skrubu

Aikanaan tietyillä ihmisillä oli sellainen tapa, kulttuuri, että kukilla ja kasveilla oli joku tietty kommunikatiivinen merkitys. Kukat olivat eräänlaista koodikieltä joka piti osata tulkita. Eihän sitä nyt noin vaan mies voinut mennä lahjoittamaan naapurin rouvalle lehmusta ihan vaan siksi se sopisi hienosti marmoripatsaiden ja suihkulähteen väliin, tai koristaa takkiaan ruiskaunokkilla koska sattuu tykkäämään sinisestä. Ehei, oli ymmärrettävä juuri Ne Oikeat Merkitykset™, muutenhan sitä olisi ollut ihan juntti, alempiarvoinen henkilö.

Tämä tuli mieleen kun tässä juuri katselin erästä valokuvatulkintaa. Menemättä kuvaan tai tulkintaan sen tarkemmin, voin todeta, että vaikka sinänsä tajusin kuvan komposition analyysin, en mitenkään osannut – tai edes tajunnut – samalla tavalla sanallistaa sen merkitystä yhteiskuntakritiikkinä tai tajuta miten se hämmentää viettipohjaa. Kun ei jotain ymmärrä voi siitä tulla aika juntti olo.

Tajusin kuitenkin yllättäen, että en olekaan juntti (tässä suhteessa), vaan kyseessähän on eräänlainen valokuvatulkinnalle ominainen ”kukkaiskieli”. Se on, tunnustan, taito jota en osaa (en osaa kukkien viestikieltäkään). Yhä harvempi osaa, eli tämän valokuvien viktoriaanisen (tai lähinnä freudilaiseen perinteeseen pohjautuvan) tulkintataidon omaavien henkilöiden suhde siihen määrän henkilöitä jotka valokuvia ottavat, julkaisevat, katsovat tai valokuvista vaikuttuvat pienenee hurjaa tahtia.

Maailma muuttuu. Jokaisella voimalla on yhtä suuri vastakkainen voima, tai suurempi, tai useampi eri vahvuinen ja hiukan eri suuntainen voima (ihmisten tekemiset kun eivät ihan seuraa mekaniikan peruslakeja).

Vaikka miten yhdet ammattilaiset ovat pyrkineet kivenkovalla ammattitaidollaan ravisuttamaan erilaisia freudiliasia minuuden tasoja valokuvan jännitteillä esimerkiksi kuvajournalismin kontekstissa, ovat toiset ammattilaiset viihteellistäneet valokuvaa, kolmannet taiteellistaneet sitä. Sitten vielä on nämä, valitettavan usein haukutut (”vievät ammattilaisten rahat”), harrastelijat jotka ottavat vastaan eri lähtökohdista toimivien ammattilaisten kuvia, tulkitsevat (jos tulkitsevat) niitä omista lähtökohdistaan ja tuottavat synteesinä jotain omaa joka ei välttämättä seuraa mitään Oikeaa Merkitystä jonka voi oppia vain opiskelemalla. Eli yhä harvempi puhuu kukkaiskieltä yleisölle joka ei sitä kieltä osaa tai tarvitse, mutta joka kyllä käyttää kommunikoinnissaan jotain muuta kieltä.

Näin on käynyt aikaisemminkin. Tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Kielikin muuttuu koko ajan. Kuten värien merkitys, ja nykyään voi hankkia samettikukkia eikä naapurit järkyty. Toisaalta ruiskaunokki napinlävessä saattaa kyllä vihjaista kokoomukseen päin vaikka välttämättä näin ei tahtoisikaan. Se mitä on tapahtunut on merkitysten ja merkityssuhteiden muutos. Niin kukkaiskielessä kuin kuvallisessa kommunikaatiossa. Tämä ei ole mitään mitä yksi ammattikunta yksin on saanut aikaan vaan on kulttuuriin (ei kulttuuri merkityksessä taide vaan esim. yhteisön saavutusten kokonaisuus) kuuluva, täysin normaali elinvoimaa henkivä muutos.

Se miten asennoituu muutokseen on jokaisesta itsestään kiinni. Vaikkakin, ja tämä on hyvä pitää mielessä, aina ei itse ymmärrä mikä tämä oma asenne on. Asenne saattaa nimittäin olla joko osaamattomuuden tai ammattitaidon hämärtämänä niinkin, ettei sen olemassaoloa tietoisesti tajua.

