinä vain bonusta.

Viime aikoina julkisuutta ovat saaneet niin Sony kuin Asus omilla lukijoillaan, mutta muitakin on ja eri e-kirjojen formaattejakin on pilvin pimein. Seuraavaksi markkinoille astuvat isot amerikkalaiset kustantajat, kuten Time inc. omilla laitteellaan (ja mahdollisesti formaateillaankin).

Siinä onkin sitten miettimistä, että millä tavalla sitä sisältöä kehitetään, kenen formaatille, värein vai ei, onko ruudun resoluutiolla väliä. Valinta ei ole helppo, pitäisi vähän tietää miten kehitys kehittyy, ettei esimerkiksi jää kiikkiin väärään formaattiin (Wikipedia: Format War).

Itse odottaisin vielä hetken tai kaksi ennen kuin uskaltaisin edes ruveta harkitsemaan kenen kyytiin astuisin, sen verran lapsenkengissä näiden asioiden kanssa vielä ollaan, mutta ymmärrän toki, että kaikki aikaiset linnut haluavat saada sen mehukkaimman madon ja silloin ei voi tulla paikalle toisena. Tässä tapauksessa linnut ovat vaan liian aikaisessa: madot nukkuvat vielä, etenkin se mehukkain (Kindle and the future of reading, Nicholson Baker, The New Yorker).

Laitteet ovat laitteita eikä teknologiaa pitäisi palvoa sellaisenaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut kehitys antaisi olettaa, että se millaisena lukulaitteet nähdään nyt, ei ole se millaisia ne tulevat olemaan parin kolmen vuoden kuluttua. Ajatelkaa termiä ”sähköinen paperi”, sehän pitää sisällään ajatuksen paperimediasta – siitä ajatuksesta josta pitäisi päästä eroon, jos halutaan oikeasti siirtyä digitaalisen sisällön jakeluun. Verratkaa termiin ”näköradio”, jota televisio ei ole koskaan ollut, mutta millaisena sen kuviteltiin joskus olevan, koska ennen sitä oli ollut vain ääntä joka kodissa.

Sen sijaan kannattaisi keskittyä ajattelemaan miten sisältöä pitäisi digitaalisissa kanavissa näyttää niin, että se toisi jotain lisää verrattuna siihen, että paperista tehdään tylsä näköisversio verkkoon (kustannuksiltaan halpaa varmaankin ja halvaltahan se tuntuukin). Lukijoita on jo netti täynnä, vaikka eivät käytäkään erityisiä lukulaitteita vaan ihan tavallisia tietokoneita ja selaimia (E-book readers still owned by small niche, Lance Whitney, CNET News).

Yhtenä esimerkkinä voisi käyttää verkkojulkaisua FLYP, josta löytää paljon hyvää toteutusta ja on ensimmäinen vastaan tullut lehtianalogialla toimiva Flash-julkaisu jota olen jaksanut selailla (jopa jättänyt skip intro -linkin rauhaan): Ei zoomaustarvetta, teksti on luettavissa sellaisenaan – kokonaisuus on taitettu kanavaan sopivaksi kanavan tarjoamin mahdollisuuksin. Ei se täydellinen ole vaan hyvä, oikein hyvä, jossa on vielä parantamisen varaa.

Mutta FLYPin multimediaextravaganza ei kuitenkaan ole kyseisessä julkaisussa toteutuksen paras asia, vaikka onkin elämyksellinen (hyi että inhoan tuota sanaa) ja markkinoinnin kostea uni, vaan parasta on se, että sisällöstä löytyy myös yksinkertaisempi versio (esimerkiksi artikkelin tekstiversiosta ja multimediaversiosta). Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, ettei julkaisua ole hitsattu kiinni minkään tietyn teknologian tai päätelaitteen kylkeen. Sisältö taipuu siis lukijan (ihmisen/kuluttajan) tarpeiden mukaan, ja se, jos mikä, on palvelua.

