skrubu

Sitä minä ihmettelen, enkä muuten ensimmäistä kertaa, että miksi vaatteissa pitää yksi ja sama koko merkitä usealla eri tavalla? Otetaan esimerkiksi pitkät kalsarit. On niin XL kuin 54 ja XL-54: Kolme eri tapaa. Kuitenkin, kun kassalta kysyy mikä näiden kolmen ero on, saa vastukseksi, ettei niissä ole mitään eroa. Ja kaikki kolme merkintää on yhden ja saman valmistajan tuotteissa. Miksi? Oi, miksi ihmeessä?

Vaan niinpä minä sitten löysin itseni ostamasta hiukan tuoreempia pitkiä kalsareita kun edelliset hajosivat. Tapojeni mukaan astelin vakioalusvaatturini luokse tutkimaan mitä tarjolla oli. Heikosti oli Graniittitalon Anttilassa valikoimaa: Tylsiä kuoseja tai jotain liian erikoista. Sloggit eivät ole minulle (eikä vähiten siksi, että saitillaan on skip intro -linki), ei myöskään sellaiset pitkät kalsarit joita mainostetaan kuin ne olisivat teräsmiehen koiville istuvat. Minulla kun ei ole niin lihaksikkaat, enkä pidä lyhyitä alushousuja pitkien päällä.

Black Horset on saatava, muuta vahtoehtoa ei ole. Vaelsin alusvaatteiden seikkailumaahan, Sokokselle, jossa kalsareiden löytäminen on jännittävä sokkeloleikki, vain todetakseni valikoiman olevan edellistä kauppaa heikomman. Täällä en kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä miten saman koon kalsarista olevat mallit ”Hoikka/Slank” sekä ”Tukeva/Kraftig” voivat erota hinnassa neljä kokonaista euroa. Materiaalikustannuksista tuskin on kyse. Ehkä hoikat ovat köyhempiä? Niin jäi tämäkin kalsong boutique taakse kun suuntasin jo askeleeni toisaalle. Ei ole helppoa tämä.

Ja näin olin saapunut miesvaatteiden gibralttarille, Aleksin Haloselle, jossa kalsarivalikoima ei kuitenkaan ollut erityisen kattava. Mikä ihmeen kalsarilama nyt on? Hiukan olin pettynyt, mutta kuten sanontakin jo sanoo kolmas kauppa toden sanoo oli sanomattakin selvää hankkia täältä jalkaanvedettävää. Ilokseni huomasin kuitenkin täällä olevan yhden kuosin jota ei Sokoksella ollut ja Anttilassakin vain pygmikokoa.

Pitkien kalsareiden ostaminen ei ole asia jonka voi tehdä tuosta vaan, kyseessä on monivuotinen tuote jotka muokkautuvat sopivan setä-/äijämäisiksi vasta useamman vuoden käytön jälkeen. On siis mietittävä tarkkaan ja hankittava sopivat, etenkin, ja nimenomaan, kuosin puolesta.

Miten sitten kävikään? Aukoton? Ihoa vasten puhdasta puuvillaa? Jatkoa seurannee.

neljän euron ero

Noin kuukausi sitten avauduin Twitterissä musiikin ’esikatseluista’, tuosta 30 sekunnin nysästä.

A 30 sec snippet (a.k.a. preview) might be enough for the average pop tune of 3.5 mins, but it’s stupid & useless for songs over 5 mins.
–
@skrubu, 2 Oct

Oli kai joku muukin sitten ajatellut asiaa, koska tänään tuli vastaan asiaa koskeva uutinen.

Song previews for tracks over 2:30 will now be 90 seconds instead of 30 seconds in the iTunes Store.
–
GigaOM, The Apple Blog: iTunes Song Previews to Triple in Length to 90 Seconds, 3 Nov

Ihan kiva, kyllä, mutta ei se 90 sekuntiakaan oikein riitä, jos biisi on vähänkin pidempi (ja tuleekohan tuo voimaan koska, täällä ameriikan ulkopuolella?)

Päätin päivittää internettini nyt kun Welho on laittanut pakettinsa uusiksi. Kävin jokusen kerran heidän verkkopalvelussaan katselemassa ja olin useamman kerran jo viittä vaille painamassa tilauspainiketta, kun jätin homman kesken.