On niitä jotka pitävät kynsin hampain kiinni kukkaiskielestä tai valokuva-analyysistä jossa ei oteta huomioon parin viimeisen sukupolven aikana tapahtuneita merkitysten muutoksia. Kyseessä on täysin normaali muutosvastarinta, ihan sama mekanismi joka saa muutoksen alun perinkin aikaiseksi mutta joka on tavallaan vastavoiman vastavoima. Asian voi nähdä eräänlaisena ikuisena aaltoliikkeenä, jossa muutosta vastustavat luulevat pysyvänsä paikallaan kuin majakat, vaikka oikeasti heiluvatkin ristiaallokossa samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

Sitten on niitä jotka pyrkivät surffaamaan aallokossa, mennen sinne tänne luoden uusia aaltoja (ei pidä kuitenkaan uskoa, että uuden luominen kulttuurissa on erityisen järjestelmällistä toimintaa). Kyse ei ole siitä, etteivätkö tällaiset henkilöt välitä menneestä, traditioista tai kulttuuriperinnöstä – usein välittävät ja ymmärtävät menneen oikein hyvin – vaan heillä on halu kokeilla uutta, venyttää rajoja, yhdistellä sellaista jota ei aikaisemmin ole ehkä edes ymmärretty yhdistää ja tuoda näkyville uusia näkemyksiä ja kokemuksia. Ja uusien asioiden kommunikointi vaatii uutta kieltä.

Näiden kahden mainitun ääripään välistä löytyy laaja spektri vaikka millaisia yhdistelmiä ja versioita – meitä kun on moneksi. Joidenkin ihmisnäkemysten mukaan meitä on niin moneksi kuin mitä meitä on ja jokainen vetää vähän omaan suuntaan. Siksi asiat pakostakin muuttuvat.

Luulenpa, että se mitä internet on tuonut tullessaan on tiettyjen asioiden, kuten valokuvauksen, nopean ja hyvin konkreettisen muutoksen. Ja koska muutos näkyy selkeämmin, on siihen helpompi reagoida. Tämä aiheuttaa selkeämmän kahtiajaon kohti mielipideääripäitä ja mitä lähempänä ääripäitä mielipiteet ovat, sen äänekkäämpiä ne ovat. Ollaan kovasti vastaan tai kannatetaan. Ja internet olemassaolollaan tarjoaa pakkaa sekoittaessaan samalla myös äänen mielipiteille.

Elämme oikeasti hyvin mielenkiintoisia aikoja.

Seikkailin jokin aika sitten länsinaapurimme valokuva-aiheisissa blogeissa ja törmäsin tekstiin, jossa bloginpitäjä kertoo pohtineensa miksi jotkut kuvaajat toistuvasti onnistuvat tuottamaan hyviä kuvia^*). Vastaukseksi hän toteaa, että hyvillä kuvaajilla on jotain kerrottavaa ja ovat miettineet mitä haluavat kuvillaan kertoa.

För fotografi är ju en slags kommunikation – ett visuellt språk.
–
Joakim K E Johansson

Hauska nähdä, että tällainen perustavaa laatua oleva asia huomataan. Uskallan olla samaa mieltä, mutta en kuinkaan tarkentamatta asiaa: Valokuva on kommunikaatiota, mutta ei kuvan ottaminen vaan sen esittäminen. Ja kuten kommunikoinnissa noin yleensä se, että miettii mitä haluaa sanoa, miten sen sanoo ja kenelle viestinsä suuntaa (eikä vaan räkäise julki sitä mitä sylki suuhun tuo) parantaa viestin mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.

Bloginpitäjän tarkoittama toistuva onnistuminen on, oletan, usein myös sitä, että kuvaa paljon, eli kerää materiaalia josta voi valita mitä julkaisee ja kun julkaisee, tekee sen tiedostaen niin, että kuvilla on jokin päämäärä ja/tai tarkoitus. Harvassa ovat ne valokuvaajat jotka jokaisella otoksellaan onnistuvat.

Tosin, nykyään on parikymmentä tusinassa niitä, jotka julkaisevat kuviaan asiaa sen enempää ajatellen. Ihmisillä on hyvin alhainen julkaisukynnys ja se näkyy kuvatulvana moninaisissa verkkopalveluissa joihin voi kuvia laittaa näytille.

Samaa on tapahtunut aikaisemmin

Tilanne valokuvan suhteen on nykyään vähän sama kuin missä typografia ja taittaminen oli kun PageMaker ja vastaavat graafisen alan ohjelmat yleistyivät (tuolla jossain 1990-luvun alkupuolella) jokajampan softaksi. Silloin tuntui siltä, että yhtäkkiä melkein kaikista on tullut (hyvin vaihtelevanlaatuisia) taittajia ja graafikoita. Nyt tuntuu siltä, että melkein jokainen ottaa kuvia. Ja kyllä, melkein kaikkihan sitä tekee (on tehnyt jo pitkän aikaa).

