skrubu

Ykkösen aamu-tv:n Sosiaalisen median trendit 2011 -keskustelusta (katsottavissa about helmikuun ajan) voi varmaan olla montaa mieltä. Se ei ehkä ollut erityisen tulevaisuuteen luotaava ja kaikenlaisiin pieniin yksityiskohtiin voisi ottaa kantaa, mutta minä jäin miettimimään sitä mitä Euro RSCG:n asiakkuusjohtaja Hanna Forsströmin vastasi kysymykseen ”[…] mistä tämä kumpuaa nykyään, tämä hirveä… itsestään jatkuva kertominen […]?” (videossa 2.11 min – 3.14 min), että kyseessä on yhteisöllisyyden, yhteenkuuluvuuden ja kontakien hakeminen ja miten omaan sanomiseensa reagoidaan.

Hmm…

Eikös tuo ole sitä samaa mitä lapset tekee? Miksi aikuisilla (tai kuten useissa verkkopalveluissa: virallisesti yli 13 vuotiailla) olisi aina jotenkin erilaiset motiivit kuin pienillä lapsilla harjoitellessaan kommunikoimaan ympäristössä josta heillä on vain vähän kokemusta?

Minäkuva rakentuu peilaamalla itseään toisiin. Ei se ole sen mystisempää sosialisen kontaktien hakemista. Olemme ryhmäeläimiä, tarvitsemme muita. Meillä on tarve kommunikointiin sekä sosiaaliseen hierarkian hahmottamiseen ja teemme sen eteen mitä mielestämme meidän on tarvis.

Katsotaan, tutkitaan, kokeillaan rajoja, kopioidaan mitä muut tekevät. Se on oppimista. Mitä minun pitää tehdä, että joku huomaa? Onko väliä sillä mitä tekee? Ja kenelle sillä on väliä? Kuka minua rakastaa, tai kuka edes vähän välittää? Tuntuuko hyvältä vai huonolta? Peruskamaa. Näin me toimimme, vaikka asiaa miten aikuismaisesti rationalisoisi.

Lasten ja aikuisten käyttäytyminen rajojen etsinnässä on toisinaan kuitenkin eri. Lapsi ehkä huutelee ”Kakka! Pippeli!” ollessaan vanhempien kanssa kaupassa ja saattaa tällä tavalla hyvinkin vikkelään löytää lähipiirinsä toleranssirajat. Joku kritisoi verkossa jotain kärkkästi ja voi sillä löytää oman lähipiirinsä rajat. Sanasto ja kokemuspohja on yli 13 vuotiailla (usein/toisinaan) monipuolisempi kuin pikkulapsilla, mutta toimintapojen perusteet pysyvät samana. Pieru! Hihihi… Pekoni! Hihihi… Kattokaa mua! Yhyy, äitiiii!

Se miten pitkälle mennään rajojen etsinnässä, on kiinni siitä millaista palautetta tekemisistään saa. Itse olen saanut netissä tyhmiä huudellessani turpiin (virtuaalisesti) ja oppinut siitä. Toisilla on teflonpinta eikä mikään tunnu vaikuttavan, ovat varmaan verkon ulkopuolellakin sellaisia. Jotkut ovat tuhmia. Tyhmille nauretaan, se on kuin koulukiusaamista. Jotkut ovat kilttejä. Toiset käyvät juoruamassa muista. Jotkut oppivat tekemästään, toiset ei. Kuulostaa aivan tavalliselta elämältä, vai mitä?

Lapsia ohjataan (uhkaus, lahjonta ja kiristys :), näin he oppivat missä rajat menevät. Netissä ei ole rajoja tai vanhempia/auktoriteetteja samalla tavalla torumassa tai kehumassa. Sen sijaan hirveän usein vain taivastellaan, ihan televisiossa asti, että ”voi herranjestas miten ihmiset siellä jakaa kaiken”, ja sitten mietitään työkalulähtöisesti miten ihminen (tai ehkä ”käyttäjä”) toimii.