Jos Welholla katseltaisiin analytiikkaa, niin mitäköhän siellä ajateltaisiin? Ehkä siellä mietittäisiin kyseisen sivun taittoa ja sisältöä ihmetellen mikä pelotti asiakkaan pois useamman kerran? Vaikka tuskin siellä kukaan huomaa, että jo yli kymmenen vuotta Welhon asiakkaana ollut tyyppi jättää tilausprosessin monesti kesken.

Kun sitten päivänä eräänä olin – en osaa sanoa monettako kertaa – taas siinä tilauspainikkeen ääressä, kaikki tiedot lomakkeisiin täytettyinä, jäin miettimään että mikä on, kun en saa tilatuksi. Mikä estää? Se ei ole hinta. Se ei ole se, ettenkö ymmärtäisi mitä olen hankkimassa. Eikä minulla ole mitään Welhoa vastaankaan.

Pim! Yllättäen tajusin. Olin käynyt läpi (melkein) koko prosessin ilman, että missään olisi kerrottu miten vaihto nykymodeemista uuteen tapahtuu. Olenko ehkä ilman nettiä jonkun aikaa? Joudunko olemaan kotona 3-10 päivän kuluttua tilauksen käsittelystä klo 6.30-21 välisenä aikana jotta joku lähettipalvelu voi tuoda laatikollisen uutta rautaa? Entä vievätkö ne mennessään entisen? Meinaan aikaisemmin kun on vaihtanut nopeampaan, on joutunut lievään kuulusteluun jos ei ole ollut kaikki pahvit, johdot, liittimet ja tilpehöörit mukana. Voisiko vaihdon hoitaa Welhon putiikissa? Olin epätietoinen: Siksi en tilannut.

Tajutessani mistä kenkä puristi huomasin asiakaspalvelun numeron Welhon verkkosivulla siinä kohtaa tilausprosessia johon olin jumittunut ja päätin soittaa.

Hitto, että vihaan automatisoituja puhelinvaihteita. Paina yksi jos haluat sitä, paina kaksi jos haluat tätä. Koskaan ei kerrota montako vaihtoehtoa on tulossa ja niinpä sitä on pakko kuunnella kaikki läpi, että tietää sitten lopuksi painaa sitä perhanan ykköstä. Mutta kun olin päässyt kylmän koneellisen osuuden läpi, vastasikin asiakaspalvelija aika nopeasti (nopeammin kuin Saunalahti/Elisa jossa ilmoitetaan keskimääräinen odotusaika, esim. 3 minuuttia, mutta sitten sitä kuuntelee hissimusiikkia ainakin seitsemän kertaa pidempään).

Siinä sitten asiakaspalvelun kanssa jutellessani käy ilmi, että Welhon modeemin vaihto (=nopeampi nettiliittymä) toimii niin, että lähettävät uuden laitteen postissa eikä vanhaa tarvitse palauttaa. Yllätyin. Mitä minä tällä vanhalla sitten, kysyin, johon Welhon edustaja vastaamaan, että minulla on periaatteessa kaksi vaihtoehtoa jos en halua laitetta omaan digimuseeoni (toim. huom.: ei oikeasti käytetty termi vaan kirjoittajan tulkinta). Voin viedä modeemin Welhon putiikkiin josta se hoidetaan jätekierrätykseen oikealla tavalla. Tai voin antaa modeemin jollekin joka voisi tarvita nettiä sillä nopeudella joka minulla on nyt, jolloin itse saan yhden ilmaisen kuukauden uudella nopeudella ja se joka ottaa vanhan modeemini saa kaksi ilmaista kuukautta ja jatkaa listahinnoin sen jälkeen jos niin haluaa. En oikein tajunnut miten modeemin siirto tapahtuisi, mutta tutkin asiaa, sillä se on houkutteleva idea.

Kiitin tiedosta ja tilasin uuden modeemin. Tämän jälkeen painotin asiakaspalvelijalle, että tämän on ilmoitettava Welhossa sille/niille jotka ovat nettipalvelunsa vastaavia, palvelunsa puutteista: tilausprosessi, vaikka muuten on selkeä, ei vala luottamusta sillä missään ei kerrota miten toimitus tapahtuu (tai sitä ei huomaa vaikka käy palvelussa useasti) eikä siellä myöskään kerrota modeemin lahjoituksen mahdollisuudesta (kiva mahdollisuus auttaa muita ja Welholle lisämyyntiä mahdollistava liike). Lupasi kertoa viestin eteenpäin (olen skeptinen sen suhteen, että mitään tulee muuttumaan, mutta hei, ainakin yritin).