Se, että työkalut on ja niitä käytetään, ei tarkoita vielä, että se mitä tuottaa puhuttelee ketään muuta kuin tekijää itseään. Onnistumisen ilolla ja tekijän ylpeydellä luomuksestaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä luomus kommunikoi muille.

Julkaisuohjelmien kohdalla tämän huomasi siitä, miten kun graafinen kieli puuttui tai oli heikkoa (eli typografian perussäännöt, tilan käyttö tai esimerkiksi jo vain ymmärrys kirjasintyypeistä) on lopputulos vaikeaselkoinen, ehkä mahdoton ymmärtää, mahdollisesti jopa luotaantyöntävä ja epäonnistuu tehtävässään olla kertova tai kommunikoiva (eli epäonnistuu olennaisessa). Asiaa voisi verrata siihen, että joku kiinan kieltä osaamaton improvisoisi kirjoitusmerkkejä lonkalta kuvitellen tekevänsä jotain ymmärrettävää.

Mutta

Julkaisuohjelmat ja niiden käyttö ei sellaisenaan, vaikka joskus siltä tuntuu, aiheuttanut sitä visuaalisen oksennuksen tulvaa joka tuntui hyökkäävän päälle milloin mistäkin. Täytyy muistaa, että silloin kun erinäiset julkaisu- ja grafiikkaohjelmat yleistyivät kotikoneisiin, ei netti, sellaisena kun me sen nyt tunnemme, ollut erityisen visuaalinen tai edes yleisesti tunnettu saatikka käytetty viestintäkanava. Levitäkseen yleiseen tietoisuuteen oli digitaalisten luomusten siirryttävä tietokoneelta fyysisen maailman puolelle ja siinä päätekijä oli tulostin, eli printteri.

Jos omia kyhäelmiä ei olisi saanut levitettyä muiden nähtäväksi, ei julkaisuohjelmienkaan suosio olisi perusjamppojen parissa kasvanut. Tulostaminen halpeni koko ajan, laatu parani ja ennen kaikkea, tulostaminen oli helppoa, kohtalaisen halpaa ja paperille ilmestyi se mitä ruudulla näkyi. (Katsokaa, tein tämmöisen! Onpas se hieno. No niin on, mä printtaan näitä sata ja teippaan näitä kaikkialle.)

Nyt kun internet, yhteysnopeudet, näytöt, päätelaitteet, kamerat ja vaikka mitkä ovat kehittyneet, leviää valokuva kuin graafiset pläjäykset 90-luvulla, kuitenkin toki aivan eri laajuudella ja vauhdilla. Kehitys on kehittynyt. Kyse ei siis ole siitä, että kaikki (tai lähes kaikki) ottavat valokuvia, vaan siitä, että niitä voi jakaa tehokkaammin kuin aikaisemmin, täysin tai lähes ilmaiseksi. Samalla tietenkin kameroita ja ohjelmistoja kehitetään tukemaan kuvien jakamista. (Otin kuvan ja julkaisen sen koko maailman nähtäväksi parilla klikkauksella, onpas tämä helppoa – ai, joku tykkäsi kuvasta! Otanpa sata lisää ja julkaisen ne kaikki.)

Halpaa ja helppoa

Kameroiden tai kuvien ottajien määrä ei ole saanut aikaan sitä kuvatulvaa joka aiheuttaa leipänsä valokuvauksesta saavien parissa ahdistusta, vaan kuvien julkaisemisen helppous. Enää ei tarvitse yrittää saada kuviaan näkyville ammattilaisten kontrolloiman median kautta, vaan jokainen voi julkaista teoksiaan ihan itse, eikä se rasita lompakkoa.

Se, ymmärtävätkö kuvien julkaisijat mitä tai miten kommunikoivat kuvillaan on sitten toinen juttu. Tai ymmärtävätkö ne jotka kuvan näkevät, mitä kuvat viestittävät? Näillä asioilla joilla, sanoisin, pystyy erottamaan, tai ainakin joiden avulla pitäisi pystyä erottaa ammattilaiset harrastajista, ei kuitenkaan ole mitään väliä. Kuvia otetaan, julkaistaan ja katsotaan kaikesta tuosta analyyttisestä puolesta riippumatta. Miksi?

