Seikkailin jokin aika sitten länsinaapurimme valokuva-aiheisissa blogeissa ja törmäsin tekstiin, jossa bloginpitäjä kertoo pohtineensa miksi jotkut kuvaajat toistuvasti onnistuvat tuottamaan hyviä kuvia*). Vastaukseksi hän toteaa, että hyvillä kuvaajilla on jotain kerrottavaa ja ovat miettineet mitä haluavat kuvillaan kertoa.
För fotografi är ju en slags kommunikation – ett visuellt språk.
–
Joakim K E Johansson
Hauska nähdä, että tällainen perustavaa laatua oleva asia huomataan. Uskallan olla samaa mieltä, mutta en kuinkaan tarkentamatta asiaa: Valokuva on kommunikaatiota, mutta ei kuvan ottaminen vaan sen esittäminen. Ja kuten kommunikoinnissa noin yleensä se, että miettii mitä haluaa sanoa, miten sen sanoo ja kenelle viestinsä suuntaa (eikä vaan räkäise julki sitä mitä sylki suuhun tuo) parantaa viestin mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.
Bloginpitäjän tarkoittama toistuva onnistuminen on, oletan, usein myös sitä, että kuvaa paljon, eli kerää materiaalia josta voi valita mitä julkaisee ja kun julkaisee, tekee sen tiedostaen niin, että kuvilla on jokin päämäärä ja/tai tarkoitus. Harvassa ovat ne valokuvaajat jotka jokaisella otoksellaan onnistuvat.
Tosin, nykyään on parikymmentä tusinassa niitä, jotka julkaisevat kuviaan asiaa sen enempää ajatellen. Ihmisillä on hyvin alhainen julkaisukynnys ja se näkyy kuvatulvana moninaisissa verkkopalveluissa joihin voi kuvia laittaa näytille.
Samaa on tapahtunut aikaisemmin
Tilanne valokuvan suhteen on nykyään vähän sama kuin missä typografia ja taittaminen oli kun PageMaker ja vastaavat graafisen alan ohjelmat yleistyivät (tuolla jossain 1990-luvun alkupuolella) jokajampan softaksi. Silloin tuntui siltä, että yhtäkkiä melkein kaikista on tullut (hyvin vaihtelevanlaatuisia) taittajia ja graafikoita. Nyt tuntuu siltä, että melkein jokainen ottaa kuvia. Ja kyllä, melkein kaikkihan sitä tekee (on tehnyt jo pitkän aikaa).
Se, että työkalut on ja niitä käytetään, ei tarkoita vielä, että se mitä tuottaa puhuttelee ketään muuta kuin tekijää itseään. Onnistumisen ilolla ja tekijän ylpeydellä luomuksestaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä luomus kommunikoi muille.
Julkaisuohjelmien kohdalla tämän huomasi siitä, miten kun graafinen kieli puuttui tai oli heikkoa (eli typografian perussäännöt, tilan käyttö tai esimerkiksi jo vain ymmärrys kirjasintyypeistä) on lopputulos vaikeaselkoinen, ehkä mahdoton ymmärtää, mahdollisesti jopa luotaantyöntävä ja epäonnistuu tehtävässään olla kertova tai kommunikoiva (eli epäonnistuu olennaisessa). Asiaa voisi verrata siihen, että joku kiinan kieltä osaamaton improvisoisi kirjoitusmerkkejä lonkalta kuvitellen tekevänsä jotain ymmärrettävää.
Mutta
Julkaisuohjelmat ja niiden käyttö ei sellaisenaan, vaikka joskus siltä tuntuu, aiheuttanut sitä visuaalisen oksennuksen tulvaa joka tuntui hyökkäävän päälle milloin mistäkin. Täytyy muistaa, että silloin kun erinäiset julkaisu- ja grafiikkaohjelmat yleistyivät kotikoneisiin, ei netti, sellaisena kun me sen nyt tunnemme, ollut erityisen visuaalinen tai edes yleisesti tunnettu saatikka käytetty viestintäkanava. Levitäkseen yleiseen tietoisuuteen oli digitaalisten luomusten siirryttävä tietokoneelta fyysisen maailman puolelle ja siinä päätekijä oli tulostin, eli printteri.
Jos omia kyhäelmiä ei olisi saanut levitettyä muiden nähtäväksi, ei julkaisuohjelmienkaan suosio olisi perusjamppojen parissa kasvanut. Tulostaminen halpeni koko ajan, laatu parani ja ennen kaikkea, tulostaminen oli helppoa, kohtalaisen halpaa ja paperille ilmestyi se mitä ruudulla näkyi. (Katsokaa, tein tämmöisen! Onpas se hieno. No niin on, mä printtaan näitä sata ja teippaan näitä kaikkialle.)
Nyt kun internet, yhteysnopeudet, näytöt, päätelaitteet, kamerat ja vaikka mitkä ovat kehittyneet, leviää valokuva kuin graafiset pläjäykset 90-luvulla, kuitenkin toki aivan eri laajuudella ja vauhdilla. Kehitys on kehittynyt. Kyse ei siis ole siitä, että kaikki (tai lähes kaikki) ottavat valokuvia, vaan siitä, että niitä voi jakaa tehokkaammin kuin aikaisemmin, täysin tai lähes ilmaiseksi. Samalla tietenkin kameroita ja ohjelmistoja kehitetään tukemaan kuvien jakamista. (Otin kuvan ja julkaisen sen koko maailman nähtäväksi parilla klikkauksella, onpas tämä helppoa – ai, joku tykkäsi kuvasta! Otanpa sata lisää ja julkaisen ne kaikki.)
