skrubu

Tällaiseltä vyyhdiltä näyttää meikäläisen LinkedIn verkosto. On kuin… hmm… onko se kala vai ameeba?

Ai mikä? Lue täältä: Visualize your LinkedIn network with InMaps.

Olin kirjoittamassa kommenttia Erkalle. Siinä naputellessani jäin miettimään asiaa. Kirjoitin vähän. Kirjoitin hiukan lisää ja yllättäen kommenttini oli pitkä, joten päätin julkaista suurimman osan täällä.

Erkka siis hermostui Lähikaupan Neuvonantajiin, tai oikeammin siihen, että palvelu vaatii rekisteröitymisen ja sopimuksen tekemisen korporaation kanssa, ennen kuin saa äänensä kuuluviin.

Kuluttajan näkökulmasta avoin nettipalaute on, jos ei ihan arkipäivää niin ainakin hyvin arkipäiväinen tapahtuma, joten voin hyvin ymmärtää Erkan tuskan kun asioita vaikeutetaan. Mutta korporaation näkökulmasta asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Sopimus, uskallan väittää, on oire lentopelosta.

Luin jostain kirjasta (en nyt muista mistä), että ihminen pelkää sellaisia asioita joita ei voi kontrolloida. Jos itse olet tottunut kuski ja ajat autoa, olet maailman paras kuski, mutta kun et istu puikoissa vaan joku muu, etkä voi asialle mitään, sinua saattaa hermostuttaa (”pelkääjän paikka”, eikös?). Lentopelko perustuu ymmärtääkseni samaan. Siinä sitä vaan istutaan isossa metalliröörissä, tuoliin kiinnitettynä. Mitä jos jotain tapahtuu? Enhän minä voi tehdä asialle mitään, apua!

Kuluttajien tuottama sisältö on korporaation näkökulmasta monella tavalla pelottavaa tavaraa (vaikka selvästikin kiinnostavaa), ei vaan siksi, ettei sitä oikein voi kontrolloida vaan myös siksi, että ilmiö on uusi ja harvalla yrityksellä on olemassa toimivia prosesseja tai käytäntöä käsitellä ja reagoida kuluttajien tuottamaan sisältöön. Kuka ottaa vastuun siitä isosta massasta sisältöä jossa voi olla ihan mitä sisältöä vaan, ja varmaan onkin? Tämä aiheuttaa korporaatiolle lentopelkoa.

Ja vaikka esimerkkejä on, ei niitä ole tarpeeksi. Ei ole olemassa vedenpitäviä todisteita, niiden näkökulmasta jotka ovat tottuneet ohjaamaan yritystä/brändiä, että pelkääjän paikalla voisi joskus olla hyvä istua. Että kannattaisi toisinaan kuunnella mitä takapenkiltä huudellaan. Aikanaan ei ollut todisteita kumoamaan uskomusta siitä, että jos ihminen liikkuu nopeammin kuin mihin hevonen kykenee imeytyy ilma keuhkoista ja kuolema tulee. Uskomus perustui pelkoon tuntemattomasta. Nykyään tietenkin tiedetään jo toisin.

Yrittäessään saada edes jonkinlaista kontrollin tuntua lentopelkoonsa, jota tässä tapauksessa siis myös kuluttajien tuottamaksi sisällöksi kutsutaan, yritykset tukeutuvat siihen mihin on totuttu: sopimus. Sopimuksilla pidetään huolta, että yrityksellä ja duunareilla, tavarantoimittajilla, alihankkijoilla sekä muilla yhteistyökumppaneilla on selvät tanssiaskeleet. Myös ongelmatilanteissa. Samaa taktiikkaa sovelletaan nyt kuluttajiin. Meillä on kaikilla tapamme käsitellä pelkojamme, niin on korporaatioillakin.

En nyt tässä kuitenkaan ajatellut puolustaa käyttäjäsopimuksia, yritän vaan päätellä miksi niihin pakotetaan. Kai se on sitä, ettei nähdä muuta vaihtoehtoa. Yritykset ovat siirtyneet internetin pakosta dialogikieltoajasta kohti dialogimyönteisyyttä, niillä ei juurikaan ole vaihtoehtoja, mutta rauhoittaakseen hengitystään on niiden pidettävä kontrolli omissa näpeissään, rystyset valkoisina ja kämmenet hikoillen.

Yritykset eivät varmaan voi (tällä hetkellä ainakaan) olla välittämättä palvelun juridisesta puolesta, eli jonkinlainen käyttöehto tarvitaan. Mielestäni se on vähän samaa kuin se, että Alkosta ei olisi voinut tulla itsepalveluliikettä (tai muutenkaan palveluliikettä) 70-luvulla. Se ei olisi silloin ollut vain ennenkuulumatonta ja sopimatonta, vaan myös täysin mahdotonta siinä kohdassa historiaamme, vaikka Matti Meikäläinen parin kaverinsa kanssa olisivatkin jo olleet valmiita poimimaan pullot itse hyllyiltä (ja jopa sitä tehneet keihäsmatkoillaan).