En minä nyt kuitenkaan väitä, että ihmiset verkossa (ns. ”sosiaalisessa mediassa”) ole kuin kakkaa taputtelevat lapset hiekkalaatikolla vaan… tai no, ketä minä tässä huijaan, olemmehan me, juuri sitä me olemme – vain hiukan eri tavalla. Tule hyvä kakku, älä tule huono kakku.

Että Tää nyt niiku olis tätä mieltä. Nii sit Se vois siihen sanoo siihen jotain, jookos? (Ja tällee nää sit oppis.)

Joskus jossain, en todellakaan muista koska tai missä, joku oli sitä mieltä, että kun autoilija pysähtyy peltihepallaan suojatien eteen päästääksen jalankulkijan ylittämään tietä on jalankulkijalta tällaisessa tapauksessa tyhmää kiittää autolijaa.

Olen jostain syystä miettinyt tuota aika paljon viime aikoina talsiessani pitkin kaupungin katuja. Minä nimittäin olen huomannut tekeväni juuri noin tyhmästi.

Mutta en sanoisi kuitenkaan, että kyseessä on niinkään kiittäminen siinä mielessä, että osoittaisin jotenkin suurta kiitollisuutta autolijalle kun tämä jalomielisesti, kuin menneen aikojen ritarit ikään, uhraa kallisarvoista aikaansa omin jaloin liikkuvalle nilkuttaa hevonsensa edestä.

Kyseessä on enemmänkin samanlainen kiitos joka lausutaan kohteliaisuudesta kun halutaan antaa palautetta asiasta jonka joku tekee sinulle. Esimerkki: Tarjoilija tuo ravintolassa sinulle tilaamasi annoksen. Tapahtumassa ei ole mitään yllättävää sinänsä koska saat sen mitä olet tilannut, mutta on vain luonnollista että kuittaat tapahtuman jotenkin: Sanomalla kiitos (tarkoittaen esim. olen huomannut sinut ja mitä teit) tai, jos se sopii tilanteeseen, vaikka luomalla katsekontaktin ja nyökkäämällä sekä hymyilemällä.

Tietenkin voi myös jättää sanomatta mitään, mutta se helppo tapa saada itsensä vaikuttamaan täysin kusipäiseltä tyypiltä, samalla kylväen epämotivaatiota toiseen osapuoleen.

Jos autoilija huomaa minut ja pysähtyy suojatien eteen, mielestäni on hyvä kommunikoida takaisin, että olen huomannut mitä tapahtui. Ympäristö kuitenkin asettaa tietyt rajat joiden sisään harvemmin sopii sanallinen kommunikointi, eikä tilanteeseen useinkaan sovi katsekontakti ja hymy (sen voi helposti tulkita väärin ja se on eleenä liikenteessä, kaiken hälinän keskellä, liian huomaamaton). Viestinnän on oltava näkyvää ja selkeätä; vastaanottajan helposti huomattavaa.

Niinpä minä katson autoon päin (aina ei heijastuksilta kuskia näe) ja heilautan kättäni. Kiitti ja morjens: Minäkin huomasin sinut ja reagoin tapahtumaan koska sinä varmasti odotat jotain tapahtuvaksi, niinpä morjestan (epätuttavallisesti tosin) ja talsin kadun yli, kiitti huomaavaisuudesta.

Positiivinen palaute (tai jokus jopa neutraali palaute, että sinut ja tekemisesi yksinkertaisesti on huomattu) voi tuottaa hyvän olon tunteen niin palutteen saajalle kuin antajalle. Parhaimmillaan se myös motivoi palautteen saajaa toistamaan tekemänsä ja se, tässä tapauksessa, ei ole ollenkaan huono juttu.

Huomasin tällaisen viestin eräässä palvelussa: ”Selaimen alapalkissa oleva lukko osoittaa, että yhteys on salattu.”

Tällä hetkellä eniten käyttämäni selaimen alapalkissa ei näy mitään lukkoa, siinä ei edes ole alapalkkia, paitsi silloin kun osoitin on linkin päällä, mutta mitään lukkoikonia ei missään, yhtään missään. Toisessa selaimessa, se jota käytän toisinaan, on alapalkki, mutta ei siellä mitään lukkoa ole: Lukko ilmestyy yläoikealle, hakukentän viereen. Kolmannessa selaimessa, siinä jota en juurikaan käytä, on lukkoikoni alapalkissa.

