skrubu

Se, että kuva tuntuu epäonnistuneelta ei välttämättä tarkoita, että kuva (esimerkiksi muiden mielestä) olisi epäonnistunut, se vaan tarkoittaa sitä, että otos ei vastaa sitä mielikuvaa joka kuvan ottajalla oli kuvaa ottaessa. Esimerkiksi jos kameran automatiikka sattuu valottamaan kuvaa pidempään kuin mitä kuvaaja oli odottanut ja lopputulos on tärähtänyt voi kuva ottajansa mielestä olla epäonnistunut, koska oli odottanut näkevänsä tarkan kuvan.

Etenkin digitaalisilla kameroilla, joissa heti kuvan ottamisen jälkeen näkee tuloksen, voi olla vaikea olla erottamatta kuvaustilanteen ja saadun tulokseen välistä suhdetta. Kuitenkin vasta kun pystyy katsomaan kuvaa yhdistämättä sitä kuvaustilanteen odotuksiin, tunteisiin ja kokemuksiin, keskittyen vain siihen mitä kuvassa oikeasti näkyy, voi arvioida kuvaa subjektiivisesti. Siksi kuvaajan mielestä epäonnistunut kuva voi jonkun muun mielestä olla hyvä tai ehkä jopa paras koskaan: Katsojalla ei ole samaa tunnesidettä kuvaustilanteeseen kuin kuvaajalla.

Oma olettamukseni on, että muovifilmikameravillitys tavallaan on vastareaktio sille, että kuvaustilanne ja kuvien näkeminen on kiinni toisissaan. Filmikameroilla kuvan näkemisen ja kuvastilanteen välille muodostuu ajan pakottamana välimatka, joka heikentää kuvastilanteessa jääneiden muistojen voimakkuutta. Tämän lisäksi lo-fi kameroilla kuvatessa tietää, ettei kuvan laatu voi olla teknisesti täydellinen ja siksi kuvat ovat helpommin hyväksyttävissä onnistuneiksi.

Filmikameroista ei myöskään pysty, samalla tavalla kuin digikameroista, poistamaan epäonnistuneelta tuntuvaa kuvaa. Vedoksella on arvo jo siksi, että se on fyysinen esine, eikä sitä tule siksi samalla tavalla ajattelematta heitettyä pois (se on myös todennäköisesti maksanut rahaa, joten säilytetään se nyt kuitenkin) ja vaikka vedoksen heittäisikin pois on jäljellä kuitenkin negatiivi josta voi tehdä tai teettää uuden kuva jos tulee katumapäälle. Filmille kuvaaminen poikkeaa digikuvaamisesta juuri siinä, että odotusarvolla ja tuloksella on suurempi välimatka.

Epäilen myös, että älypuhelinten kamerasovellukset, kuten esimerkiksi Hipstamatic tai Vignette, ovat suosittuja nimenomaan siksi, että ne alentavat kuvan ottamisen aiheuttaman odotusarvon ja tuloksen näkemisen välistä kynnystä. Nämä ohjelmat ehdollistavat kuvaajan olemaan odottamatta mitään tiettyä, vaan varautumaan yllätyksiin, että kuva ei ole sitä mitä oletti, eli tavallaan antavat kuvaajalle fiiliksen, että kuvat onnistuvat aina. Ihmiset pitävät onnistumisista ja positiivisista yllätyksistä.

On kuitenkin pidettävä mielessä onnistuneen kuvan tunteen tarkoittavan usein sitä, että lopputulos kuvaajan silmissä näyttää siltä, paremmalta tai erilaiselta (hyvällä tavalla) kuin mitä oli kuvitellut kuvaa ottaessa. Se ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, että kukaan muu näkee asian samoin.

Aina silloin tällöin jollain foorumilla pelmahtaa käyntiin keskustelu kuvien käsittelystä. Osa vastustaa, osa kannattaa. Ikuisuuskysymyksiä? Ehkä. Minä olen asiaa ajatellut ja tullut siihen lopputulokseen että kuvia ei voi olla käsittelemättä. Voin jaotella omat päätelmäni kolmeen pääkategoriaan: tekniikka, historia sekä esitys.

Tekniikka

Kamera ei näe sitä mitä silmä näkee. Aivot käsittelevät silmien tiedon. Kameran mekaaninen rekisteröinti on harvoin yhdenmukainen silmien ja aivojen näkemän kanssa. Ja vaikka valokuva joskus olisikin se mitä silmät näki, ei ole sanottu että kuva kertoo oikeaa tarinaa.

