skrubu

Otin tuossa päivänä eräänä ja etsiskelin netistä opintoja varten kirjaa, joka kyllä on minulla kirjastosta lainassa (ja jonka lainan kerran olen jo uusinut), mutta josta ajattelin olevan sen verran hyötyä hiukan pidemmänkin aikaa, että ostaminen voisi olla järkevä ratkaisu.

Uutena tämä A5:n kokoinen parisataasivuinen teos konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteista maksaisi noin neljäkymppiä (jokusen euron yli tai alle riippuen myyjästä plus, useimmiten, postikustannukset). Olen pihi, eikä kirja mielestäni ole ihan tuon arvoinen. Niinpä jatkoin hakukoneen käyttäjänä olemista hetken ja huomasin olevani Booky.fi-palvelussa josta kirja löytyy niin uutena kuin, kappas vaan, käytettynä. Ja eiku kokeilemaan miten Booky toimii.

Tarjolla oli neljän eri myyjän kautta samaa kirjaa (osa eri painoksia joissa eroa tuskin on hirveästi). Näistä valitsin halvimman, hinnaltaan noin puolet uudesta. Maksoin ostokseni verkkopankin kautta (postimaksu sisältyy hintaan) ja sain tilausvahvistuksen. Kuusi päivää myöhemmin kirja on minulla. Kävin saitilla hyväksymässä kaupan (vapaaehtoinen juttu) ja… siinä se.

Sanoisin, että homma toimii juuri kuten sen pitää. Booky.fi on turvallisen tunnun antava palvelu joka ei ole satsannut turhaan ulkonäköspräädäilyyn – tykkään (vaikka linkit voisi olla hiukan selkeämmin erottuvia). Mietin jopa, että jos haluaisin jotain kirjoja myydä, voisin sen hyvinkin Booky.fi:n kautta tehdä.

Teevee tuntuu olevan tulvillaan kaikenlaista talenttiohjelmaa ja mitäkaikkea realitykilpailua. En pahemmin niistä välitä (paitsi mitä nyt niin määstä- ja toptseffistä), mutta se mitä olen nähnyt on pistänyt ihmettelemään miten jaloja ovat ohjelmien kilpailijat. Ihan jokainen (paitsi jokunen). Meinaan kun nuo kaikkensa antaneet kilpalijat kuulevat kun joku tuomari päättää kuka pääsee jatkoon ja kuka ei, niin kaikki joille näytetään ovea kiittävät, tosinaan vuolaasti jopa, ja kehuvat tuomareita. Kukaan ei kiroile tai räjähdä haukkumaan, että ”Tässä minä kaikkeni annoin ja olen ihan hirveän hyvä, mistä sinä ylipukeutunut jätesäkki tiedät mistään mitään, häh?”, ”Väärän valinnan teit. Kadut vielä joku päivä, ettäs tiedät… nih!” tai ”Kautta pyhän kirkkoveneen mä työnnän moran sun kiduksiin, pahus soikoon, jos jossain vielä tavataan senkin flatulenssityynystä pöristen poistuvaa ilmaakin turhempi klovni!”. Ei. Kiitoksia sitä vaan ladellaan. Ja halataan tietenkin, tai kätellään. Heitetään peliin lisää vielä vähän kiitoksia. Hienoa oli, aivan fantsua.

Noin kuin oikeassakin maailmassa kävisi. Se olisi todella ihq. Että vaikka kaupassa olisi ostoksilla ja sieltä olisi maito loppu, niin sitä halaisi ja kehuisi myyjiä sekä kiittäisi niitä hienosta kokemuksesta. Olisihan se upeata. Eikös vaan?

Miksi on helpompaa olla äkäinen internet-setä joka sättii lukemaansa, näkemäänsä ja kokemansa kuin olla miellyttävä internet-setä joka paijaa, helli, kehuu, pussaa ja halii?

Siksi, että positiiviset kokemukset (tässä tarkoitan lähinnä arkisia sellaisia, enkä mitään elämää suurempaa kuten päävoittoa lotossa) eivät jää jäytämään mieltä samalla tavalla kuin negatiiviset. Siinä missä negatiiviset kokemukset (esim. kun asiat eivät mene kuin Strömsössä) harmittavat pitkään ja jäävät elämään pohdintoihin sekä jossitteluihin, nousevat esiin nukkumaan mennessä ja kasvavat pahimmillaan eeppisiin mitoihin ajatuksissa, eivät positiiviset aiheuta samaa, koska me haluamme, etteivät asiat mene meidän itsemme kannalta huonosti. Ja kun asiat eivät mene huonosti, ne menevät kuten tahdomme tai jopa paremmin kuin oletamme niiden menevän, eikä sellainen jätä suurta muistikuvaa aivosoluun.

Me opimme negatiivisista asioista (opimme, koska haluamme tulevaisuudessa välttää vastaavia asioita) ja siksi ne jäävät mieleen (Eikös äiti varoittnut, että hella on kuuma? Niin… Nyt sattuu, eikös vaan? Niin!). Positiiviset asiat tukevat tekemistä ja ohjaavat tekemisen suuntaa, mutta kehu ei elä mielessä samalla tavalla kuin haukku. Pettymyksen muistaa, onni on katoavaista.

