skrubu

Skeidajournalismin kaikenliioittelu – Hirveä myräkkä! Poikkeussää! Supermyrsky! Tuhomyrsky! – on johtanut siihen, että kun sitten kerrotaan hirmumyrskystä (oikeasti), on ensireaktio siihen: Pyh, sontaa, mikä lie pieni tuulenvire sieltä on tulossa, hyvä jos merenpinta edes värähtää.

Ja nyt kun sitten oikeasti, ja lähes kuin yllätyksenä tulleet (kun ei sää”uutisiin” oikein enää ole uskominen), sangen voimallisesti liikkuvat ilmamassat ravistelevat rakennuksia ja kaatavat puita, näyttää otsikoissa olevan puhetta lähinnä myrskystä. Ei hyperjättimyrskystä, yllätystuhomyräkästä tai mistään muustakaan pelleilystä. Vain myrskystä.

Joko tähän säähän ei mielikuvitus riitä keksimään liioiteltuja ylisanoja kun ne jo on käytetty lämpimiin kevätsateisiin ja piristäviin kesätuulahduksiin, tai sitten kunnon myrsky vaan tuottaa tarpeeksi tuloja ihan ilman hölmöilyä.

Ennen oli haettava tietoa. Uutiset eivät juurikaan tulleet sinun luoksesi, sinun oli mentävä niiden luokse. Oli seurattava moni lähteitä, koska lähteitä oli vähän ja ne päivittyivät harvoin. Nykyään koska lähteitä on paljon (liikaa?) ja ne päivittyvät reaaliajassa (tai lähes), lähestymistavan on muututtava. Tieto tunkee silmille, sitä on liikaa (laatu kärsii) ja jokainen yrittää herättää huomiosi. Uutiset ovat muuttuneet (huonoiksi) mainoksiksi. Ne mainostavat itseään. Huutelevat kuin huomionhakuiset räkänokat tai ruinaavat klikkaamaan kuin romanikerjäläiset kaduilla. Kun kaikki vonkuvat ja huutavat, kukaan ei erotu – paitsi ne jotka ovat ärsyttäviä.

Koska minua ärsyttää klikkihakuisten otsikoiden ja pällijournalismin lisääntyminen, päätin tehdä asialle jotain. Piilotin profiilistani Ampparit.comissa kokonaan pahimmat lälläslääjournalismin ja infantiiliotsikoiden edustajat (kuten Staran ja molemmat Ilta-ihansamanlaiset, antaakseni pari esimerkkiä). Ja aina kun huomaan reagoivani siihen, että joku uutisvirrassa esiintyvä lähde selkeästi pyrkii olemaan huomionhakuinen lälläslääjournalismin huutelija ja klikkikerjääjä, käyn napsauttamassa tämän pois näkyviltä. Kerjäläisillä kun harvemmin on mitään tarjottavaa.

Tämän kokeilun tarkoituksena on havainnoida jos jään paitsi jostain järisyttävän tärkeästä (jota ilman ei voi elää) sekä väheneekö samalla turhasta mauttomuudesta ja tyylittömyydestä ärsyyntyminen. Teoriani on, ettei elämäni järky millään tavalla, että en jää paitsi mistään tärkeästä koska uutiset ja muut jutut, niin hyvät, huonot, lälläsläät kuin mielenkiintoiset (ja muutenkin oman tutkani ulkopuolelle jäävät) suodattuvat näkyviini sosiaalisten verkostojeni kautta ja, että ärsyyntyminen vähenee.

Käännösjournalismi ei ole helppoa jos ei ymmärrä, esimerkiksi edes alkuperäistä tekstiä. Tästä hyvä esimerkki on Talouselämän jutussa 10 syytä, miksi Powerpoint-esityksesi on surkea.

Kohdassa 4 lukee ”Käytä selvyyden vuoksi yksinkertaisia fontteja ja esimerkiksi ISOJA KIRJAIMIA.”

