Skeidajournalismin kaikenliioittelu – Hirveä myräkkä! Poikkeussää! Supermyrsky! Tuhomyrsky! – on johtanut siihen, että kun sitten kerrotaan hirmumyrskystä (oikeasti), on ensireaktio siihen: Pyh, sontaa, mikä lie pieni tuulenvire sieltä on tulossa, hyvä jos merenpinta edes värähtää.
Ja nyt kun sitten oikeasti, ja lähes kuin yllätyksenä tulleet (kun ei sää”uutisiin” oikein enää ole uskominen), sangen voimallisesti liikkuvat ilmamassat ravistelevat rakennuksia ja kaatavat puita, näyttää otsikoissa olevan puhetta lähinnä myrskystä. Ei hyperjättimyrskystä, yllätystuhomyräkästä tai mistään muustakaan pelleilystä. Vain myrskystä.
Joko tähän säähän ei mielikuvitus riitä keksimään liioiteltuja ylisanoja kun ne jo on käytetty lämpimiin kevätsateisiin ja piristäviin kesätuulahduksiin, tai sitten kunnon myrsky vaan tuottaa tarpeeksi tuloja ihan ilman hölmöilyä.
Kaupallisen median rooli internetissä on kansalaisille epäselvä, kertoo kaupallinen media.
Lehden (ei kuitenkaan Lehden vaikka niin voisi kuvitella) Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 75 prosenttia suomalaisista näkee eron Ylen ja kaupallisten tekijöiden tarjoamissa nettipalveluissa. Lähes puolet ei osaa sanoa, eroaako kaupallisen median nettipalvelut Ylen vastaavista. Jopa 65 prosenttia vastanneista katsoo, että mainosrahoitteisen median tarjonta ei eroa riittävästi Ylen nettipalveluista.
(VALTAKUNTA) Eräs joukkotiedotusväline nosti keskiviikkona internet-kotisivunsa pääuutiseksi yhden Miehen uhkauksen muuttaa pois maasta syystä, ettei pidä nykyisestä verotusjärjestelmästä.
Eduskunnan erikoisistunnossa ehdittiin jo pohtia miten valtava, jopa noin 0,0002 promillen väestökato vaikuttaa maan tulevaisuuteen. ”Hiljaisuus salissa”, vaati puhemies Sauli Niinnojuueipoissa-Tyhjä selvästi järkyttyneenä.
”Djoukki djoukki”, naurahti Mies myöhemmin kun journalistit kysyivät häneltä vahvistusta uhkaukseensa. Uhkauksen taustalla oli, Mies kertoi pyyhkien ilon kyyneliä silmistään, huoli siitä, että.
How pleasure works -kirjan lopussa Paul Bloom mainitsee puhtaan suorituksen ihailun. Esimerkiksi urheilussa suoritus ilman ylimääräisiä mömmöjä nähdään yleisesti uljaampana suorituksena kuin dopingin voimalla paranneltu tulos. Epäpuhdas suoritus on inhottava, eikä se tuo samanlaista mielihyvää kuin puhdas – ei suorittajalle eikä katsojalle.
Jäin miettimään miten tämä resonoi täysin journalistisen valokuvan kanssa. Puhdas valokuva on ihailtavampi kuin käsitelty (niin jälkikäteen käsitelty kuin ennen kuvaushetkeä järjestelty). Käsittelystä kiinnijäänyttä kuvaajaa kohdellaan kuin WADA:n haaviin jäänyttä urheilijaa – julkinen häpeä ja kilpailukielto, ehkä jopa erottaminen urheiluseurasta.
Samalla kun aivoni assosioivat urheilusta kuvajournalismiin suorituksen puhtauden kautta, huomasin vetäväni jounalismin (yleisesti ottaen) samaan muottiin urheilun kanssa ja yllätin itseni löytämällä näille kahdelle eri asialle paljon yhteneväisyyksiä, enkä tässä tarkoita suorituksen puhtautta, kuten sepitetyt jutut tai muuta epäurheilijamaista käytöstä josta JSN toisinaan näpäyttää, vaan muita asioita.
Mietin miten jornalistit voisivat olla esimerkiksi kuin juoksijoita. Yhdestä ääripäästä löytyy lyhyet pyrähdykset kuten sadan metrin sähkeuutiset, toisesta niitä jotka juoksevat pitkiä artikkelisarjoja tai jopa kirjoja.