Mitä tästä opimme?

Niin eivät sitten kestäneet matkaamista. Uimalasit. Hajosivat. Nenäkappale brakasi. Huonosti pakattu varmaankin. Oma vika.

Etsin varaosia. Ei löytynyt verkosta, ei kaupoista. Harmi. Merkki nykyään lähes tuntematon. Koskakohan hankin? En muista. En muista edes mistä. Uudet siis hankittava.

Kävelin keskustan urheiluliikkeet läpi. Ei ole uimalaseja voimakkuuksilla tarjolla. Ehkä vain hyvänäköiset uivat talvisin, mietin. Paitsi että Stockmannin urheiluosastolla oli. Halvat, vain 17,90. Speedot. Mutta ei oikeilla vahvuuksilla, liian heikot olivat. Kysyin, josko voisi saada enemmällä miinuksella. Myyjä valitteli miten vaikeata tilaaminen on ja että se on kallista. Ei selvästikään halunnut myydä. Poistuin.

Yhdessä optikkoliikkeessä olisi ollut. Moninkertainen hinta verrattuna Stockmannin Speedoihin. En ostanut. Pari muuta optikkoliikkettä: tilaamalla saa. Kalliita nekin.

En ollut tyytyväinen tarjontaan. Siis nettiin valitsemaan. Ei löydy erityisen helposti sieltäkään, voimakkuuksilla. Opin, että ovat optisia uimalaseja. Optiset lasit?

Eksyin vanhan tutun sivulle: Kaiken aikaisemmin kokemani lisäksi, huomasin, että 1 vuorokauden toimitusaikaan pitääkin lisätä 2 – 3 päivää kun toimittavat .fi-osoitteesta Suomeen. Pois. Nopeasti.

Pari muutakin kotimaista verkkokauppaa löytyi. Yhdessä samat Speedot kuin Stockmannilla maksoivat n. 2,75 kertaa enemmän. Kallista. Toinen oli sata metriä leveä eikä mahtunut selaimen ruudulle ilman hulvatonta määrää sivuttaisvieritystä. Ei hyvä. Pois.

Speedolla oli verkkokauppa. Katselin sitäkin. Olisi ollut saman hintainen kuin Stockmannin tilauslasit, jos Stockmann olisi halunnut myydä, mutta en sitten niitä. Olivat liian tummat.

Ruotsista tilasin. Vähän halvempaa kuin optikkoliikkeestä. Ei niin halpaa kuin mitä Stockmann ei halunnut myydä. Sain sellaiset kun halusin. Kirkkaat linssit.

Päivitys 21.1.2009: Tänään postimies toi uudet uimalasit.

Kädessäni pieni lippunen, jossa numero. Jonotan vuoroani kaupan valmisruokatiskille. Siinä väistellessäni muita, usein jo kunnioitettavaan ikään päässeitä, kuluttajia ja heidän ostoskärryjään, kuuntelen myyjien ja asiakkaiden keskustelua.

- Minä ottaisin tuolla olevia kermaperunoita kakkoseen kiitos, selvitti eräs herra myyjälle, joka kyselemättä ryhtyi annostelemaan pyydettyä tuotetta.

Huomasin miten pieni naurahdus oli pulpahtaa suustani muiden kuuluville, mutta onnistuin pitämään sen vain hymynä ja hiukan liioiteltuna uloshengityksenä nenän kautta samalla kun käänsin katsettani hiukan alemmas. Yritin keskittyä edessäni tarjolla oleviin salaatteihin kun viereeni änki vanhempi rouvashenkilö jonka jonotusnumero oli juuri huudettu tiskin takaa.

- TÄÄLLÄ!

Jonotusnumeron huutanut nuori mies tiskin takaa saapuu paikalle.

- Ja mitä saisi olla, myyjä kysyy.
- Ottaisin marinoitua kaalisalaattia, asiakas kertoo.
- Paljonko laitetaan?
- Niin paljon kun kakkoseen mahtuu.

Tavallaan on oikein hyvä, ettei kaupan myyntipakkauksia ole merkitty kirjaimin vaan numeroin, koska sillä ei olisi ikää pidentävää tehoa. Numerointi on ehdottamasti paljon hauskempi, ainakin niille joilla on vilkas mielikuvitus.