Arvaukseni on, että kuvia julkaistaan välittämättä siitä, mitä tai miten ne kommunikoivat koska kuvan julkaiseminen ei vain ole helppoa vaan paljon helpompaa kuin kirjoittaa samasta asiasta jokunen lause tai edes paria sanaa. Omalla puhelimella voin alle kymmenellä näpäytyksellä ottaa ja julkistaa kuvan joka kertoo esimerkiksi tämän: ”pyöreä pöytä, kannettava tietokone (näyttäisi olevan Applen laite), punainen kukka pullossa näytön takana, koneen vieressä oikealla puolella tyhjä lasi ja lusikka (latte?), tuskin on kotona otettu vaan varmaan jossain kahvilassa ja onpas kiva retroefekti joka luo trendikästä tunnelmaa”. Kirjoittaen tuo vaati 285 merkkiä (sis. välilyönnit) eikä se luo lähellekään samaa fiilistä, tai edes välitä kaikkea sitä informaatiota, kuin mihin kuvalla pääsee, vaikka ei ymmärtäisi kuvaamisesta tai kuvatulkinnasta yhtään mitään. Tuhat sanaa on loppujen lopuksi aika vähän, ja niiden käyttö vaatii paljon osaamista.

Kehitys ja muutos

En usko sen olleen sattumaa, että samoihin aikoihin kun tulostimet ja julkaisuohjelmat antoivat jokajampalle mahdollisuuden luoda omiaan, tapahtumahorisonttiin ilmestyi myös David Carsonin taitot tai Neville Brodyn fontit. Se oli ajassa.

Uskon… ei, väitän, että samaa tapahtuu tällä hetkellä valokuvauksessa. Kuitenkin 90-luvun menoon verrattuna aivan eri laajuudella sekä taajuudella, koska internet mahdollistaa globaalin kommunikoinnin ilman pienen ammattilaisryhmän ohjausta tai säännöstelyä. Siinä missä 90-luvulla jokajampan teokset tuskin tulivat näkyville monellekaan ammattilaiselle (tai erityisen laajassa skaalassa myöskään toisinpäin) olemme tilanteessa missä työt ja luovuus vapaasti niin ruokkii muutosta kuin myös saa ravintonsa siitä, riippumatta tekijän osaamisen tasosta. Muutos ei kuitenkaan synny yksinomaan kuvatulvasta, kuten muutos 90-luvulla ei syntynyt jokajampan tulostamista tekeleistä, vaan kuvatulva on merkki muutoksesta.

Valokuvan kehitys on aina tapahtunut siellä, missä ihmiset ja kuvat voivat kommunikoida vapaasti. Ennen se vei vuosia, koska kommunikointi ja oli hitaampaa, ja kontrolloidumpaa. Sitä tapahtui kerhoissa, opinahjoissa, vedosten, kirjojen ja muiden painotuotteiden sekä näyttelyiden kautta. Nyt se on villiä ja vapaata, digitaalista, eroten menneistä ajoista siinä, ettei ole vain yhtä tai paria harvaa visionääriä, vaan muutos on monien käsissä. Eikä tämä menossa oleva kehitys näy perinteisissä kanavissa täysin vasta kuin pitkän ajan kulutta, koska perinteinen ei kykene pysymään vauhdissa mukana.

Kun vuosien kuluttua tästä ajasta kirjoitetaan, keksii joku tällekin fänsin termin ja oli se nyt mikä sitten onkaan tahdon huomauttaa, että tässä ajassa perinteisemmän, hitaamman kehityksen kannattajat maalasivat vastaavia uhkakuvia kuin taidemaalarit valokuvan keksimisen aikaan (uusi asia tappaa kaiken sen johon on jo totuttu ja siksi maailma periaatteessa tuhoutuu), vaikka tietenkinkin jälkikäteenhän on huomattu, että niin taidemaalaus kuin valokuvaus hyötyivät toistensa olemassaolosta.

Tuhat sanaa, ainakin.

–
^*) ”hyvä” tässä tapauksessa tarkoittaa yleistajuisesti ja subjektiivisesti koettuna kuvaa joka ei resonoi negatiivisesti katsojansa mielessä, ottamatta kantaa siihen, että onko hyvää tai huonoa kuvaa oikeastaan edes olemassa.

Jäin miettimään mikä minua hämää siinä mitä olen ruvennut kutsumaan lälläslääksi, eli verkkojulkaisujen otsikointi joka on kuin yli-innostuneiden päiväkotilapsien huomiohakuisuutta: Minä minä minä, kattokaa mua, kiinnostukaa mun jutusta – mä tiiänki kuka on palaamassa eduskuntaan mut sä et, lälläslää!!! Härnäätään, tehdään ehkä joku kepponen. Mitä vaan, vaikka nenänkaivuuta, kunhaan saadaan huomio edes hetkeksi, että voidaan kuvitella jonkun välittävän.