(Olisi helppo naurahtaa LOL FAIL, kun selaimessa ei ole alapalkkia tai lukkoikonia vaikka ohjeistuksessa niihin viitataan ja julistaa, että et vaan osaa. Mutta koska se on helppoa, lankeisi ilkkuja samaan loukkuun kuin se jolle ilkutaan: mennään siitä missä aita on matalin. Tosin sillä erotuksella, että alkuperäisen virheen tekijällä on ollut joko aikataulullinen ja/tai ekonominen rajoite kun taas kommentoija olisi vaan laiska ja ylimielinen.)

Selaimen ominaisuuksiin viittaaminen verkkosivuilla on aina haasteellista. Tämä siksi, että eri selaimia ja niiden versioita on aina käytössä enemmän kuin mitä edes haluaisi uskaltaa kuvitella ja selaimet päivittyvät nopeammalla tahdilla kuin monet (ehkä useimmat) verkkosivut. On siis helpompaa, ja kustannuksiltaan halvempaa, kirjoittaa ohjeita rajatulle määrälle selaimia (esim. analytiikan mukaan parille suosituimmalle) kuin miettiä miten tehdä asia kaikkia, selaimesta riippumatta, yhtä informatiiviseksi. Kuitenkin jos toiminnallisuuksia tai ominaisuuksia joutuu selittämään, on toteutuksessa tehty virhe eikä selittäminen asiaa korjaa vaan saattaa jopa pahentaa asiaa.

Mutta miksi lukkoikoniin pitää viitata? Siksi, että ei ole olemassa mitään yhtenäistä tapaa kertoa ihmiselle liikkuuko tieto selaimen ja serverin välillä salatusti. Jokaisella selaimella on oma tapansa.

On tietenkin täysin normaalia, että jokainen tekee tyylillään, eli tässä tapauksessa kommunikoi salatusta tai turvallisesta verkkoyhteydestä miten parhaaksi näkee: Selainten valmistajat omilla tavoillaan ja palveluiden valmistajat omillaan. Erikoista ei siis ole se, että tavalliset ihmiset, valtaosa verkossa liikkuvista, jotka eivät ymmärrä (joiden ei tarvitse ymmärtää) tai välittä tekniikasta sen enempää kuin mitä tarvitsevat päästäkseen nettiin ja siellä eteenpäin, eivät huomaa/tajua salatun ja salaamattoman yhteyden eroa.

Erikoista mielestäni on kuitenkin se, että suojatulle yhteydelle ei ole saatu sovittua yhtenäistä merkkikieltä joka ilmoittaa ihmiselle – riippumatta selaimesta, käyttöjärjestelmästä, verkkopalvelusta tai todennusohjelmistosta – sen, että nyt on esimerkiksi turvallista vinguttaa Visaa (/erota rahoistaan) tai syöttää palveluun sosiaalturvatunnus tai muita yksityisiä tietoja.

Ehkä joku muistaa miten aikanaan syötteille oli hyvin kirjava valikoima ikonia ja tunnistetta (IE7:lle suunniteltiin vaikka mitä omaa ikonia), mutta sitten Matt Brett piirsi ikonin, laittoi sen ilmaiseksi jakoon templateineen ja muokkausmahdollisuuksineen (lue tarina täältä). Näin niin selainvalmistajilla kuin verkonpunojilla oli, yllättävän vikkelästi (ei kuitenkaan täysin ongelmitta) jonkinlainen yhtenäinen tapa, standardi, ilmoittaa ruudun toisella puolella istuvalle ihmiselle, että syötteitä on tarjolla.