Kun sitten viimeinkin oli oma vuoroni pyysin oman ostokseni tylsästi ”siihen toiseksi pienimpään purkkiin”. Oli pakko, puhekyvyn säilyttämisen vuoksi.

Tänä jouluna laiskotti niin, että ajattelin ostaa kortit niihin harvoihin lahjoihin jotka annan enkä tehdä itse.

Kun kävin viime viikolla sitten katselemassa millaisia taitettuja kortteja on tarjolla, petyin. En siksi, että korttien aiheet olisivat olleet huonoja, löysin monia oikein mainioita kortteja, vaan siksi, että kortit olivat yllättävän kalliita, monessa oli kortin hinta painettu korttiin isoin numeroin (jotta kortin vastaanottaja näkee miten kallis kortti on?) tai kortin viimeinen sivu oli tupaten täynnä valmistajan nimeä, logoa, osoitetta, verkko-osoitetta ja mitälie copyrightejä ja kaikenlaista. Sen voin ymmärtää, että kortissa on valmistajan nimi, mutta pitääkö neljännes koko kortin pinta-alasta täyttää minulle tai lahjan saajalle yhdentekävällä hutulla? Ei kiitos.

Eilen eksyin ihan muut ajatukset mielessä, katsomaan kortteja Zazzlessa ja huomasin kortin hinnan ja ”Add to basket” -painikkeen alla olevan ”Customise it” -painikkeen, jolla pääsi korttieditoriin. Näköjään korttien kaikkia sivuja voi muokata: Kääntää pystyyn tai makaamaan, lisätä omat tekstit (monia fontteja tarjolla), valita niin tekstin kuin taustan värin, lisätä omia kuvia ja jopa poistaa tarjolla oleva kuva. Perin näppärää. Eikä korttien hintakaan ollut ihan pahimmasta päästä.

Niinpä sitten, vaika nyt en enää itse tarvitse kortteja, tein itselleni tunnarit Zazzleen ja työnsin sinne jokusen viimeaikaisista kuvakokeiluistani tarjolle kortteina, jos vaikka joku kiinnostuisi. Ja koska se oli mahdollista, tein tarjolle myös kortteihin mätsäävät kravatit, ettei tartte antaa pelkkää korttia lahjaksi :)

Hmm.. Zazzle vaikuttaa kivalta. Pitääpä miettiä mitä kaikkea voisi omaan kauppaansa lisätä myyntiin.

Käytän tällä hetkellä Safaria selaimena (pidän tavallaan enemmän Firefoxista, mutta se on jostain syystä niin ärsyttävän hidas monissa asioissa, että päätin vaihtaa selainta) ja siinä lisäkilkkeinä ClickToFlash kuin AdBlock. Ei minulla yleensä ole mitään verkkosivuilla majailevia mainoksia vastaan, mutta niin usein nykyään ne hyppäävät silmille, valtaavat tietokoneen kaiuttimet tai muuten vaan hidastavat sivujen latautumista, että mielenterveyden säilyttämiseksi on pakko kitkeä ärsyttävyydet pois jotta voi keskittyä siihen mikä kiinnostaa.

No, siinä minä sitten olin hs.fi:ssä silmäilemässä Sediksen linkittämää artikkelia kun huomasin jutun lopussa bannerin. Osta tämä teos verkkokirjakaupasta, ilmoitti Suomalainen.com punaisella bannerillaan.

Ensimmäinen reaktioni nähtyäni bannerin oli kyseenalaistaa hs.fi:n artikkeli – mielessäni koko tekstistä tuli ostettua sisältöä, mainos artikkelin muodossa. Ehkä se ei sitä ole, mutta tältä minusta tuntui, minkäs minä sille voin.

Toinen reaktioni oli klikata banneria. Ajattelin käydä katsomassa mitä Suomalainen.com minulle tarjoaa. Sehän tarjosi heti ensimmäisellä klikkauksella virhesivua. Toisella yrittämällä pääsin kyllä verkkokirjakauppaan sisään, pikahakusivulle jossa ilmoitettiin, että ”Hakusi ei tuottanut yhtään tulosta”. Ei todellakaan. Seurasin tältä ’emme me oikeasti halua myydä sinulle mitään’ -sivulta linkkiä tarkennettuun hakuun: Sieltä avautuva kahdentoista rivin monsterilomake sumensi aivoni ja unohdin kirjan nimen. Halusin vain nopeasti pois.