Käytä isoja kirjaimia? Aivan pöhkö ohje. Isoilla kirjaimilla kirjoitettu teksti vaikeuttaa luetun ymmärtämistä (siksi esimerkiksi monet lakitekstit ovat kirjoitettu versaalein). Miksi tätä suositellaan?

Onneksi linkittävät alkuperäiseen juttuun, josta voi lukea ”avoid boldface, italics and UPPERCASE.”.

Ahaa… avoid! Se mitä alkuperäisessä siis kehoitetaan välttämään, suositellaan käännöksessä käytettäväksi. Hienoa. Ja nyt tämä virheellinen käännös näyttää leviävän Twitterissä ja Facebookissa.

Huokaus.

Tänään päässäni on kiertänyt kaksi asiaa.

Yksi on tämmöinen, ehkä lähinnä retorinen, kysymys: Jos, ja näin olen ymmärtänyt, journalismissa pyritään eroon subjektiivisuudesta, miksi tunnetuimmilla journalisteilla – kirjoittavilla, puhuvilla, valokuvaavilla – on helposti tunistettava oma tyyli (eikö oma tyyli nimenomaan ole hyvin subjektiivinen asia)?

Toinen päässä pyörinyt on mielipide. Voiko tykkää-napin painallusta kutsua millän muotoa aktivismiksi? Mielestäni ei todellakaan, sillä ns. likettäminen ei toimintana eroa digiboksin kaukosäätimen napin painamisesta.

Se, että valtamedia linkittää lähteeseen ei ole vain ystävällistä, se myös auttaa ymmärtämään asiaa paremmin. Tässä hieno esimerkki.

Alkuperäinen artikkeli Guardianissa on CNN tutkimuksesta jossa selvittiin miten uutisia jaetaan verkossa.

Artikkelista käy ilmi, että vähemmistö jakaa enemmistön linkeistä (tämä ei kai yllätä ketään, eihän?) ja, että linkkejä jaetaan suurimmaksi osaksi sellaisten paveluiden kautta joilla tavoitetaan mahdollismman paljon vastaanottajia (esim. Facebook & Twitter). Ovat myös onnistuneet määrittelemään myös niin pääasiallisia motivaatioita jakamiselle, sekä myös millaisia juttuja jaetaan.

Tutkijat kiteyttävät, mielestäni yhtä terävästi kuin Denzil Dexter, jakamisen viestittävän jakajan halua välittää tietoa (”an underlying message of the sharer imparting knowledge”). Heh.

Päämääränä CNN:n tutkimukselle oli selvittää jaettujen uutisten merkitys mainostajille. Tämä vaikuttaa ihan loogiselta, tässä suuressa muutoksessa.

Tietoviikko jutussaan, joka pohjautuu yllämainittuun Guardianin artikkeliin, onnistuu otsikossaan kääntämään asian jotenkin aivan väärään valoon – Sähköposti häviää Facebookille uutisvälineenä (uutisvälineenä, häh?) – ja sisällössään, joka on käännösjournalismia ilman lisäarvoa, lyhentämään alkuperäisen noin kolmasosaan niin, että alkuperäinen pihvi jää puuttumaan.

On siis oikein hyvä, että linkittivät Tietoviikosta alkuperäiseen, muutenhan tässä olisi saanut väärän kuvan CNN:n tutkimuksesta. Sanoisin, että tässä tapauksessa Google Translaten versio Guardianin artikkelista on informatiivisempi kuin Tietoviikon juttu.

(Addendum kirjoitukseen Sadankymmenen metrin journalismi, eli: Tämä tietenkin unohtui kirjoitushetkellä ja muistin sen vasta nyt.)

Kaksi kymmenvuotiasta tekemässä periaatteessa mitä tahansa ja siitä voi syntyä kilpailu: Makeisten syöminen, nenän kaivaminen, juokseminen tai vaikka ojan yli hyppiminen. Annetaan tämän jatkua vuosia, kasvatetaan osallistujien määrää ja näin meillä onkin keihäänheitto, hevospoolo, sumopaini tai vaikka mäkihyppy. Ja sitä kutsutaan urheiluksi.