Lälläslää saattaa tietenkin tuoda lukijoita paikalle kun otsikko nähdään tuoreeltaan, mutta sellainen toimii vain hyvin lyhyen aikaa, eikä siitä kai irtoa juurikaan hakukonerakkautta. Sitten onkin kaivettava nenää vielä härskimmin, kaksin käsin, että joku huomaa.

Ennen ainakin tuntui siltä, että julkaisuilla oli uskottavuutta, mutta nykymeininki räkäklimpit sormenpäissä lälläsläätä huudelleen ei oikein tue menneiden aikoijen mielikuvaa (brändiä?).

Ehkä uskottavuus ei kuitenkaan ole se mihin pyritään? Voi olla, että nopeasti näkyviltä katoavat lälläslää ja kattokaa mä syön räkää -kimittelyt ovat tarkoituksenmukaisia, sillä useimmitenhan ne näyttäisivät olevan vain sontaa, lannoitetta jolla ravitaan kasvualustaa mainonnalle (joka myös huomiohakuisesti huutelee). Kun mainokset kukkivat, on kaikki hyvin.

Taitaa olla niin, että minua hämää se, että vaikka lälläslää vaikuttaa päiväkotimeiningiltä, ei julkaisuilla, toisin kuin lapsilla, tunnu olevan kehityssuunta parempaan päin.

Päivän sitaatti.

We’re not at the “death” of photography as we have known it – rather the beginning. [...] As the technology changes (in the way it always has) so too does our understanding of what photography can be and we must deal with these shifts as they occur or the value of what might be achieved photographically will remain static.
–
Once More, With Feeling by Darren Campion (via)

Vastaavaa voisi varmaan sanoa monista muistakin asioista jotka ovat muutoksen kourissa (esim. vaihtamalla sana photography johonkin muuhun).

Olen nähnyt joitain verkkokauppoja joiden ylläpitäjät tuntuvat keskittyvän rahan tekemiseen, mutta todella monet kaupat joissa olen käynyt ovat selvästi omaksuneet ajatuksen kannattamattomuudesta. Näille verkkokauppoille joille tulojen saaminen ei ole tärkeätä, haluisin kertoa asiasta hiukan enemmän.

Monet teistä on jo mukavasti menossa kohti tulojen täydellistä tukahduttamista, mutta koska epäilen useiden toimivan sattumanvaraisesti, ajattelin antaa jokusen vinkin niin, että voitte päästä tavoitteeseenne määrätietoisesti ja tehokkaasti.

On monta tapaa pitää huolta verkkokaupan kannattamattomuudesta.

Osa tulee verkkokauppajärjestelmää hankkiessa nykyään kaupanpäälle ilman lisäkustannuksia ja ovat käytössä suoraan Out-of-the-box, kuten on tapana sanoa. Tällaisia perustoimintoja ovat hakukoneissa näkymättömänä pysymisen ja tuotteeseen linkittämisen mahdottomuuden ohella ongelmallinen käyttöliittymä, hakutoiminnon puute tai hakutulokset jotka eivät ole kuluttajalle relevantteja/selkeitä ja klassinen Dead End: Jos kuluttaja on löytänyt verkkokaupastasi tuotteen, ei tuotesivulla saa olla mitään mikä johdattaisi kuluttajan jonkin toisen tuotteen ääreen (vallan mainio heräteostojen tappaja).

Jo monia vuosia verkkokaupat ovat jumittuneet ärsytysstrategiaan lähinnä maksuprosessin puolella vaikeuttaen kuluttajan mahdollisuutta erota kovalla työllään hankkimistaan rahoistaan.

Tavallinen, ja jo hiukan tylsä tapa, on esimerkiksi pakottaa kuluttaja lomakesulkeisiin maksuprosesissa, kohdassa jolloin ostohimo on jo ehkä hieman laantumassa ja kuluttajan järjen ääni palautuu. Mutta pelkkä maksamiseen käsiksi pääsemisen vaikeuttaminen ei ole vielä tae siitä, että verkkokauppa oikeasti jää ilman tuloja, jotkut kuluttajat ovat sitkeitä paskiasia ja täyttävät pitkiäkin lomakkeita.

Paremmin pärjäävät ne jotka pitävät huolen siitä, ettei maksujärjestelmä toimi ja esimerkiksi vaatii kuluttajalta luottokorttitietoja useaan otteeseen.