Sitä jää kuitenkin miettimään, että mihin ihmeeseen lehtianalogiaa enää tarvitaan? Voisivatko toisiaan seuraavat näkymät vaihtua ilman digitaalista paperisivun suhinaa ja visuaalista sivunkääntöefektiä? Voisivat tietenkin, ja se toisi vielä enemmän tulevaisuuden ja edelläkävijän tuntua julkaisuun (eihän Star Trekissäkään tietokoneruudut suhahda, vaan ovet ;-).

Motivoidakseen ihmiset hankkimaan erillisiä lukulaitteita on julkaisijoiden näytettävä, että siihen on olemassa hyvä syy. Tässä tosin voin vain kuvitella julkaisijoiden skeptiset katseet ja huokaukset: ei meillä ole tuollaiseen resursseja.

Niin. Eivät ne hienot sisällöt nytkään paperille synny ilman resursseja. Eivätkä ne tule ilman resursseja syntymään digipuolellekaan. Ja vanhat konkariresurssit tuskin ovat niitä oikeita siirtämään äänetön ja liikkumaton julkaisu multimediaympäristöön. Uudet kanavat vaativat uutta osaamista, ehkä jopa uuden sukupolven. Mopolla ei pääse tähtiin, vaikka sinne kovasti katsottaisiinkin.

Lopetan lukuvinkkiin: Kindle and the future of reading, Nicholson Baker, The New Yorker.

Alkaako tästä sähköisten lukulaitteiden yleistyminen Suomessa? Mitä lihalle tapahtuu viimeisen käyttöpäivän jälkeen? Mikä on Rammsteinin albumin nimi? Pelastaako Cliq Motorolan? Tässäkö kaikkien aikojen seksikkäimmät lehtikannet? Tässäkö ratkaisu vanhusten hoidon surkeaan jamaan? Lentääkö tässä ufo? Miksi myyntikohteessa on aina ikkunat auki? Miksi Nokia ei ole Usain Bolt?

Eivätkö ne tiedä? Eikö niiden kuuluisi ottaa asioista selvää? Mitä ne siellä oikein tekee?

Uuteen lehteen on yhdistetty kaikki nuoren käyttäjäkunnan herkut kuten youtubet, twitterit ja facebookit.
–
Taloussanomat: Sanomalehdet pian vahvempia kuin koskaan

Hihi. Tunnen itseni aina niin nuoreksi kun joku keksii kutsua verkkopalveluita ”nuoren käyttäjäkunnan herkuiksi”.

Mutta kun asiaa ajattelee, on juuri tuollainen ajattelutapa niin väärä: Ei kaikki youtuubaajat, twitteröitsijät ja facebookkaajat ole nuoria tulevaisuuden apostoleita. Se, että me (media) ja nuo (tulevaisuuden asiakkaat) on kolumnissa niinkin selkeästi eroteltu tarkoittaa myös sitä, että kirjoittaja näkee itsensä ja edustamansa mediatalon sekä tulevaisuuden lukijakunnan väliin ison aukon. Aukon jota ei ole, sillä siellä olemme me. Me ei-nuoret, juuri nyt ja tällä hetkellä – ei missään spekulatiivisessa tulevaisuudessa. Huhuu!

Siinä vaiheessa kun Taloussanomien jutussa mainittu aivojen ja tietokoneen yhdistäminen tapahtuu on youtuubat, twitteriinot ja facespacet jääneet historiaan, kuten myös internet kuten me sen tänään tunnemme. Kun ihminen on miljardi kertaa älykkäämpi kuin nyt, ovat silloiset keski-ikäiset sen aikaisen tekniikan ja palveluiden käyttäjiä, ihan kuten me olemme sitä nyt. Ennustan, että silloinkin joukkotiedotusvälineet kirjoittavat siitä miten sen hetken tekniikka muka on tulevaisuuden nuorten juttu. Enkä oikein usko, että kolumnit ja artikkelit luetaan, katsotaan tai kuunnellaan silloin joltain tietyltä päätelaitteelta, eiköhän siihen mennessä sisältö ole oikeasti päätelaiteriippumatonta.