Lehdet ovat ovat kuin urheiluseuroja. Joissain lehdissä journalistit ovat yksilösuorittajia, toisissa keskitytään joukkuelajeihin. Seuroilla, riippumatta siitä millaisia journalisteja tallissa on, pyrkivät tietenkin kaikki kohti samaa päämäärää: Kannattavuus. Olisikohan tämän analogian rajojen sisällä mahdollista ajatella päätoimittajaa valmentajana?
Mutta vaikka urheilusuoritus olisi miten loistelias ja puhdas tahansa, ei se sellaisenaan tuota rahaa, paitsi journalistille itselleen. Seuran on kerättävä rahaa myymällä esimerkiksi pääsy- ja kausilippuja, mainostilaa, oheistuotteita sekä makkaraa ja kaljaa.
Joillain lehdillä on tukijat jotka syytävät rahaa toimntaan. Toisilla seuroilla on omistajat jotka tietenkin odottavat urheiluseuroilta tuottoa investointiin.
Niin urheilun kuin journalismin on oltava yleisöystävällistä jos mielii saada tuloa. Kävijä-, lukija ja tilaajamäärät ovat elintärkeitä. Ja pelkkä olemassaolo ei riitä, on myös mainostettava ja luotava kiinnostusta. Kannattavuus on kamppailulaji eivätkä kaikki selviä. Voisiko ajatella, että hölmöjournalismi, tv-sarjoista raportointi ja julkkisbongailu on samanlaista yleisöä varten räätälöityä urheiluviihdettä kuin showpaini tai monsteriautorymistely?
Olympialaisissa jaetaan Pulitzereita, SM-kisoissa kilpaillaan vuoden journalistin tittelistä. Jokainen urheilija haluaa loistaa, ihan samalla tavalla kuin muutkin suorittajat. Ja onhan se urheiluseurallekin tärkeätä, että journalisti kerää mainetta ja kunniaa.
Mutta vaikka urheilijoita on mielin määrin, vain hyvin harvoista tulee tähtiä joiden pelkkä nimi saa ihmiset innostumaan. David Beckhameja, Ilkka Malmbergeja ja Hannes Heikuroita on vain kourallinen. Mutta ilman seuraa, joukkoa josta voi erottua edukseen, harvoista tähtipeljaajista tulisi… niin… tähtiä.
Otetaan kunnon siivu rasvaista Flyppiä, kääritään se makeaan Apple-kuoreen ja maustetaan parilla ihan hauskalla, mutta pahvin makuisella, irtoidealla – näin saamme käyttöliittymäpornoa tihkuvan mutta ei mitenkään erityisen innovatiivisen paketin tarjoiltavaksi.
Miksi nämä näissä demoissa jotenkin painotetaan sitä, että on todella jännää selata digijulkaisua (selausäänikin on aina saatava mukaan). Onko paperilehden tärkein ominaisuus mahdollisuus selata sitä? Kenelle se on tärkeätä? Sen lisäksi pidetään kiinni taiton paperilehtianalogiasta joka pakottaa zoomaamaan ja muutenkin lukeminen on tehty raskaaksi liian pienellä tekstillä ja ylipitkillä riveilllä (kuten esimerkiksi text view -kohdassa).
Digitelevisiota kaupattiin kansalle aikanaan sillä(kin), että urheilulähetyksissä voisi itse kukin vaihtaa kuvakulmaa sohvalla löhöten. Sitä odotellessa… Mutta olihan se mukava ajatus, ihan kuin ylläolevan digilehden mahdollisuus järjestellä lehden kaikki jutut uuteen järjestykseen.
Ehkä joku oikeasti haluaa lukea lätkäjutut ennen palloilu-uutisia, mutta haluaako tämä henkilö oikeasti järjestellä koko lehden sisällön uusiksi sitä varten, vai klikkaako hän vain lätkäjutun linkkiä riippumatta siitä missä päin julkaisua juttu on? Kenelle taittaminen on tärkeätä?
Tuntuu jotenkin siltä, että julkaisijat kuvittelevat lukijoidensa pitävän samoja asioita tärkeinä kuin kaikki muutkin jotka toimivat lehtialalla. Ja siinäpä se, suurin osa lukijoista ei ole lehtialalla. Vaikuttaa, Shoren Blunder-kirjaa lainatakseni, siltä, että julkasijat ovat jääneet kognitiiviseen loukkuun, tässä tapauksessa siihen joka menee nimellä mirror-imaging (jolle en tiedä kotimaista termiä): Kuvitellaan muiden ajattelevan samalla tavalla kuin itse, peilataan oma itsensä toiseen henkilöön.