Kun nyt sitten viestintä salatusta (turvallisesta) yhteydestä jätetään isoilta osin verkkopalveluiden tekijöiden niskoille (selainten tapa ilmoittaa asiasta kun on hyvin huomaamatonta, etenkin kun ihminen on keskittynyt verkkosivun sisältöön), on lopputulos hyvin… monimuotoinen, jos näin neutraalia ilmaisua tässä uskaltaa käyttää. Osa palveluista viestittää hyvin, osa huonosti. Jotkut todella huonosti tai ei ollenkaan. Ja niille jotka eivät muutenkaan oikein ymmärrä miten internet toimii, mutta kuitenkin seikkailevat netissä päivittäin, on tilanne hyvin hämäävä.

Oli se sitten lukkoikoni tai huutomerkki, joko ylhäällä tai alhaalla, niin salatulle yhteydelle pitäisi saada selaimiin, merkistä tai mallista riippumatta, yhtenäinen esitystapa. Jos ei muuten, niin ainakin siksi, ettei verkkopalveluiden tekijöiden tarvitsisi keksiä pyörää aina uudestaan ja uudestaan.

Television keksimisen jälkeen, ehkä suurin katselua muuttanut tapahtuma oli mahdollisuus tallentaa ohjelmia. Tallentaminen mahdollisti television käyttäjille irrottautumisen teknologian määräämästä aikataulusta (ainakin jossain määrin) ja samalla tarjosi myös edellytykset useamman ohjelman seuraamisen/katsomisen.

Nythän esimerkiksi TVkaista on jalostanut mahdollisuutta päästä eroon televisiolle ominaisesta kronologiasta. Kyseessä on uusi askel tallennuksen kehityksessä, mutta perusideahan pysyy yhä samana (televisiossahan on vastaava nähty myös: värikuva, stereoääni, digistandardit…).

Television konsepti on siis alusta alkaen pysynyt samana, tallentaminenhan tapahtuu erillisellä laitteella. Toisaalta niin on tallennuksenkin konsepti on pysynyt samana koko videotallennuksen historian ajan, eli aika pitkään.

Syy, miksi olen tällaista miettinyt, on se miten jengi istuu Jaikun ääressä kommentoimassa televisio-ohjelmia livenä: Euroviisuja, kunnallisvaaleja, idolseja tai vaikka A-talkia tai linnan juhlia.

Jaiku tuo television käyttöön selvästi uuden ulottuvuuden, jotain sellaista mitä töllön pällistelyssä ei ole aikaisemmin ollut: Vahva reaaliaikainen katsojalähtöinen sosiaalisuus joka ei rajoitu television välittömään läheisyyteen, kuten sohvalle tai olohuoneeseen.

Se ei varmaan sovi kaikille television käyttäjille, mutta toisille se varmaan on aivan loistava lisä. Ja koska keskustelu on oma-aloitteista, ja käydään jo olemassa olevalla alustalla, ei se maksa yhdellekään ohjelmia lähettävälle taholle mitään ylimääräistä, mutta kyseiset tahot tekevät itselleen kuitenkin palveluksen seuratessaan mitä Jaikussa puhutaan. YLEhän linkittää Jaikun ohella jo muihinkin julkisiin keskusteluihin omilta sivuiltaan.

Ja kyllä, ihan tarkoituksella käytin termiä television käyttäjä. Sellaista harvemmin kuulee, mutta käyttäjä sopii television yhteyteen yhtä hyvin kuin nettijuttuihin: eli aika huonosti.

Tiedättekö sen kun katselee netissä valokuvia ja sitten niiden vieressä lukee millä polttovälillä, aukolla, valotusajalla ja sen semmoisella on saatu aikaan se lopputulos joka näytetään? Tottakai tiedätte. Ne sellaiset jutut ovat ärsyttäneet minua jo pitkään, ja ärsyttävät vieläkin.

En ole aikaisemmin oikein kyennyt tarkentamaan mistä tämä ärtymys johtuu. Olen opiskellut valokuvausta ja tiedän mikä rooli tekniikalla on kuvaamisessa, joten tavallaan jopa ymmärrän ne sellaiset ei rajausta tai ISO 200 -jutut. Mutta viime syksynä sain kiinni ajatuksesta jota olen kehittänyt (hehe) tässä jonkin aikaa. Rupesin ymmärtämään mistä on kyse ja mikä minua ärsyttää.

