skrubu

Aamukahvin jämät menossa. Televisio on päällä ja höpöttää omiaan tuoden muuten hiljaiseen huoneeseen hiukan ambienssia. Jotenkin on kivempi tehdä hommia kun on ääntä ympärillä. Ehkä kaikki nuo vuodet avokonttoreissa ovat ehdollistaneet minut ja siksi kaipaan ympärilleni edes jotain hälinää?

En katso television kuvaa, mutta jotain äänistä hiipii tietoisuuteeni vasemman korvan kautta läpi muiden ajatusten. Tajuan miten Ylen Aamu-tv:ssä pieni rypäs pukumiehiä kommentoi eilen esiteltyä kuntaliitosehdotusjuttua. Jokin havahduttaa minut tekemisestäni kuuntelemaan tarkemmin. Kuulinko oikein? Kaivan pätkän esiin Areenasta.

Itselläni ei ole mitään rationaalista suhdetta kuntaliitosasiaan. Emotinaalisesti voisin kyllä helpostikin löytää paljonkin mielipiteitä, mutta se ei ole tämän jutun ydin. Minua kiinnosti ihan toinen asia.

Siellä ne Areenassa oli, pukumiehet ja tieto siitä ketä ovat ja sieltä, kohdasta 12.26 löydän sen mikä minut muusta tekemisestä suisti internettiin: ”Jos tehdään esimerkiksi pääkaupunkiseudusta miljoonakaupunki, valtuusto on kö YK:n yleiskokous, ei siellä enää kukaan pysty mistään päättää. Se on niin kaukana siitä kansalaisesta, että kyllä tämä demokratian…”

Sitä minä tässä jäin pohtimaan, että jos miljoonakaupungissa kansanedustajan mukaan ei valtuusto pysty mitään päättämään, niin miten hyvin sujuu päätöksenteko koko maassa, jossa on vielä enemmän ihmisiä. Ollaanko siinä sitten jotenkin lähempänä kansalaista? Vai onko kyseessä vielä isompi YK:n yleiskokous? Mielestäni hiukan hämmentävä väittämä sellaiselta joka on tekemässä koko maata koskevia päätöksiä.

Näin. Nyt sain tämän asian pois aivosolusta ja voin palata takaisin aikasemman puuhan pariin. Ehkä laitan taustalle hiukan musiikkia soimaan, ettei muiden ajatukset taas tule hämäämään.

Eilen Beowulfia sivusilmällä tiiraillessani tuli mieleen, että lohikäärmeethän (europpalaiset) ovat oikeastaan aika looginen asia vanhoissa taruissa. Ainakin jos niitä miettii siltä kantailta miten, nykyaikana ainakin hyvin usein, ne näytetään tuhoa kylvävinä petoina.

Tuli oli aika pirullinen vihollinen silloin kun ei ollut vapaapalokuntaa, sammutuspeitteitä tai sprinklerijärjestelmiä. Lohikäärmeet olivat sen ajan pelottava hallitsematon paha joka kohdalle sattuessaan muutti elämän menon, eikä suinkaan parempaan päin.

Lohikäärme edusti siis tavallaan aikansa terrorismia.

Söpöt ja ihmisystävälliset lohikäärmeet ovat ilmestyneet kuvioihin vasta myöhemmin.

Tänään mietin miten keskustelu politiikasta, etenkin silloin kun sen voi edes jollain tasolla joko henkilöidä tai liittää johonkin puolueeseen jota voi dissata (eli aina?), tuntuu minusta aivan samalla tavalla emotionaalisfanaattisesti ladattulta kuin esimerkiksi se keskustelu jota käydään peruskoulussa opetettavista kielistä ja niiden valinnaisuudesta: Kaikilla on oikea mielipide ja sitten intetään sormet korvissa muita kuuntelematta päivät pitkät siitä kuka on enemmän väärässä.

Väsyttävää sellainen, kun siinä ei ole mitään rakentavaa.

Omegle on omalla pölvästillä tavallaan aika hauska. Nappia painamalla palvelu yhdistää kaksi keskustelijaa anonyymisti samalle linjalle. Siinä sitten sinä ja Stranger keskustelette. Itse höpötin tuossa tuokion jonkun kanssa joka sanoi olevansa Kiinasta. Tiedä sitten pitikö se paikkansa. Aika ruokapainotteista juttua oli.

Selvästi positiivisempi kokemus kuin TiVin kirjoittajalla. Säkää? Ehkä. Anonyymiuden, etenkin sattumanvaraisen sellaisen, takana voi aina piillä melkein mitä vaan, ja anonyymius suojanaan ihmiset voivat käyttäytyä aivan eri tavalla kuin muuten. Toisaalta. Satunnaisten tuntemattomien kanssa keskustelu voi olla hyvin koukuttavaa ja onnistuessaan jopa muistuttaa sanataidetta. Kaikille se tuskin sopii.