Urheilla voi hyvin monessa lajissa ja niitä keksitään koko ajan lisää. Lajit tulevat ja menevät. Monet uudemmat tai hyvin paikalliset (erikoiset?) ovat kuin parin kymmenvuotiaan keksimiä: Saappanheitto, suopotkupallo, saunominen, jääpetanque. Okei, tuo viimeinen oli meidän päähänpisto kerran parikymppisinä, mutta hauskaa oli.

Journalismista löytyy myös monia lajeja ja niitä kehitetään koko ajan lisää. Jotkut ovat ajattomia, toiset muuntuvat maailman muuttuessa ja jotkut elävät niin tietyssä ajassa, etteivät pysy hengissä maailman muutoksissa. Vaan kuten urheilussa, laittamalla melkein mitä vaan Suomen- tai maailmanmestaruus -termin eteen, voi myös journalismi-sanan eteen laittaa periaatteessa melkein mitä vaan. Se voi olla sana joka kuvaa sitä missä juttu julkaistaan (printti-, sähköinen), mikä on jutun aihe (viihde-, innovaatio-), mitä työkaluja on käyttänyt juttua tehdessä (valokuva-, data-), miten on lopputulokseen päästy (tutkiva-, mielipide-) tai vaikka mistä on tieto löytynyt (tietokanta-).

Urheilusta poiketen jounalismissa etuliitteet eivät kuitenkaan voi olla liian yksityiskohtaisia: Punarapujournalismi ei oikein toimi, mutta punarvunheiton MM-kisat tuntuukin jo ihan mahdolliselta.

How pleasure works -kirjan lopussa Paul Bloom mainitsee puhtaan suorituksen ihailun. Esimerkiksi urheilussa suoritus ilman ylimääräisiä mömmöjä nähdään yleisesti uljaampana suorituksena kuin dopingin voimalla paranneltu tulos. Epäpuhdas suoritus on inhottava, eikä se tuo samanlaista mielihyvää kuin puhdas – ei suorittajalle eikä katsojalle.

Jäin miettimään miten tämä resonoi täysin journalistisen valokuvan kanssa. Puhdas valokuva on ihailtavampi kuin käsitelty (niin jälkikäteen käsitelty kuin ennen kuvaushetkeä järjestelty). Käsittelystä kiinnijäänyttä kuvaajaa kohdellaan kuin WADA:n haaviin jäänyttä urheilijaa – julkinen häpeä ja kilpailukielto, ehkä jopa erottaminen urheiluseurasta.

Samalla kun aivoni assosioivat urheilusta kuvajournalismiin suorituksen puhtauden kautta, huomasin vetäväni jounalismin (yleisesti ottaen) samaan muottiin urheilun kanssa ja yllätin itseni löytämällä näille kahdelle eri asialle paljon yhteneväisyyksiä, enkä tässä tarkoita suorituksen puhtautta, kuten sepitetyt jutut tai muuta epäurheilijamaista käytöstä josta JSN toisinaan näpäyttää, vaan muita asioita.

Mietin miten jornalistit voisivat olla esimerkiksi kuin juoksijoita. Yhdestä ääripäästä löytyy lyhyet pyrähdykset kuten sadan metrin sähkeuutiset, toisesta niitä jotka juoksevat pitkiä artikkelisarjoja tai jopa kirjoja.

Lehdet ovat ovat kuin urheiluseuroja. Joissain lehdissä journalistit ovat yksilösuorittajia, toisissa keskitytään joukkuelajeihin. Seuroilla, riippumatta siitä millaisia journalisteja tallissa on, pyrkivät tietenkin kaikki kohti samaa päämäärää: Kannattavuus. Olisikohan tämän analogian rajojen sisällä mahdollista ajatella päätoimittajaa valmentajana?