No, ehkä minä olen vain perusnegatiivinen, kyllähän tuommoiselle varmasti on kysyntää. Jos ei muuten niin uimapukuosion videoiden vuoksi.
Monia tekstejä on kirjoitettu ja puheita pidetty siitä miksi lehdillä ei tällä hetkellä mene niin hyvin (kuin silloin joskus). Monet miettivät asiaa, ehkä jopa yllättävän monet: Lehtien oman työvoiman, johdon ja omistajien ohella monipuolinen otos lehtien (nykyisiä ja entisiä) lukijoita tutkijoista ja professoreista kukkakauppiaisiin ja opiskelijoihin. Lehtien ahdinko koskettaa monia, varmaan siksi, että lehdet yhä koskettavat monia. Lehdet ovat osa kulttuuriamme – olleet jo pitkän aikaa tavallaan itsestään selvä osa tiedonjakoa. Mutta sitten tuli internet.
Kulttuurin kuuluu muuttua, muuten se kuolee. Muutos on tärkeä asia. Muutos ei kuitenkaan aina ole mukava asia. Kulttuuri muuttui kun painotekniikka keksittiin. Siinä katosi jokin osa silloista kulttuuria ja eiköhän senkin perään silloin itketty, mutta jotain muuta syntyi. Helppoahan se ei ollut. Sanan painamiseen tarvitsi luvan, muuten oli laiton. Sitä on vaikea tajuta nykyään, mutta siihen aikaan ajatusten jakeleminen massoille kaduilla ja kyläteillä oli vallanpitäjille pelottava ajatus. Nyt internet ravistaa pitkään voimassa olleita tottumuksia niin talouden kuin myös esimerkiksi hallintomallien suhteen.
Vaikka emme oikeastaan elä niin erilaisia aikoja tässä hetkessä kuin painokoneiden ollessa uusia keksintöjä (muuttaen tiedonjakelua siitä mihin silloin oltiin totuttu) ja vaikka teknologia on kehittynyt ja eri kuin silloin (muuttaen tiedonjakelua siitä mihin me olemme tottuneet) ovat pelot kuitenkin ihan samat. Jere Majavan linkkiblogin kautta löysin sitaatin joka tavallaan sopii tähän.
Everything new endangers something old. A new machine replaces human hands; a new source of power threatens old businesses; a new trade route wipes out the supremacy of old ports and brings prosperity to new ones. This is the price that must be paid for progress and it is worth it.
– Hyman G. Rickover
Se, että ne joiden työpaikasta tai bisneksestä on kyse miettivät mitä tulee tapahtumaan on tietenkin aivan normaalia. Kukapa ei miettisi omien (tai osakkeenomistajien) tulojen ylläpitämistä tai lisäämistä. Vaan ovatko lehdet koskaan pyytäneet lukijoiltaan apua? Täytyy sanoa etten oikeasti tiedä, mutta en muista tällaista tapahtuneen ainakaan suuremmassa skaalassa.
Vääjäämättä tulee mieleen, että tässä on syntynyt maailmanlaajuinen crowdsourcing -ilmiö. Sen syntymistä eivät lehdet ole masinoineet, vaan se elää ihmisten omasta halusta pohtia asiaa. Se on hyvin internetmäinen (voiko noin sanoa?) ilmiö. Tällaista ei olisi voinut syntyä ilman internettiä, toisaalta ilman internettiä ei lehdet olisi siinä tilassa jossa nyt ovat. Mutta jos asia ei oikeasti kiinnostaisi, ei sitä myöskään mietittäisi tai siitä kirjoitettaisi.
Mielestäni hyvin mielenkiintoinen tilanne.
Juuri kuuntelemassani Joseph T. Hallinanin kirjassa Why We Make Mistakes, kerrottiin testistä, jossa yhdelle ryhmälle esitettiin tehtävä, jossa piti useammasta vedellä täytetystä astiasta saada yhteen astiaan joku tietty määrä vettä. Tämä oli vaikea haaste johon kuului esimerkiksi se, että jossain vaiheessa piti vettä kaataa pois (eikä johonkin toiseen astiaan). Ryhmällä meni aikaa ymmärtää miten tehtävä ratkaistaan, mutta harjoitteli hartaasti ja oppi tekemään tehtävän lopuksi oikein.
