Kiinnitin huomiota tässä viimeksi Alepassa käydessäni mitä näkyy kassakoneen, tai kassakoneena käytettävän tietokoneen ruudulla. Vähän numeroa näkyi ja mitä siinä nyt oli, mutta suurin ja näkyvin, täten myös, oletin, tärkein elementti, oli Alepan logo. Iso logo? Etteivät kassalla unohda missä ovat töissä?
Olen kassalla, maksan ostoksiani. Kanta-asiakaskortti on nuhjuinen ja kulunut, magneettiraitakin repsottaa reunoista. Ai niin joo, ajattelen, tämäkin kulunut muovinpalanen pitäisi saada vaihdettua, mutta eihän tämä kortti ole mielessäni kuin näin kassalla, maksaessani.
Mitä tapahtuu kun heikossa hapessa olevaa korttia käyttää? Kassa yrittää ja yrittää höylätä muovinpalasta onnistumatta, vilkaisee minua syyttävin katsein samalla huokaisten, näpyttelee jo osittain näkymättömiin kuluneet numerot käsin kassajärjestelmään ja näkee tehtäväkseen hieman moittia minua koska olen kehdannut päästää korttini huonoon kuntoon.
Oikeasti: Ei näin. Ei todellakaan näin.
Valitettavasti kuitenkin juuri näin homma tuntuu toimivan.
Jos kanta-asiakasjärjestelmä toimisi kunnolla, voisi kassahenkilö, huomatessaan huonossa kunnossa olevan kortin, tilata siltä seisomalta asiakkaalle uuden kortin (parilla napin painalluksella kassalaitteessa, esimerkiksi?) ja ilmoittaa asiakkaalle, että uusi kortti tulee pian postissa kotiin. Tämä ei vaan olisi palvelua josta asiakas tulisi hyvälle mielelle vaan myös niin kassahenkilöiden työn helpottamista (vähemmän rikkinäisiä kortteja liikenteessä) kuin myös kauppaketjulle mahdollisuus pitää paremmin kiinni asiakkaistaan.
Avaisanat: ajatus, ei näin, kanta-asiakkuus, kassa, kortti, muistaminen, palvelu
Käydessäni tässä päivänä eräänä Alkossa, huomasin kassan kohdalla lattialla jotain joka toi mieleen erään lukioaikaisen episodin.
Elimme villiä 1980-luvun puoliväliä. Olimme nuoria ja vapaita. Tapanamme oli ruokatauolla käydä kylällä kääntymässä. Nikkilässä ei ollut erityisen monipuolista tarjontaa tuohon(kaan) aikaan ja niinpä tiemme usein vei K-kauppaan, joka oli lähin tarjolla olevista harvoista kaupoista.
Jengi osti usein limua ja karkkia. Joku osti joskus jauhelihaa ja popsi sitä raakana heti kaupan ulkopuolella. Olimme nuoria ja hurjia. Tämä oli uljaan sankarihevin, pitkien hiusten ja raidallisten housujen aikaa, samaa vuosikymmentä jolloin Ozzy Osbourne puri eläinten päitä irti.
Mieleeni muistunut kohtaus sattui kuitenkin kaupan kassalla.
Siinä me pojat olimme jonossa, harvat ostoksemme kuljetushihnalla. Kaveri edelläni kaivoi lompakostaan markkoja, mutta onnistui tiputtamaan kukkarostaan kuljetushihnalle jotain muuta. Pari pieniä punaista pakkausta ropsahti karkkien kaveriksi. Jonossa toinen kaveri bongasi tippuvat esineet ja ihmetteli kovaan ääneen huudahtaen: ”Miks sulla on ketsuppia lompakossa!?”. Toiset huudahtivat: ”Katsokaa!” Olimme nuoria ja epädiplomaattisia.
Siinä vaiheessa kuljetushihnalla vääjäämättä kohti kassaneitiä liikkuva lompakon sisältö oli kaikkien silmätikkuna. ”Ei noi oo ketsuppeja!”, tiesi joku ilmoittaa vähintään yhtä kovaan ääneen kuin ensimmäinen ihmettelijä, ”Ne on kortsuja!”
Tilanne oli ohi silmänräpäyksessä. Kaveri, joka oli vähintään yhtä punainen kuin lompakostaan pudonneet spärdärit, poimi kuljetushihnalta sen mikä hänen kukkaronsa salaisuutena piti olla, maksoi makeisensa ja ryntäsi nopeasti ulos. Muut nauroivat katketakseen tapahtumalle, ja ennen kaikkea kaverille joka luuli ehkäisyvälineitä ketsuppipusseiksi. Olimme nuoria ja tyhmiä. Mutta se oli hauskaa.
Alkon lattialla makaillut oli sininen.
kirjoituksille