Maksamisen esteet tehostuvat kun verkkokaupan tuotteet eivät ole uniikkeja, vaan löytyvät muistakin (mieluiten kaikista muista) verkkokaupoista. Tämä helpottaa kuluttajan poistumista juuri teidän verkkokaupastanne ja moninkertaistaa mahdollisuuden jäädä ilman tuloja.

Mutta näin Web 2.0 -ajassa ja etenkin tulevaisuutta ajatellen, on muistettava ettei tekniikka yksin pidä kassavirtaa pienenä. Kuluttaja on ihminen (on, ihan oikeasti on) ja kannattamattomuutta on siksi lähestyttävä inhimillisemmästä kulmasta.

Kuulostaako vaikealta? Se ei ole sitä. Nykyaikaisen ihmislähtöisen ajattelun voi hyvin kiteyttää yhteen lauseeseen: Kuluttajan on tunnettava epävarmuutta.

Vaikka edellämainituissa ärsytysstrategioissa on nähtävissä jo pientä epävarmuuden luomista kuluttajaan, eivät vanhat tekniikat kuten radiohiljaisuus (älä paljasta kuluttajalle itsestäsi tai verkkokaupasta mitään muuta kuin siellä olevat tuotteet, älä myöskään tarjoa palaute- tai kyselymahdollisuutta tai kerro postitusten tai muiden lisäkulujen hintaa) tai epäillyttävän näköinen verkkopalvelu aina toimi tulojen alentamiseen, sillä jotkut kuluttajat saattavat kaikesta huolimatta suositella verkkokauppaasi ja näin vähentää toisten kuluttajien epävarmuutta.

Tehokas tapa luoda epävarmuutta, joka tuskin (nykytutkimusten mukaan) saa kuluttajia suosittelemaan verkkokauppaasi kenellekään, on implementoida verkkokauppaan epälooginen laskenta. Koska kuluttajilla on synnynnäinen tarve tietää tarkkaan mitä asiat maksavat, mikään ei aiheuta epävarmuutta kuin huonosti ynnäävä verkkopalvelu.

Tässä esimerkkinä loistava kikka, joka varmasti pitää myynnin nollassa.

Tilanteessa jossa kuluttaja on lisännyt ostoskoriinsa, esimerkiksi kahdesti saman tuotteen, jonka yksikköhinnaksi on annettu 10,00 euroa, on näiden yhteenlasketun hinnan oltava 20,01 euroa. Jo pelkästään yhden sentin ero laukaisee paatuneimmankin verkkokuluttajan epävarmuushälytyskellot kumisemaan kuolinsoittoa ostotapahtumalle.

Kun kuluttaja sitten avaa ostoskorista isomman näkymän lyödään valttikortti pöytään. Lasketaan ostoskorissa olevien tuotteiden summaksi jotain ihan muuta kuin mitä kuluttaja voisi kuvitella näkevänsä. Esimerkiksi jos ostoskorissa on yllämainitut 2 x 10 = 20,01 eur sekä kolmas 10 euron hintainen tuote, voi loppusumma olla vaikka 24,60 eur.

Toimii kuin häkä, vaikka yllätyksenä näytettävä loppusumma olisi vähemmän kuin tuotteiden yhteenlaskettu hinta.

Tuli mieleen tämmöinen. Jos korporaatioissa yhä vaan ihmisiä pakotetaan käyttämään IE6:a (Vielä tänä päivänä?! Eikös sellaisesta pitäisi jo vähitellen sakottaa?!), kielletään niin Skypet kuin Facebookit ja pikaviestimet luokitellaan tietoturvariskiksi, niin miten käy sitten kun tulevaisuuden työvoima on tottunut Google Waveen jossa kaikki viestittäminen, kollaboratiiviset dokumentit, tiedostojen jako ja mitäkaikkeasiinäonkaan on yhdistetty yhteen pakettiin ja on vielä laajennettavissakin?

Kymmenen vuotta. Mitä kaikkea onkaan siinä ajassa netissä tapahtunut? Paljon. Todella paljon. YouTube, Flickr, Habbo, IRC-galleria, Skype, MSN Messenger ja Facebook mainitakseni vain osan. Sosiaaliset mediat ja (mikro)bloggaus ovat saavuttaneet yritykset ja politiikan. Termit Web 2.0 ja 3.0 ovat syntyneet. Ainakin selaimet Firefox, Chrome ja Safari ovat nähneet päivän valon ja jokunen kadonnut. Netti mobiilipäätteissä on vallannut jalansijaa. Paljon, todella paljon on muuttunut kymmenessä vuodessa.

(Muistaako muuten kukaan miten vanha PDF-formaatti on? Entä Flash? Tai CSS? MP3?)