Arvaan, että Omeglen ympärillä tulee olemaan hiukan pöhinää hetken ja sitten se katoaa internetin unholaan.

(MIKÄ-MIKÄ-MAA) Nuorten taidekurssilla silvotut kahvimyllyt ovat nousseet kansakunnan tärkeimmäksi puheenaiheeksi.

Onko sopivaa muokata elottomia esineitä vastaamaan niitä mielikuvia ja viestejä joita niin kaupalliset kuin epäkaupalliset kulttuurialat, joukkoviestintävälineet ja esimerkiksi todellinen maailma syöttää nuorten mieliin?

Asiaa kysyttiin lähes 0,002 prosentilta kansalaisia. Tulokset puhuvat omaa yllättävää kieltään. Vastauksista käy nimittäin ilmi, että miltei osa vastaajista ei pidä asiaa erityisen sopimattomana, melkein osan mielestä kahvimyllyjen halventaminen on paha asia ja likimain osa ei ota kantaa.

”Sopii, jos ajatellaan, että kyseessä on eloton esine”, perustelee yksi vastaaja positiivista kantaansa.

”Kahvimyllyjen tappaminen on yhtä brutaalia kuin kaikkien muidenkin puolustuskyvyttömien ja syyttömien olentojen tappaminen”, filosofoi eräs vastustaja.

”Kyllä ja ei”, jyrähtää yksi vastaajista joka on jyrkästi kantaa ottamaton.

Pelastakaa Kahvimyllyt ry sekä PETCG (People for Ethical Treatment of Coffee Grinders) ovat keskustelun ajaksi riisuneet omilta jälkeläisiltään maahamme rantautuneen Halloween-tradition mukaiset tekoveret, pilailupuukot ja pääkallot voidakseen paheksua uskottavammin hengettömien esineiden murhaamista. Myös multikansalliset etujärjestöt, kuten FEMY (Fiktiivisten Elokuvahahmojen Markkina-arvon Ylläpitäjät) ja SMVKEOEEP (Söpöjen Mutta Vain Kirjoissa Elossa Olevien Elottomien Esineiden Puolestapuhujat), ovat ilmaisseet olevansa kahvimyllyjen silpomista vastaan.

”Emme voi millään sallia isolla rahalla rakennettujen syvästi tunnetasolla toimivien hahmojen markkina-arvon heikentämistä häpäisemällä sielun omaavia kahvimyllyjä jollain tekotaiteellisella roskalla”, huomauttaa FEMYn edustaja Walt-E Pixney. ”Niih, siinäs kuulitte”, peesaa Joku Puhuva Auto spontaanisti alitajunnasta.

Keskustelu siitä, saavatko nuoret, omatoimisesti tai ohjatusti, ilmaista itseään tavoilla jotka eivät ole kaikkien mieleen, tulee varmasti jatkumaan maailman tappiin asti. Nuorilta ei asia tulla kuitenkaan koskaan kysymään, sillä he ovat kerta kaikkiaan aivan liian tyhmiä ymmärtämään omia asioitaan.

Katso kohulinkki.

Siinä minä olin. Töissä. Koneen ääressä, kuten usein olen. Pikaviestittelin sivusormin tutun kanssa. Olivat bonganneet myynnissä olevan kämpän meikäläisen kotikadulta, melkeinpä vastapäätä omaani. Kallis, kuten usein ovat nykyään, mutta muuten oikein mukavan oloinen.

Vaihdeltiin siinä kommentteja asunosta kun yllättäen ruudulle popsahti ”oletko nähnyt koskaan pulun raiskaavan kuollutta lajitoveriaan”. Vastasin etten muista nähneeni.

tuttu: minä näin viime viikolla ja voin kertoa ettei sitä heti unohda
pni: hämentävää, luulisi että ne aika fleguja
tuttu: niin
tuttu: no se toinen oli
pni: niinpä varmaan, ja syystä
tuttu: no, en sano enää mitään

Liittyi kuulemma asuntokeskusteluun, oli tapahtunut naapurustossani. Vaarallista aluetta tämä.

Tänään olen nauttinut erityisesti seuraavista viihdeartikkeleista: Asiablogeissa pohditaan taas ja Blogeista taas kerran sekä Mun mielestäni!.

Lukiessani nyt vellovan sensuurikeskustelun juttuja ja kommentteja olen, useammin kuin kerran, törmännyt termiin ”laiton lapsiporno”, joka on ainakin kahdella tapaa todella tökerö: se on huonoa kieltä ja sen käyttäminen viittaa laillisen lapsipornon olemassaoloon.