Tajusin että valokuvauksella on kahdet kasvot. Se on kuvan ottamista (rekisteröintiä) mutta myös kuvan esittämistä (kommunikointia). Ja siinäpä onkin koko jutun ydin, sillä nämä kaksi asiaa ovat niin erilaisia ettei niitä pidä sekoittaa. Antakaas kun selitän.

Kuvan ottaminen

Otitko valokuvia? Tuttu kysymys. Kuvia otetaan. Se on sämpläystä, ajan ja paikan rekisteröintiä. Skannausta tavallaan. Kuvan ottaminen, itse valokuvaaminen, eli valon avulla piirtäminen, on yhden ihmisen kokemus. Vain se joka ottaa kuvaa kokee kuvaamisen. Kuvaaja on se joka käyttää laitetta jolla rekisteröidään, eikä kuvaajan ja laitteen väliin pääse kukaan. Tapahtuma on oikeasti perin tekninen, mutta mitä paremmin hallitsee tekniikan, sen enemmän voi antaa tunteiden päästä valloilleen: keskittyä oman näkemyksensä rekisteröintiin.

Tietenkin, on niitä jotka väittävät kuvan ottamisen olevan parhaimmillaan sosiaalisen tapahtuman. Uskallan olla eri mieltä. Kuvatuksi tuleminen voi kyllä olla sosiaalista (esimerkiksi juhlissa tai miksei esim. myös studiossa) mutta itse ottamisprosessi on kuvaajan kokemus. Kukaan muu, paitsi kuvaaja itse, ei tiedä millainen otettu kuva on.

Sitä paitsi kuvan ottaminen ei vielä oikeastaan todista että rekisteröinti on oikeasti tapahtunut. Kuvan ottamisen voi todentaa vain se, että on jotain näytettävää.

Kuvan esittäminen

Otitko kuvia? Näytä! Siinä missä kuvien ottaminen (ns. kameran takana seisominen) on yhden henkilön kokemus, on kuvien näyttäminen oikeasti sosiaalinen tapahtuma. Se on jakamista ja tarinan kerrontaa eli kommunikointia.

Nykyään kuvia näytetään paljon digitaalisesti (esim. Flickr), mutta tarve siirtää digikuvia paperille syntyy sosiaalisesta tarpeesta. On eri asia katsella kuvaa ruudulta, kuin koskettaa oikeata esinettä, esimerkiksi valokuvaa tai valokuva-albumia. Fyysinen esine tekee jakamisesta konkreettisempaa ja samalla ehkä myös tunnerikkaampaa.

Mutta, ja tämä mielestäni on tärkeätä, kuvien katsomisessa ei haluta nähdä kuvaustapahtumaa, vaan se mitä kuvattiin. Poikkeuksiakin on, ja opiskellessa kuvaamisen jaloa taitoa on tietenkin luonnollista että tekniikka kiinnostaa, mutta muuten kuvan katsoja haluaa nähdä mitä kuvassa on (sisältö, viesti ehkä tarina), ei sitä miten se kuvattiin. Tämä on pidettävä mielessä kun kuvia näytetään.

Siksi minua ärsyttää tekniikkalöpinä kun katson kuvia. Minua ei kiinnosta oliko se Nikon, 300 millinen putki ja puolentoista sekunnin valotus. Minua ei myöskään vähimmässä määrin kiinnosta onko kuvaa rajattu tai käsitelty. Minua kiinnostaa kuva: se mitä kuvassa on ja mitä sillä yritetään kertoa ja miten minä sen ymmärrän. Kaikki muu on turhaa. Jos se ei ole kuvassa, älä selitä – anna kuvan selittää (ja siksi olen myös sitä mieltä että kuvia pitää käsitellä).

Rekisteröinti vs. kommunikointi

Asia on verrattavissa mielestäni kynään, paperiin ja kirjoittamisen.