Mutta yksi asia tuntuu yhä olevan suurimmalta osaltaan aivan samanlaista kuin kymmenen vuotta sitten. Kuvat ja graafiset elementit verkossa. Ajatelkaa asiaa. Se miten vuonna 1999 optimoitiin GIF ja JPEG -kuvia verkkoon, on vieläkin ihan sama tapa jolla niitä optimoidaan verkkoon 2009.

Okei, jotain on kyllä muuttunut. Kuvat ovat nykyään isompia, niin pikselikooltaan kuin myös kiloiltaan. Ja olemmehan jo vuonna 1996 saaneet käyttöömme png-kuvamuodon, joka ei kaikesta huolimatta ole tappanut giffiä (vaikka sen piti), ja jonka tarjoama 16-bittinen läpinäkyvyys antaa yhä odottaa suurta tulemistaan.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana elävän kuvan siirto verkkoa pitkin on kehittynyt. Samoin on käynyt äänen suhteen. Mutta liikkumattoman kuvan kehitys verkossa tuntuu jämähtäneen. Käytössä oleva GIF speksi on vuodelta 1989 ja JPEG, sellaisena kun me sen tunnemme, luokiteltiin standardiksi 1994.

(Mihin muuten katosi JPEG 2000?)

Onko still-kuvan teknisen kehityksen huippu verkossa siis jo saavutettu?

Ajatusleikki. Mitä jos internet olisi planeetta?

Mieleni minun tekevi

Netillä on luomistarina. Ensin sitä ei ollut. Se ei ollut ihmisten tietoisuudessa, sitä ei oltu vielä keksitty (löydetty/ymmärretty?). Sitten se oli. Jossain vaiheessa ihmiset ehkä unohtavat miten tai mistä netti syntyi ja uusia tarinoita keksitään. Ehkä legendat kertovat miten ensimmäinen avatar, nimeltään Ilmatar, synnytti bittimeressä velloessaan vyyhdin kaapelia josta kasvoi netti. Voi myös olla, että joku tulee väittämään, että netti kytkettiin käyttöön viidessä henkilötyöpäivässä ja se oli tuloksellinen jo ensimmäisellä neljänneksellään. Toistaiseksi kuitenkin joko muistamme mitä tapahtui tai sitten internet itse muistaa. Miten on parin sadan vuoden kuluttua?

Pallolla oli alussa vain jokunen harva ihmiskeskittymä siellä täällä. Ei edes kyliä, vain yksittäisiä mökkejä ja laavuja. Ihmisillä oli tilaa, aika tuntui kulkevan hitaasti. Iso tyhjä planeetta. Tutkimaton. Ihmeellinen. Täynnä mahdollisuuksia.

Lisää ihmisiä löysi paikalle. Ei voi sanoa, että planeetalle olisi juurikaan rakennettu kunnon teitä tähän mennessä. Ja osalle kansasta se sopi. Nämä paikallaan pysyvät ihmiset rakensivat alueita keskustelulle ja omia kotipesiä. Mutta teiden puute ei haitannut nomadeja jotka vaelsivat ympäri tätä uutta maailmaa metsästäen ja keräten. Kertoivat sitten siitä mitä olivat matkoillaan löytäneet kun kohtasivat muita. Ja löydettävää ja kerrottavaa kyllä riitti.

Kuvitelkaa Marsin kansoittaminen (kevyt tuulahdus Bradburya). Jos voit tehdä mitä vaan, mitä teet? Toteutat itseäsi ilman rajoituksia planeetan kokoisessa hiekkalaatikossa. Kaikkea voi tapahtua.

Siellä missä ihmiset, siellä myös kauppa. Ja kuten tapana tuntuu olevan, kaupan potkaisi käyntiin seksi. Vähitellen muutkin heräsivät rahan hajuun. Ilmoituksia liimailtiin jokaiseen rakennelmaan. Myynnin määrä kasvoi. Kulttuuri muuttui vapaasta hörhöilystä laskelmoivampaan suuntaan.

Tämä on jo täysin eri maailma kuin se mihin ensimmäiset ihmiset saapuivat. Planeetta on muuttunut. Aika tuntuu kulkevan yhä nopeammin ja nopeammin. Sanoisin, että tämä on se kohta ajasta jossa me nyt olemme, niin ajatusleikissä kuin oikeastikin.

Tieteistarinaako?

Olen joskus kuvitellut, ajatusleikissäni, isot verkkopalvelut Megakaupunkeina joiden muurien sisällä on olemassa jonkinlainen paikallinen kulttuuri ja säännöstö jota ylläpidetään omalla tavalla. Kaupunkien välissä, muurien ulkopuolella on villi autiomaa jossa elää rikolliset ja hylkiöt, spämmääjät ja häkkerit (haistanko hiukan Judge Dreddiä tässä?).