Ymmärtääkseni maamme lakien mukaan lapsiporno itsessään on laitonta, kuten myös sen hallussapito ja levitys. Eli termi ”laiton lapsiporno” tarkoittaa laitonta laittomuutta tai laitonta rikollistoimintaa – ei mitenkään erikoisen hyvää kielenkäyttöä.

Samalla myös termin ”laiton lapsiporno” käyttö viittaa siihen, että kyseessä ei ole laillinen lapsiporno. Jos tarkentaa jonkin toiminnan olevan laitonta, on oletettavaa, että siitä on olemassa myös jokin vertailtavissa oleva vastakohta, esim. laiton rajanylitys ja laillinen rajanylitys (tai miksi ei laiton raaka murha ja laillinen raaka murha). Lapsipornon ollessa kyseessä on älytöntä edes ajatella siitä olevan laillista versiota. Miksi siis viitata siihen?

Tiedän että tämä on nipottamista. Nipotin samasta asiasta jo elokuussa 2005, kun HBL (jo netistä kadonneessa) artikkelissaan kertoi nyt käytössä olevien salaisten sensuurilistojen tulemisesta. Haluan kuitenkin ilmaista mielipiteeni asiasta, sillä kommunikoinnin selkeys vähentää väärinymmärryksiä. Antaa poliitikoiden hoitaa kiertoilmaisut sekä epäselvät monitulkinnalliset lausunnot, pysytään me muut selkeydessä ja suoraviivaisuudessa.

Anteekskiitos.

Päivän parasta viihdettä lienee Taloussanomien artikkelin, Ylen Jungner tyrmää teräväpiirron (via), aiheuttama keskustelu tai lähinnä siis rypäs monenlaisia ja usein hyvin eriäviä mielipiteitä jotka on esitetty kronologisessa järjestyksessä. Loistava kokoelma niitä jotka tietävät jotain tekniikasta, niitä jotka tietävät vielä enemmän tekniikasta ja niitä joita Jugnerin lausunto ottaa nuppiin ihan tajuttomasti.

Jugner siis lupaa Taloussanomien artikkelissa ettei YLEn lähetystekniikka tule muuttumaan ainakaan seuraavaan kahdeksaan vuoteen. Yllättävää? No ei todellakaan. Sama heppu muistaakseni on visioinut että perinteistä televisiota ei ehkä enää ole 2010-luvun lopussa. Mielestäni Jugner tuntuu olevan lausunnoissaan jokseenkin looginen.

Televisio ei mediana ole pahemmin muuttunut syntymänsä jälkeen. Teknisesti se on muuttunut. Onhan vastaanotin saanut värikuvan, stereoäänen ja litistynyt, mutta vaikka teräväpiirto tulisikin joskus, ei sekään ole kuin vain tekninen muutos joka ei vaikuta television käyttötapaan. Ainoa uusi ominaisuus joka on tullut televisioon vuosien mittaan on teksti-TV ja sekin on ollut tarjolla kohta kolmekymmentä vuotta.

Videonauhuri, yleistyessään joskus 70-luvulla, tietenkin myös vaikutti tapaan katsella televisiota, mutta se ei muuttanut itse televisiota mitenkään. Lisäosat ovat lisäosia, olivat ne sitten nauhureita, DVD-soittimia tai surround-vahvistimia.

Teräväpiirto on ollut tulossa jo 1980-luvun loppupuolelta lähtien. Silloin televisioita myytiin sellaisin argumentein kuin sadan hertsin virkistystaajuus, pimppinappi (kts. linkitetyn jutun viimeinen kappale) ja teräväpiirto. Nykyään televisioita myydään kontrastin, vasteajan ja teräväpiirron avulla. Vastaanottimia on aina myyty tekniikalla – nykymaailman mystiikalla. Sillä on helppo luoda tarpeita, lumota kuluttajat ja piilottaa vajavaisuudet.

Digitalisointi, kuten teräväpiirtokin, on vain yksi monista teknisistä uudistuksista television historiassa. Mutta vaikka tekniikka uudistuu, ei televisio muutu. Se on yhä yksisuuntainen ja tiukasti aikaan sidottu media joka ei ole muuttunut vuodesta 1955 mitenkään, vaikka ympäröivä maailma kyllä on. Televisio, nykyisellään, on jäänne kylmän sodan ajoilta.

Vaikuttaa siltä, että myös osa kuluttajista on tajunnut tämän, tai ainakin huomannut ettei televisio kiinnosta. Osa vielä keskittyy tekniikkaan, vaikka asian ydin on jossain ihan muualla. Itse kuvittelen, että keskustelu siitä mitä television pitäisi olla mediana olisi antoisampaa kuin teknisistä yksityiskohdista kiisteleminen.