Onko yritysten ja kuluttajien välillä sitten sopimus vai ehto ja millainen sen kieliasu on (vrt. Neuvonantajat ja Soneran Aivo), on tietenkin oma keskustelunsa (lakiosasto ei ehkä ole yhtä tässä ajassa niiden kanssa jotka ajavat asiakasdialogia verkkoon).

Tällä hetkellä kuluttajat kuitenkin valitettavasti vain joutuvat odottelemaan yritysten lentopelon hellittämistä ja sen oireiden katoamista. Ja vaikka vaikuttaakin siltä, että yritykset menevät oikeaan suuntaan, tulee muutos vaatimaan paljon aikaa etenkin jos mitään radikaalia ei tapahdu. Odottavan aika on, tässäkin tapauksessa, pitkä.

Olen tässä viime aikoina törmännyt yllättävän moneen tilanteeseen, joille olen antanut nimeksi Mummo ja kaukosäädin. Kyseessä on tilanne jossa yksi osapuoli yrittää auttaa toista näyttämällä jotain yleisesti käytössä olevaa nykyaikaisempaa ratkaisua (kaukosäädin) joka tekee kätevämmin ja nopeammin (ja myös hiukan eri tavalla) saman kuin vanha, mutta toinen osapuoli (mummo) kieltäytyy ottamasta vastaan edes ehdotusta, koska on niin jämähtänyt vanhaan tapaan tehdä.

Kyseessä ei siis ole se, että yksi yrittäisi tyrkyttää toiselle jotain harvojen edelläkävijöiden käyttämää uutuudenkarheata, suurelle kansalle täysin tuntematonta, asiaa vaan oikeasti auttamisen halusta noussut tarve näyttää miten jonkun asian voi tehdä esimerkiksi tehokkaammin tai aikaa ja rahaa säästäen käyttämällä hiukan uudempaa menetelmää.

Antamani nimi pohjautuu kokemukseen ajalta jolloin olin kotikylässäni, Nikkilässä, kodinkoneliikkeessä myyjänä.

*** Muisto: 1980-luvun loppu, 1990-luvun alku ***

Kauppaan astuu mummo, mukanaan jälkeläisiään useamman sukupolven verran: iso kööri ihmisiä saapuu ostamaan mummolle uutta televisiota. Iso tärkeä ostos. Vanhus saa alleen tuolin ja tämä istutetaan televisiohyllyn eteen.

Tämä on aikaa jolloin televisioissa useimmiten on kaukosäätimet, mutta osassa vielä kanavapainikkeet itse laitteessakin. Mummolle nämä painikkeet televisiolaitteessa ovat tärkeitä, sellaiset on oltava.

Oletan, että painikkeet televisiossa muistuttavat häntä edellisestä televisiostaan: siitä joka ei siis enää toimi. Kuvittelen mielessäni miten mummo aina peitti television viltillä kun ei katsellut sitä (sellainen pidensi television ikää, tiesi vanha kansa/asiakaskunta kertoa, suojasi kuvaputkea auringon tuhoavilta säteiltä). Olikohan edellinen televisio ollut mustavalkoinen? Varmaankin.

Esittelen siinä sitten erilaisia malleja.

Tähän maailmanaikaan 28 tuumainen televisio on aika iso ja juuri sellainen mummolle on löydettävä. Halpakin sen pitäisi olla. Päädymme nopeasti Saloran perusmalliin.

Seison televisiohyllyn ääressä, hiukan epämukavassa asennossa (mummolle mieluinen televisio on alimmalla hyllyllä) ja vaihtelen kanavia jotta mummo näkisi, että niin ykkös- kuin kakkoskanavan lähetykset näyttävät hyvältä. Kuva saa hyväksynnän. Ykkönen. Kakkonen.

Päätän helpottaa niin omaa, kuin myös mummon elämää. Suoristan selkäni ja otan hyllystä television kaukosäätimen. Asteltuani mummon luo näytän miten kapulasta löytyy samat numerot kuin television painikkeista: niitä painamalla televisio vaihtaa kanavaa. Ykkönen, kakkonen. Se on kätevää, ei tarvitse nousta vanhoille jaloille, selitän, voi vaihtaa kanavaa sohvalla istuen. Jälkeläiset nyökyttävät päitään hyväksyvästi: kyllä, näin on.

Mummon reaktio kaukosäätimeen ei kuitenkaan ole positiivinen. Se on lähinnä hämmentynyt, ehkä jopa pelästynyt. Tämä vanhus ei voi ymmärtää miten kaukosäätimellä voi vaihtaa kanavaa. Sellainen ei sovi hänen ajatusmaailmaansa.

Kuvittelen, että voin pikaisesti opettaa mummolle mitä kaukosäädin tarkoittaa. Astelen television ääreen, painan kapulan kiinni television pintaan ja vaihdan kanavia: ykkönen, kakkonen, ykkönen, kakkonen. Mummo ymmärtää: nappia painamalla kanava vaihtuu. Kun irrotan kaukosäätimen television pinnasta, siirryn lähemmäs mummoa ja vaihdan kanavia on tapahtuma taas aivan mahdoton mummolle ymmärtää. Kanavia ei vain voi vaihtaa muulla tavalla kuin painikkeilla jotka ovat kiinni televisiossa. Ei vaikka miten yritän selittää, että painan koko ajan samoja nappeja. Samat napit, sama kapula. Ykkönen. Kakkonen.