Kameran sämpläämät värit ja kontrastit poikkeavat aina siitä mitä silmä näkee. On reunaväri-ilmiöitä, tynnyrivääristymää ja kuolleita pikseleitä.

Objektiivi latistaa tai liioittelee syvyyttä, rajaa tai leventää näkökenttää tai on syypää esimerkiksi lensflareen (onko tälle suomenkielistä termiä?). Kaikkea sellaista johon silmä ei kykene rakenteensa puolesta.

Salamaa käytettäessä olemassa oleva valo muuttuu. Eihän sellaista valoa ole oikeasti nähtävissä. Ei valokuvaajilla ole voimakasta otsalamppua koko ajan. Salama on vain hyvin nopea välähdys, vain rekisteröintilaitteelle tarkoitettua valoa.

Eli jo kuvan ottaminen on kuvan käsittelyä. Ehkä jopa manipulointia. Eikä vain teknisessä mielessä. Myös tapahtumien muuttaminen, niiden ohjaaminen, on käsittelyä. Ei niinkään kuvan — siinä mielessä mitä voi kuvankäsittelyohjelmilla tehdä — vaan tapahtumien, niin että kuvasta saadaan halutunlainen. Silloinhan se ei enää vastaa todellisuutta.

Historia

Kuvia on aina käsitelty. Tämähän on ehkä hiukan huono esimerkki siksi että on tyhmää tehdä asioita vain siksi että niitä on aina tehty, mutta perusteluna mielestäni ihan hyvä. Valokuvia on nimittäin käsitelty niin kauan kuin niitä on ollut olemassa. Eihän ensimmäinen oikea valokuvakaan ole realistinen representaatio todellisuudesta, sitähän valotettiin kahdeksan tuntia. Siinä on epärealistinen valo: ei sellaista ole olemassa oikeasti.

Melkein kaikki historian suuret valokuvaajat, vanhat klassikot, käsittelivät kuviaan pimiössä. Valottivat ja varjostivat vedoksia saadakseen hyvän sävyalan ja kontrastit kohdalleen. Valkaisivat niitä kiinnityksen jälkeen saadakseen loistavia huippuvaloja sekä poistivat taidokkaasti pölyjä ja naarmuja vedoksistaan. Samalla myös poistivat sopimattomia yksityiskohtia tarpeen sitä vaatiessa. Ehkä jopa lisäsivät jotain. Tekivät mitä oli tarpeen jotta lopputulos vastasi tavoitetta.

Sitten on tietenkin kaikki propagandamielessä muokatut/manipuloidut kuvat. Ihmisiä, jotka eivät olleet vallanpitäjien suosiossa, poistettiin (poistetaan yhä?) kuvista. Kuvankäsittelyä jostain syystä. Tässä tapauksessa poliittiset syyt. Mutta kuvankäsittelyssä on aina jokin syy. Ja samoin kuin missä tahansa muussa kommunikaatiossa voivat syyt olla ihan mitä vaan. Vain lopputulos on tärkeä.

Kyseessä siis ei ole se mitä kuvataan vaan se mitä esitetään. Kuvaaminen on rekisteröintiä. Esittäminen on kommunikointia. Tästä onkin hyvä hypätä seuraavaan kohtaan.

Esitys

Koska aivot meidän ajattelevi, näkee kukin kuvansa eri tavalla kuin se jonka viitekehys on eri. Esimerkkinä tästä otettakoon klassinen tapahtuma monen elämästä: lomadiakuvasulkeiset. Jonkun muun ottamien lomakuvien katseleminen ei ole aina yhtä kärsimystä siksi että kuvat olisivat huonoja vaan siksi että kuvaajan mielikuva kuvasta on eri.

Kuvaajasta ehkä on hauskaa että vaimolla on suu auki (kuvaaja ehkä huusi vaimon nimeä tämän juuri syödessä fetasalaattia, vaimo on juuri vastaamassa ”mitä?” ja sitten kuvaaja räpsäytti kuvan — salamalla). Se joka ei ole ollut kyseisessä paikassa ei tiedä miten mukava valo siellä on, vaan näkee vain salamavalolla valaistun kuvan. Valo on tylsä ja kaikki muu on liian tummaa nähtäväksi paitsi vaimo jolla on suu auki. Kuvaajalle tämä on ehkä tärkeä hetki. Ilo onnistumisesta, pienestä jäynästä, mukavasta hetkestä, lomasta ja rentoutumisesta. Mutta kuvaajan tunteet eivät välity kuvasta. Siinä ei ole mitään joka kertoisi muille mistä on kyse, paitsi sen että vaimolla on suu auki.