Olo oli kuin Keravan Alkossa 1980-luvun puolivälissä, juuri kahdeksantoista täyttäneenä. Silloin ei ollut itsepalvelua vaan tiskin takana seisoivat ”Me sulle mitään myydä” -asennetta henkivät myyjät. Aina yhtä jännittävä (jopa hiukan pelottava) paikka. Vaan kun se oli lähin Alko ja nuoren miehen oli juomansa saatava löytyi myös motivaatiota pyytää jopa jotain mitä myyjän oli haettava varaston puolelta kun ei siinä selän takana hyllyssä ollut. Luulenpa, että kävivät aina siinä samalla vetämässä nortit lastauslaiturilla. Eipä ne asiakkaat minnekään siinä odottaessaan kadonneet, ja myyjät tiesivät sen. Mihinkäs sitä? Monopoli on monopoli ja seuraava Alko monen kymmenen kilometrin päässä.

Nyt, hiukan yli 20 vuotta myöhemmin internetissä ei jäädä odottelemaan kun homma ei toimi. Jos tuntuu siltä, että haluaa pois niin sitä lähtee. Kauppoja on monia ja ne ovat vain parin klikkauksen päässä.

Ainiin, sitten vasta kolmantena jäin pohtimaan, miksi ihmeessä ylipäänsä näen bannerin hs.fi:ssä. Ehdin jo hetken aikaa kuvitella, että hesarilla oli joku mielenkiintoinen viritys sivuillaan, mutta totuus olikin karumpi. Ja hiukan nolompi: Mainoksenestoni oli jostain syystä pois päältä.

Käydessäni tässä päivänä eräänä Alkossa, huomasin kassan kohdalla lattialla jotain joka toi mieleen erään lukioaikaisen episodin.

Elimme villiä 1980-luvun puoliväliä. Olimme nuoria ja vapaita. Tapanamme oli ruokatauolla käydä kylällä kääntymässä. Nikkilässä ei ollut erityisen monipuolista tarjontaa tuohon(kaan) aikaan ja niinpä tiemme usein vei K-kauppaan, joka oli lähin tarjolla olevista harvoista kaupoista.

Jengi osti usein limua ja karkkia. Joku osti joskus jauhelihaa ja popsi sitä raakana heti kaupan ulkopuolella. Olimme nuoria ja hurjia. Tämä oli uljaan sankarihevin, pitkien hiusten ja raidallisten housujen aikaa, samaa vuosikymmentä jolloin Ozzy Osbourne puri eläinten päitä irti.

Mieleeni muistunut kohtaus sattui kuitenkin kaupan kassalla.

Siinä me pojat olimme jonossa, harvat ostoksemme kuljetushihnalla. Kaveri edelläni kaivoi lompakostaan markkoja, mutta onnistui tiputtamaan kukkarostaan kuljetushihnalle jotain muuta. Pari pieniä punaista pakkausta ropsahti karkkien kaveriksi. Jonossa toinen kaveri bongasi tippuvat esineet ja ihmetteli kovaan ääneen huudahtaen: ”Miks sulla on ketsuppia lompakossa!?”. Toiset huudahtivat: ”Katsokaa!” Olimme nuoria ja epädiplomaattisia.

Siinä vaiheessa kuljetushihnalla vääjäämättä kohti kassaneitiä liikkuva lompakon sisältö oli kaikkien silmätikkuna. ”Ei noi oo ketsuppeja!”, tiesi joku ilmoittaa vähintään yhtä kovaan ääneen kuin ensimmäinen ihmettelijä, ”Ne on kortsuja!”

Tilanne oli ohi silmänräpäyksessä. Kaveri, joka oli vähintään yhtä punainen kuin lompakostaan pudonneet spärdärit, poimi kuljetushihnalta sen mikä hänen kukkaronsa salaisuutena piti olla, maksoi makeisensa ja ryntäsi nopeasti ulos. Muut nauroivat katketakseen tapahtumalle, ja ennen kaikkea kaverille joka luuli ehkäisyvälineitä ketsuppipusseiksi. Olimme nuoria ja tyhmiä. Mutta se oli hauskaa.

Alkon lattialla makaillut oli sininen.