Mutta vaikka urheilusuoritus olisi miten loistelias ja puhdas tahansa, ei se sellaisenaan tuota rahaa, paitsi journalistille itselleen. Seuran on kerättävä rahaa myymällä esimerkiksi pääsy- ja kausilippuja, mainostilaa, oheistuotteita sekä makkaraa ja kaljaa.

Joillain lehdillä on tukijat jotka syytävät rahaa toimntaan. Toisilla seuroilla on omistajat jotka tietenkin odottavat urheiluseuroilta tuottoa investointiin.

Niin urheilun kuin journalismin on oltava yleisöystävällistä jos mielii saada tuloa. Kävijä-, lukija ja tilaajamäärät ovat elintärkeitä. Ja pelkkä olemassaolo ei riitä, on myös mainostettava ja luotava kiinnostusta. Kannattavuus on kamppailulaji eivätkä kaikki selviä. Voisiko ajatella, että hölmöjournalismi, tv-sarjoista raportointi ja julkkisbongailu on samanlaista yleisöä varten räätälöityä urheiluviihdettä kuin showpaini tai monsteriautorymistely?

Olympialaisissa jaetaan Pulitzereita, SM-kisoissa kilpaillaan vuoden journalistin tittelistä. Jokainen urheilija haluaa loistaa, ihan samalla tavalla kuin muutkin suorittajat. Ja onhan se urheiluseurallekin tärkeätä, että journalisti kerää mainetta ja kunniaa.

Mutta vaikka urheilijoita on mielin määrin, vain hyvin harvoista tulee tähtiä joiden pelkkä nimi saa ihmiset innostumaan. David Beckhameja, Ilkka Malmbergeja ja Hannes Heikuroita on vain kourallinen. Mutta ilman seuraa, joukkoa josta voi erottua edukseen, harvoista tähtipeljaajista tulisi… niin… tähtiä.

Voisiko bloggausta verrata kuntourheiluun?

Oletteko muuten huomanneet, miten jo tuskallisen suuren suosion saavuttanut tilt-shift-efekti on löytänyt tiensä myös kuvajournalismiin? Kyseessä ei kuitenkaan aina ole pienoismallikuvauksen jäljittely. Esimerkkejä löytyy vaikka HS.fi:n maailmankuvista ja Boston.comin Big Picture -blogista.

Jos internet ei tulivisi tilt-shift -kuvia, en varmaan reagoisi kyseiseen efektiin niin voimakkaasti kuin nyt. Efekteillä ja kikkailuilla on usein, ja etenkin kun ne ovat kuuminta hottia, merkityksensä vain kikkoina ja efekteinä, eivätkä ne lisää kuvakerrontaan sellaisenaan mitään ja siksi en pidä siitä, että tälle vallallaan oleva efektihullutukselle annetaan jalansijaa kuvajournalismin puolella.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että sopivasti käytettynä efektit ovat käyttökelpoisia ja jopa hyödyllisiä. Eikä pidä tietenkään unohtaa sitäkään, että ihmisiähän me kaikki olemme, kuvien näkijöistä niiden katsojiin, ja villitykset ovat osa sitä miten aivomme toimivat.

Kuitenkin, huolimatta kikkailun mausta, on mukava nähdä tuloksia kokeilevasta laitteiston hyödyntämistä. Sellaista näkee joukkotiedotusvälineissä mielestäni liian harvoin. Esimerkkikuvat eivät ainakaan näytä siltä, että ne olisivat jälkikäteen muokattuja (joka olisi, journalistisesta näkökulmasta ainakin, ymmärtääkseni, hyvinkin paheksuttavaa) ja se on hyvä, sillä sellainen voi pahimmillaan järkyttää mieltä ja saada sielun vuotamaan verta. Jos jonkun kikan hypetys on rasittavaa, on vielä rasittavampaa nähdä miten hypetys degeneroi niin kuvien, kuin myös hypetyksen aiheuttaman efektin, laatua.

Mitäs mieltä muut ovat?