Mutta vaikka synkistä tieteistarinoista on helppo lainata, ja edellä mainittu asetelma tavallaan sopiikin mukavasti ajatusleikin palaseksi, on siinä tässä tapauksessa selvä virhe. Hyvin inhimillinen virhe.

Ihmisellä on, mielestäni yhä (vaikka ehkä ei yhtä prominentisti kuin, mitä minulle on koulutuslaitoksissa opetettu, historiamme sumussa hapuilleilla olleen) voimakas tarve huijata itseään kuvittelemaan olevansa tässä hetkessä kehityksen kulminaatio josta ei enää voi kehittyä paremmaksi. Tästä ei kehitys enää pahemmin kehity: Me hallitsemme tulta. Osaamme rakentaa laivoja. Maailma ei voi tarvita enempää kuin kolmea tai neljää tietokonetta. Ei kukaan tarvitse enempää kuin 640 kt muistia. Miten tästä kännykästä muka voisi enää tulla yhtään tämän parempi? Ihminen ei koskaan kävele Marsissa.

Siksi on virhe ajatella internetmaailmaa Megakaupunkien kautta. Tai no, siis nimenomaan tulevaisuuden Megakaupunkien.

Nähdä Rooma ja kuolla

Ajatusleikissäni näin vilahduksen nykytilaa tulevaisuudesta: se poisti kaikki tieteistarinan ominaisuudet ja loi hiukan perspektiiviä.

Näin, että Facebook oli kyllä aikansa Megakaupunki, mutta ei sen modernimpi kuin millaisina me ymmärrämme Inkojen kaupunkien olleen sellaisia omana aikanaan. Aikalaistensa näkökulmasta tietenkin moderneinta ikinä ja meidänkin mielestämme vaikuttavia saavutuksia, mutta hei, meillä on sähkö, autot ja pullovettä. Kaupungin muurien ulkopuolella oli vain juntteja landelaisia tai kaupungista karkotettuja. Tämä on aikaa ennen kuin Espanjalaiset saapuivat paikalle. On kuitenkin liian aikaista sanoa onko Facebook Machu Pichu, Atlantis tai joku helpommin saavutettavissa oleva kohde.

Google rakensi teitä, vesijohtojärjestelmiä ja levisi todella laajalle. Se oli kuin kahden veljeksen perustama Rooma. Sillä oli ehkä jokunen muuri siellä täällä, mutta ajatus oli laajeta kaikkialle. Ja se toimi. Kaikki tiet veivät Googleen, kuten tuolloin oli tapana sanoa. Isoilla valtakunnilla on kannattajansa ja vihollisensa, ja näin oli myös Roo.. öh, siis Googlella. On vaikea sanoa miten laajalle Google voi laajeta vielä, monen mielestä tämä valtakunta on jo tarpeeksi iso ja vahva. Aika näyttää miten käy (on kuitenkin muistettava että valtakunnat harvemmin kestävät ikuisesti).

Muut keisarikunnat, kaupungit ja pienimmätkin riisiviljelmät, niin pitkäikäisemmät kuin myös lyhytikäisemmät, vaikuttivat kaikki omalla tavallaan maailman kehittymiseen. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Se mitä niistä sitten muistetaan, on tietenkin kiinni siitä kuka kirjoittaa virallisen historian, miten mennyttä opetetaan ja kuka määrää. En usko netin olevan siinä suhteessa erilaisen muusta maailmasta.

Epilogi

Aina toisinaan joku povaa netin kaatumista. Mutta kuten maailmanloput joita on ennustettu iät ja ajat, ei netinkään maailmaloppu ole tullut vielä. Muutoksia kyllä, ja toisille muutos on maailmanloppu vaikka oikeasti se ei juuri pahemmin hetkauta maailmankaikkeutta. Nähtäväksi jää, josko kaikkien pienien kahakoiden ohella nettiin tulee myös maailmansotia.

Netti on kehittynyt hyvin nopeasti nollasta nykyisyyteen. Vaikka olemmekin rinnakkaisia, ei netti ole yhdenmukainen meidän aikamme kanssa. Siellä esimerkiksi ei ole vielä saavutettu teollista vallankumousta. Mutta nykyisellä kehitysvauhdilla voi tietenkin miettiä josko netti jokus voi olla edistyneempi kuin meidän oma pallomme (onko sellainen edes mahdollista)?

Tähän on hyvä lopettaa. Keski-ikäinen on terve kun ajatusleikkii.