Toiselle ryhmälle esitettiin vastaavanlainen, mutta paljon helpompi haaste. Tämä toinen ryhmä oppi sen nopeasti ja ongelmitta.
Kun ensimmäinen ryhmä, joka oli oppinut ajattelemaan vesitehtävää vaikeammalla tavalla, sai ratkaistavaksi toiselle ryhmälle esitetyn tehtävän, eivät he kyenneet ajattelemaan yksinkertaisesti, vaan yrittivät soveltaa monimutkaisia malleja yksikertaiseen tehtävään.
Kirjan mukaan tämä pätee myös suurempiin haasteisiin. Ihmisen on vaikea unohtaa oppimansa.
Ajattelen ja assosioin taas ihan omaan tapaani vallattomasti: Musiikki on jutussa mainituille levy-yhtiöille sisältöä (ei tuote) siinä missä uutiset ja artikkelit ovat sitä lehtitaloille.
Onko Spotify tavallaan mahdollistanut levy-yhtiöille Metrolehden? Tai ei nyt ihan… analogia ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta sitä on mielenkiintoista pureskella. Sisältöä jaetaan kuluttajan näkökulmasta ilmaiseksi ja tulot tulevat mainonnasta (joita muuten ei voi ohittaa vaientamalla tietokone käyttöjärjestelmän kautta), paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että kuluttaja on maksanut Spotifystä ja näin päässyt mainoksista (kumpikohan on kannattavampaa Spotifylle: kuukausimaksua maksava kuluttaja vai mainostulot?).
Ja jos Magnus Ugglan sanomisiin on uskominen, on meno levy-yhtiöiden puolella mielestäni se mihin Sanoma News pyrki uudella avustajasopimuksellaan (jolle Markkinaoikeudelta tuli toistaiseksi kielto): Kertamaksu ja ikuinen käyttöoikeus missä tahansa yhteydessä.
Jos levy-yhtiöt päättävät myydä osakkeet, saavat ne pitää voitot kokonaisuudessaan itsellään, eikä artisteille tarvitse antaa mitään, vaikka he ovat tehneet musiikin, jolla levy-yhtiöt rikastuvat.
– Afterdawn.com: Uggla: Spotify ei maksa artisteille tarpeeksi
Sen mikä tapahtui uutissisällölle tapahtuu nyt myös musiikille. Musiikin hinta putoaa nollaan. Tottahan musiikkia on saanut P2P-verkoista ilmaiseksi jo pitkään ennen Spotifyta, mutta nyt myös isot levy-yhtiöt jakelevat musiikkia kuluttajalle ilmaiseksi. Ilmainen musiikki on siis okei. Musiikista on näin tullut sisältöä jota saa ilmaiseksi, kunhan kestää kylkiäisenä mainonnan. Musiikki ei siis enää ole tuote jolla itsessään on arvo. Kuluttaja tottuu nopeasti sellaiseen ja sen jälkeen onkin paha yrittää nostaa hintoja.
Kuten sanoin: Metrolehti ei ole täydellinen analogia, aika huono oikeastaan, mutta tässä koko Spotify-jutussa on kuitenkin jotain lehtibisnesmäistä – joka on aika hullua, sillä lehdetkään eivät elä kultakauttaan tässä murroksessa jonka internet on saanut aikaan.
Ja sitten tietenkin on vielä tämä tutkimus: Young Folks Don’t Care About Paid Music Streaming. Ihmiset yhä siis haluavat omistaa musiikin, ei ehkä CD-muodossa vaan tiedostoina. Omistamisella on siis yhä arvonsa.
Vuodenvaihteessa JPG Magazine oli lopettamassa. Yhteisö voivotteli ja kiinnostuneita ostajia/rahoittajia astui esiin, niinpä julkaisija aloitti keskustelut mahdollisen jatkon turvaamiseksi. Nyt Techcrunch tietää kertoa, että lehti on saanut ryhmän rahoittajia taakseen ja tulee jatkamaan. JPG Magazinen blogiei vielä ilmoittele mitäänkertoo asiasta hiukan enemmän.
kirjoituksille