Valokuvien esittäminen on kommunikaatiota siinä missä mikä tahansa muu kommunikaatio, joten siihen pätee samat lait. On viestin lähettäjä ja vastaanottaja sekä siinä välissä häiriötekijät. Ja jotta viesti menisi perille on häiriötekijöitä pyrittävä poistamaan.

Jos lomadiakuvasulkeisten valokuvaaja (lähettäjä) joutuisi kuvailemaan sanoin samaa tilannetta josta näytti kuvan, mutta ilman minkäänlaista kuvallista apukeinoa, saattaisi tylsistynyt sukulainen (vastaanottaja) saada tilanteesta enemmän tietoa kuin teknisesti heikosta kuvasta.

Valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Se on varmaan ihan totta, mutta ovatko sanat juuri ne oikeat? Joskus pienempi määrä sanoja kuvaa tapahtumia ja tunteita paremmin kuin valokuvan yli tuhat. Ylläolevassa esimerkissä, jossa tunnelma selitetään näyttämättä kuvaa, voi kuvaaja kommunikoida tavalla joka helpottaa viestin vastaanottamista: kasvokkain ja kielellä jonka molemmat osaavat.

En kuitenkaan halua kieltää lomakuvia. Hyvänen aika sentään; kuvia pitää ottaa. Niitä pitää ottaa paljon. Mutta niitä ei pidä kaikkia aina näyttää kaikille. Ei kai sitä nyt kaikille muutenkaan kerro aina kaikkea?

Lomakuvat ovat usein valokuvaajalleen kuin pieniä keltaisia muistilappuja. Ne toimivat muistojen, tunteiden ja unelmien laukaisimina kuvaajan itsensä katsellessa kuiva. Ne jotka ovat kokeneet saman hetken (sama viitekehys) saavat myös kuvista jotain irti. Ne jotka ovat joskus käyneet samassa paikassa, saattavat saada, huonostakin kuvasta, irti jotain tunnetta ja muisteloa. Ne joille tilanne ja paikka ovat tuntemattomia tylsistyvät.

Valokuvat kertovat tarinoita, välittävät tunteita ja tapahtumia. Tylsään tarinaan ei kukaan jaksa keksittyä. Siksipä tarinankerronnassa pitää keskittyä ylläpitämään mielenkiintoa. Ja jos mielenkiinto tulee lisäämällä fiktiota faktaan, niin siitä vaan. Näinhän kirjailijatkin tekevät.

Siinä missä tekstintuottaja voi käyttää yllättäviä sanoja ja ilmaisuja, konkretisoida ja selventää analogioilla sekä yksinkertaistaa ja/tai monimutkaistaa, voi valokuvaaja tehdä samaa esittäessään kuviaan esimerkiksi käsittelemällä kuvia niin että niistä näkyy olennainen, näyttämällä kuvapareja, vaalentamalla ja/tai tummentamalla.

Mitä siitäkin tulisi jos tekstintuottajat eivät käsittelisi tekstejään vaan julkaisisivat jutut siinä kunnossa kun ne syntyvät. Luulenpa että monen huippukirjoittajan status ei olisi sitä luokkaa mitä se nyt on. Tietenkin, kuten valokuvauksessa, on niitä jotka kertarykäisyllä saisivat aikaseksi mestariteoksia. Sellaiset mestarit ovat kuitenkin häviävän pieni osa kaikkea tuotantoa joka nykyään tulee vastaan.

Kaiken perustana on tietenkin mahdollisimman hyvin kuvattu kuva, mutta koska kamera ei näe sitä mitä silmä näkee, on kuvia käsiteltävä. Joko ennen kuvaustapahtumaa, sen aikana tai sen jälkeen. Näin on aina tehty, näin tullaan aina tekemään.

Mutta käsittelyn tai oletetun käsittelemättömyyden mainitseminen kuvan esittämisen yhteydessä on kuitenkin ihan turhaa tietoa kuvia katselevalle.

Päivitys: Olen aikasemminkin kirjoittanut kuvankäsittelystä.