Jos ihminen synnynnäisesti potisi tarvetta olla onneton niin silloin postiiviset asiat ja onnistumiset kalvaisivat mieltä ihan sikana. Mutta näin ei, yleensä ainakaan, ole. Havinnoijan näkökulmasta tapahtuvat ei negatiiviset asiat ovat se mitä mieli odottaa tapahtuvaksi: maito ei roisku rinnuksille, palvelu toimii ja kaupassa on tasan se mitä sinne tuli ostamaan, maantie on ruuhkaton ja muut autoilijat ymmärtävät pysyä muualla toilalemassa, suklaajälkiruoka maistuu yhtä hyvältä tai paremmalta kuin miltä näyttää, sormi ei mene vesspaperin läpi pyyhkiessä, jne jne.

Tuota mietin kun muistin, miten on pitänyt jo jonkin aikaa antaa julkista hyvää palautetta SCF huollolle alle viikon kestäneestä puhelimeni takuukorjauksesta – se oli nopeampaa palvelua kuin uskalsin edes kuvitella. Kiitos siitä.

Vaan koska kaikki ei voi olla yhtä juhlaa tai edes ruusuilla tanssimista, on sanottava, että huollon seuranta, vaikka onkin ihan kiva idea, tuntui minun tapauksessa aika turhalta. Palvelu tarjosi minulle, aina kun tarkistin, tiedon ”Saapunut huoltoon” kunnes maantaiaamuna tekstiviestillä ilmoittivat, että puhelin oli korjattu ja haettavissa. Höh.

Mutta siis: Kaiken kaikkiaan kuitenkin positiivinen kokemus. Juuri sellainen jossa homma meni niinkuin piti tai paremmin, eikä siitä siksi tajua kirjoittaa vasta kuin monta päivää myöhemmin (jos silloinkaan).

Ylläpitääkseni äkäisen internet-sedän mainettani, on minun kontrastin vuoksi joskus annettava hiukan positiivistakin palautetta. Tässä pari tapahtumaa lähimenneisyydestä.

Putiikki

Onnistuin kantamaan Alepasta kotiin asti pussillisen salaattia jonka viimeisen käyttöpäivän huomasin, kun piti kokkailemaan ruveta, olleen jo edellisenä päivänä. Tuote näytti olevan kunnossa mutta ihan periaatteellisista syistä ajattelin palautta pussin putiikkiin.

Vaan eipä ollut minulla kuittia. Ja väsytti ja vaikka mitä. Samana päivänä en sitten saanut itseäni Alepaan takaisin – vasta seuraavana.

Ojensin hyllyjä järjestelleelle myyjälle eilen ostamani ja toissapäivänä vanhaksi menneen salaatin. Kerroin ettei minulla ollut kuittia ja odotin sopivaa kommenttia johon voisin sitten heitellä sarkastisia piikkejä. Vaan loihe myyjä minua ymmärtäen ja kuitin puutteesta välittämättä lausumaan, että tainnut käydä päivämäärien tarkastajalle vanhanaikasesti ja kas tässä sinulle uusi samanlainen. Otti vielä ja kaivoi esiin sellaisen jonka viimeinen käyttöpäivä on mahdollisimman pitkällä tulevaisuudessa. Pysyy pidempään tuoreena, hymyili.

Hymyilin sitten minäkin. Kisahallin Alepa, kiitos.

Paakari

Olin sattumoisin eräänä aamuna tavallista aikaisemmin liikenteessä ja kotiinpäin tullessani, ennen kuin päivä edes oli ehtinyt vaaleta kunnolla, muistin, ettei minulla ole leipää kotona. Koska satuin olemaan Töölöntorin lähettyvillä, päätin käydä tarkistamassa viikkoa aikaisemmin noteeraamani Crustum-leipomon myymälän Topeliuksenkadun alkupäässä.

Astuessani vasta noin kuukauden vanhaan myymälään, huomasin siellä kunnon kahvilaitteen ja päätin ravita kehoa ja mieltäni cappuccinolla sekä unikonsiemenkinkkusämpylällä joka näytti huokuvan herkullisuutta.

Siinä istuessani myymälän ainoan istuttavan pöydän ääressä aamiaista nauttiessani myyjä kyseli oliko kahvi hyvää – oli nimittäin vasta äskettäin saanut laitteen eikä ollut siihen ehtinyt tutustua kunnolla, vaikka olikin aikaisemmin vastaavia käyttänyt. Vastasin kahvin maistuvan. Sämpyläkin maistui, tuoretta oli.

Höpöteltiin siinä sitten niitä näitä mm. kahvilakulttuurista, Jöröjukasta, Maxista ja Moritzista sekä silkkilakanoista. Lähtiessäni ostin mukaan kotiin lämpimän täysjyväleivän.

Kokemus oli mitä mukavin. Kiitos Topeliuksenkadun Crustumille oikein mukavasta aamuhetkestä.

Pohdiskelevan liftarin 100 tuntematonta oli mielenkiintoista seurattavaa. Nyt vastaavan paketin alussa (neljäs kuva julkaistu tätä kirjoittaessani) on Kadriks syn på saker, yksi seuraamistani länsinaapurin blogeista.