Esimerkkinä runo. Kirjoittaminen on yksilölaji. Se on vahvasti tekninen tapahtuma: käden liike, kielioppi, ajatus ja kokonaisuus. Mutta pääasiana ei ole tekniikka vaan lopputulos: teksti joka kommunikoi lukijalleen kirjoittajan ajatuksen.

Eikä kirjoittamistakaan voi todentaa jos kirjoittaa vain pöytälaatikkoon eikä runojaan ei jaa muiden kanssa (onko sitä siis silloin tapahtunut?). Jakaminen on sosiaalinen tapahtuma.

Kuvitelkaa, että jonkun julkaistun runon vieressä olisi tieto siitä että se on kirjoitettu Parker Frontier CT -kynällä 180 gramman off-white ingressipaperille. Ja että runoa kirjoittaessa ikkunan ohi lensi pulu, vaikka sitä ei runossa mainitakaan. Kirjoittamisen jälkeen runoa käsiteltiin digitaalisesti Wordissa, mutta vain sävyiltään, mitään manipulaatiota ei tehty.

Joku raukka lukee tuon selityksen runon vierestä. Istuu sitten siinä miettimässä, että voiko tällä kynällä kirjoittaa runoja? Tällä toimistolta pöllityllä Bic kuulakärkikynällä. Tällaiselle tavalliselle kopiopaperille? Jos ostaisin kalliimman kynän, kirjoittaisin varmaan parempia tekstejä.

Aivan turhaa spekulointia. Ei sillä ole väliä miten, millä tai mille runo kirjoitettiin. Se millainen runo on, mitä se kertoo ja miten se ymmärretään on tärkeää. Ei oikeastaan mikään muu (jos ei kyseessä ole opetustapahtuma). Runon vieressä oleva tekninen selitys vie pahimmillaan runolta sen kommunikatiivisen voiman, eli tuhoaa luodun lopputuloksen.

Kuvien kanssa on ihan sama juttu. Tekniikka on parhaimmillaan silloin kun sitä näe kuvasta, tai siitä muistuteta kuvan vieressä. Asiahan on sama millä tahansa alalla joka on vahvasti tekninen. Ei pidä kommunikoida tekniikasta, vaan käyttää tekniikkaa hyväkseen kommunikoinnissa.

Siksi minua ärsyttää tekniikkatiedot kuvia katsellessani. Minua ärsyttää se, että kuvan kertovaa roolia häivytetään tekniikan taakse, että sosiaalisessa tapahtumassa alleviivataan kuvan ottajan yksityisiä kokemuksia. Se antaa, minulle ainakin, tunteen siitä että kuvaaja on oikeasti hyvin epävarma roolistaan eikä hallitse valokuvauksen kaikkia osa-alueita. Minua ärsyttää myös se miten usein kuvan näyttämisestä tehdään opetustapahtuma. Katsojat eivät ole oppilaita (ainakaan kaikki) vaan ehkä kollegoita tai jopa faneja – kommunikoikaa sen mukaisesti.

(PS. Tässä muuten ihan tutustumisen arvoinen blogi: Unphotographable.)

Tämä teksti on julkaistu Kauppalehden mielipidepalstalla 8.1.2008.
—

Jokin aika takaperin uutisotsikoihin pääsi tutkimus (AC Nielsen, Trust in Advertising, 10/2007) jonka mukaan suomalaisten luottamus vertaissisältöön (esim. blogit ja keskustelufoorumit) on tutkimuksessa mukana olevien maiden alhaisin. Vain 35 % meistä luottaa kuluttajien kertomuksiin verkossa.

Mitä tuosta havainnosta voi päätellä? Mielestäni ei juuri mitään. Ei ainakaan tietämättä mitä oikeasti kysyttiin. Mutta ainahan asiasta voi spekuloida.

Voiko blogeihin luottaa? Kysymys on yhtä järjetön kuin se, että kysyisi luottaako siihen mitä lehdissä kirjoitetaan. Tai luottaako siihen mitä televisiossa näytetään. Vastaus riippuu siitä mitä televisio-ohjelmia tarkoitetaan, tai mistä lehdistä on kyse. Tai mitä blogeja lukee.