Halpaa ja helppoa
Kameroiden tai kuvien ottajien määrä ei ole saanut aikaan sitä kuvatulvaa joka aiheuttaa leipänsä valokuvauksesta saavien parissa ahdistusta, vaan kuvien julkaisemisen helppous. Enää ei tarvitse yrittää saada kuviaan näkyville ammattilaisten kontrolloiman median kautta, vaan jokainen voi julkaista teoksiaan ihan itse, eikä se rasita lompakkoa.
Se, ymmärtävätkö kuvien julkaisijat mitä tai miten kommunikoivat kuvillaan on sitten toinen juttu. Tai ymmärtävätkö ne jotka kuvan näkevät, mitä kuvat viestittävät? Näillä asioilla joilla, sanoisin, pystyy erottamaan, tai ainakin joiden avulla pitäisi pystyä erottaa ammattilaiset harrastajista, ei kuitenkaan ole mitään väliä. Kuvia otetaan, julkaistaan ja katsotaan kaikesta tuosta analyyttisestä puolesta riippumatta. Miksi?
Arvaukseni on, että kuvia julkaistaan välittämättä siitä, mitä tai miten ne kommunikoivat koska kuvan julkaiseminen ei vain ole helppoa vaan paljon helpompaa kuin kirjoittaa samasta asiasta jokunen lause tai edes paria sanaa. Omalla puhelimella voin alle kymmenellä näpäytyksellä ottaa ja julkistaa kuvan joka kertoo esimerkiksi tämän: ”pyöreä pöytä, kannettava tietokone (näyttäisi olevan Applen laite), punainen kukka pullossa näytön takana, koneen vieressä oikealla puolella tyhjä lasi ja lusikka (latte?), tuskin on kotona otettu vaan varmaan jossain kahvilassa ja onpas kiva retroefekti joka luo trendikästä tunnelmaa”. Kirjoittaen tuo vaati 285 merkkiä (sis. välilyönnit) eikä se luo lähellekään samaa fiilistä, tai edes välitä kaikkea sitä informaatiota, kuin mihin kuvalla pääsee, vaikka ei ymmärtäisi kuvaamisesta tai kuvatulkinnasta yhtään mitään. Tuhat sanaa on loppujen lopuksi aika vähän, ja niiden käyttö vaatii paljon osaamista.
Kehitys ja muutos
En usko sen olleen sattumaa, että samoihin aikoihin kun tulostimet ja julkaisuohjelmat antoivat jokajampalle mahdollisuuden luoda omiaan, tapahtumahorisonttiin ilmestyi myös David Carsonin taitot tai Neville Brodyn fontit. Se oli ajassa.
Uskon… ei, väitän, että samaa tapahtuu tällä hetkellä valokuvauksessa. Kuitenkin 90-luvun menoon verrattuna aivan eri laajuudella sekä taajuudella, koska internet mahdollistaa globaalin kommunikoinnin ilman pienen ammattilaisryhmän ohjausta tai säännöstelyä. Siinä missä 90-luvulla jokajampan teokset tuskin tulivat näkyville monellekaan ammattilaiselle (tai erityisen laajassa skaalassa myöskään toisinpäin) olemme tilanteessa missä työt ja luovuus vapaasti niin ruokkii muutosta kuin myös saa ravintonsa siitä, riippumatta tekijän osaamisen tasosta. Muutos ei kuitenkaan synny yksinomaan kuvatulvasta, kuten muutos 90-luvulla ei syntynyt jokajampan tulostamista tekeleistä, vaan kuvatulva on merkki muutoksesta.
Valokuvan kehitys on aina tapahtunut siellä, missä ihmiset ja kuvat voivat kommunikoida vapaasti. Ennen se vei vuosia, koska kommunikointi ja oli hitaampaa, ja kontrolloidumpaa. Sitä tapahtui kerhoissa, opinahjoissa, vedosten, kirjojen ja muiden painotuotteiden sekä näyttelyiden kautta. Nyt se on villiä ja vapaata, digitaalista, eroten menneistä ajoista siinä, ettei ole vain yhtä tai paria harvaa visionääriä, vaan muutos on monien käsissä. Eikä tämä menossa oleva kehitys näy perinteisissä kanavissa täysin vasta kuin pitkän ajan kulutta, koska perinteinen ei kykene pysymään vauhdissa mukana.
Kun vuosien kuluttua tästä ajasta kirjoitetaan, keksii joku tällekin fänsin termin ja oli se nyt mikä sitten onkaan tahdon huomauttaa, että tässä ajassa perinteisemmän, hitaamman kehityksen kannattajat maalasivat vastaavia uhkakuvia kuin taidemaalarit valokuvan keksimisen aikaan (uusi asia tappaa kaiken sen johon on jo totuttu ja siksi maailma periaatteessa tuhoutuu), vaikka tietenkinkin jälkikäteenhän on huomattu, että niin taidemaalaus kuin valokuvaus hyötyivät toistensa olemassaolosta.
Tuhat sanaa, ainakin.
–
*) ”hyvä” tässä tapauksessa tarkoittaa yleistajuisesti ja subjektiivisesti koettuna kuvaa joka ei resonoi negatiivisesti katsojansa mielessä, ottamatta kantaa siihen, että onko hyvää tai huonoa kuvaa oikeastaan edes olemassa.
kirjoituksille