Samalla pitäisi tietää myös miksi joku luottaa johonkin tiettyyn lehteen, ohjelmaan tai blogiin. Millä luottamus on saavutettu? Mikä vaikuttaa siihen että jokin tietolähde on, jonkun mielestä, toista luotettavampi.

Blogi yhä monelle tuntematon

Suomessa internettiä käyttää Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan, 79 % väestöstä, alle 50 vuotiaista keskimäärin noin 90 %. Internetistä on siis monelle tullut osa arkea. Samaisen tutkimuksen mukaan 86 % käyttää internettiä hankkiakseen tietoa tuotteista ja palveluista, joka tarkoittaa, että netti on erittäin tärkeä tiedon lähde monelle.

Saman tutkimuksen mukaan vain kolmannes netin käyttäjistä ilmoittaa lukevansa blogeja. Tietoa siitä moniko pitää blogia, ei ole saatavilla. Entä osaavatko netissä tietoa hakevat päätellä, esimerkiksi Googlen kautta jonnekin päätyneenä, että kyseessä on nimenomaan blogi (keskustelufoorumin varmaankin kyllä tunnistaa)? Entä moniko osaa oikeasti kertoa mikä blogi on?

Blogit ovat meillä aika tuore ilmiö. On selvää että niiden hahmottaminen on vaikeata. Kymmenen vuotta sitten oli selvää että on puhelinkoppeja ja kännykkä tuntui monille aivan turhalta kapineelta. Ehkä kännykkä on vieläkin turha kapine, mutta puhelinkoppeja on todella vähän ja kännyköitä paljon, paljon enemmän, se ei enää ole tuntematon ja outo laite.

Syksyn mittaan on ollut paljonkin puhetta ja kirjoituksia siitä miten vasta nyt yritykset heräävät verkossa tapahtuvaan kommunikointiin – miten paljon kuluttajat keskustelevat, kommentoivat, haukkuvat ja kehuvat tuotteita, brändejä ja yrityksiä.

Totuushan on se että yksittäisen kuluttajan sopeutuminen verkkomaailmaan ja sen tapoihin on nopeampaa ja monipuolisempaa kun mihin yritykset pystyvät. Samalla kuluttajat muokkaavat nettiä itsensä näköiseksi ja luovat yleisiä toimintamalleja – se on verkkokulttuuria.

Saadakseen äänensä kuuluviin netissä, etenkin sosiaalisissa verkostoissa, on pelattava verkon omien kulttuuripelisääntöjen mukaan. Tämä koskee niin kuluttajia kuin myös esimerkiksi yrityksiä ja etenkin yritysten mainontaa ja markkinointia.

On tärkeää kommunikoida keskustelevalla tyylillä, olla keskustelija muiden keskustelijoiden joukossa. On ymmärrettävä kokonaisuus, tiedettävä mistä on kyse ja saatava iso kuva haltuun. Sillä kuluttajien kommentointiin reagoiminen jättää verkkoon jäljen. Onko jälki positiivinen vai negatiivinen riippuu siitä, miten hyvin verkkokulttuuria ymmärretään.

Netti ei ole suljettu tila

Sillä ei ole väliä, moniko tänään luottaa kuluttajien kertomuksiin netissä, koska näiden ihmisten määrä tulee kasvamaan sitä mukaa, kun ymmärrys nettikulttuurista lisääntyy.

Ja pitää muistaa, että kommentointi netissä ei oikeasti rajoitu vain digitaaliseen mediaan. Mielipiteet elävät ihmisten mielissä, pään sisällä, ja ne siirtyvät kommunikoinnin avulla. Se tapahtuuko kommunikointi verkossa vai reaalimaailmassa, tai näiden kahden välillä, on epärelevanttia: Netti ei ole suljettu tila.

Kuinka moni kuluttajien kertomuksiin netissä luottavista on mielipidevaikuttajia, joiden sanalla on vaikutusta myös netin ulkopuolella?

Mitä jos ajattelisi joululahjan antamista kommunikointina ja lahjaa viestinä? Se voisi mennä jotenkin näin.

Kyse ei ole laadusta, eikä oikeastaan määrästäkään – kummallakaan ei ole merkitystä jos ei ajattele lahjaa viestinä. Mitä lahjan antaja haluaa sanoa (muuta kuin hyvää joulua, tässä minun osuuteni joulunajan massatuholahjojen kilpavarustelusta)? Mitä lahja kertoo vastaanottajasta, antajasta ja heidän välisestä suhteestaan?

Jos lahjan antaja ajattelee vain omia arvojaan ja mieltymyksiään muuttuu lahja kivasta noloksi hyvin nopeasti. Molemminpuoliseksi noloksi.

Ai mutta tuostahan tulisi kiva lahja, miettii lahjan antaja jouluostoksilla ja perustelee sen itselleen sillä, että sehän on juuri sellainen jonka minä olen aina halunnut saada lahjaksi.

Vaan mistä antaja tietää onko lahja onnistunut kun vastaanottaja on jo pienestä pitäen opetettu kiittämään saamastaan lahjasta (Miten sanotaan, Pekka? Kiitä kilttiä tätiä lahjasta!). Eihän kukaan (aikuinen ainakaan) viitsi/kehtaa tuulettaa tunteitaan jos saa omasta mielestään todellisen turhakkeen lahjaksi. Emmehän me halua vaikuttaa epäkiitollisilta ja loukata lahjan antajaa.

Tosi kiva lahja, sanoo lahjan saaja ja jatkaa lausettaan aivojen perukoilla, …jos olisin 10 v. tyttö, mutta kun nyt kuitenkin olen nelikymppinen äijä niin taitaa roskiin mennä heti kun kotiin pääsen, mutta miksi minä tällaisen sain?

Antajalla on (kai tavallaan?) vastuu antaa vastaanottajalle sopiva lahja, sellainen joka parhaimmillaan kuvastaa myös hiukan antajan persoonallisuutta, mutta kuitenkin jotkut lahjat hankitaan vain hankkimisen vuoksi. Vastaanottajan tulee olla kiitollinen saamastaan, sillä muuten antajalle tulee huono mieli ja silloin muillekin tulee huono mieli.

Tämä on oikeasti yllättävän vaikea sosiaalinen kanssakäymismalli, makaaberi tanssi jossa kaikkien on oltava tyytyväisiä lahjoihin jottei joulu mene pilalle. Eihän kukaan halua ottaa vastuuta tunnelman pilaamisesta. Siksipä varpaille astumiset jätetään mainitsematta, huulia purraan ja kriittisyys sekä möly niellään kinkun ja viinin voimalla vatsan pimentoon.

Epätäydellinen lahja ei anna täyttymystä, ei antajalle eikä vastaanottajalle. Täydellinen lahja taas antaa onnistumisen tunteen antajalle ja ilon vastaanottajalle. Usein sitä kai päätyy jonnekin äärimmäisyyksien keskivaiheille, sinne missä jaettu ilo on enemmän kuin osiensa summa mutta missä kuitenkin olisi parantamisen varaa.

Täydellisin lahja lienee sellainen jonka itse hankkii itselleen. Sellaisessa viesti on selkeä – antaja ymmärtää vastaanottajaa ja lahja kuvaa hienosti näiden kahden suhdetta toisiinsa. Täydellisin lahja lohduttaa ja auttaa tasaamaan epätäydellisistä lahojoista, niin saatujen kuin annettujen, syntyneen pettymyksen tunteen.

***

Oi miten syntiseltä tällaisten asioiden ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen tuntuu. Jouluhan on yhdessäoloa ja hyvää mieltä. Saako näistä asioista oikeasti kirjoittaa, vai pitäisikö sitä vain olla hiljaa ja hymyillä?

Saa lapset lahjaksi taskulaskimet.
Ne maksoi kolme markkaa.
Niitä tarkkaan kun siinä syynäilin,
ei ollutkaan pattereita.
Muovikuoressa pelkkää roskaa
mä tuskin koskaan tahtoisin.
–
Leevi and the Leavings: Soiva jouluyllätys