Toistan vielä varmuuden varalta sen, että kaukosäädin on kiinni televisiossa. Kyllä, se on ymmärrettävää. Ykkönen, kakkonen. Mutta heti kun televisio ja kaukosäädin ovat erossa tosistaan on kyseessä jotain joka ylittää mummon käsityskyvyn.

*** Muisto loppuu ***

Kaupat kuitenkin tuli, muistan, ja mummo jälkeläisineen poistuivat putiikista. Sitä, tuliko kaukosäädin sitten koskaan käyttöön, en tiedä. Epäilen ettei.

Mutta miksi tämä tapahtuma sitten muistuu mieleen? Eiköhän se ole sitä, että harmaa massa pääkopassani assosioi jotain mummon kouristuksenomaisesta pitäytymisestä menneeseen johonkin vastaavaan käyttäytymiseen toisessa tilanteessa nykyaikana.

Ehkä suurin ero mummo ja kaukosäädin -tilanteissa, näin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla on se, että mummot eivät välttämättä ole minua vanhempia henkilöitä, vaan samanikäisiä tai jopa nuorempia.

Jotenkin vuoden 2008 lopun trendinä vaikuttaa olevan blogien kuoleman manaaminen. Että tähän tämä nyt loppuisi.

Kuitenkin mielestäni on hupaisaa lukea väiteteitä blogien kuolemasta erinäisistä blogeista. Miksi joku, joka väittää blogien olevan kuolleita, kirjoittaa asiasta blogiin? Eikö se ole jotenkin paradoksaalista? Toisaalta, mihin muualle nämä blogikuoleman korppikotkat voisivat kirjoittaa?

Hassu tilanne.

Uudistuminen on tärkeintä, kirjoittaa Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen ja kehottaa antamaan palautetta: ”Käyttäjän mielipide on meille tärkeä. Odotamme sitä”.

Vaikka en olekaan käyttäjä, vaan lukija, ajattelin kuitenkin tuulettaa hiukan mielipiteitäni. Ehkä tämä löytää perille, vaikka hs.fi jo lopetti blogeihin linkittämisen, ja tänne linkittämisen jo ennen sitä :) En ole hirveän tarkkaan käynyt läpi uudistunutta hs.fi:tä, joten tässä on vain hätäinen pintaraapaisu.

Hs.fi:n uusi ulkonäkö on onnistunut. Ehkä vähän geneerinen, eli hs.fi on helposti sekoitettavissa muihin uutispalveluihin, mutta kuitenkin selkeä ja helppolukuinen. Rauhallinen jopa, sanoisin (ei koske tietenkään koko ruudun täyttäviä äänekkäitä mainoksia, tai mainoksia noin muutenkaan). Ennen kaikkea se on helposti silmäiltävä, joka on verkkosivulle hyvin tärkeä ominaisuus. Linkkiväristä oikeassa laidassa voidaan varmaan olla montaa mieltä, mutta se, että linkit ovat harmaita ei tässä tapauksessa haittaa (minua ainakaan).

Noin muuten sanoisin, että ne linkit jotka ovat sinisiä, voisivat erottua hiukan selkeämmin, nyt väri on turhan vaatimaton eikä oikein erotu esimerkiksi oikean laidan pienemmällä tekstikoolla. Selkeä linkkiväri helpottaa sivun silmäilyä ja ohjaa siksi lukijoita paremmin palvelun muihin sisältöihin ja toiminnallisuuksiin, sellainen voi lisätä pitoa. Muutenkin ehkä kannattaisi hiukan yhdenmukaistaa linkkien värityskäytäntöä, nyt siinä on hiukan satunnaisuuden tuntua.

Mukava nähdä, ettei kaikkea yritetä tunkea mahdollisimman pieneen tilaan ylös, että uskalletaan antaa sisällölle tilaa. Sivun alalaita selkeällä alatunnisteella, hakemistolla ja linkeillä sisällön vaihtoehtoisiin näyttämistapoihin toimii. Vaikka olisihan se kiva jos mobiiliversioon, kun kännykällä pelmahtaa paikalle, pääsisi sivun ylälaidasta vähän kevyempään versioon: Oma mobiiliselaimeni tukehtui ja kuoli noin 1,6 megan kohdalla (aika raskas etusivu).

Navigaatio on selkeä, mutta päänavigaatiosta uuteen ikkunaan avautuvat osiot ovat pieni pettymys. Päänavigaation soisi pitävän lukijan siinä palvelussa jossa päänavigaatio on. Sitä jää aina jotenkin hämmästelemään navigaation katoamista (Matkailu, Oma kaupunki ja TV, mutta myös esimerkiksi viihdeosion pelit ja musiikkilataamo). Mutta ehkä tämä vielä korjaantuu?

Vaikka itseäni hiukan hämää se miten päänavigaatio hyppää ylemmäs kun sivulla ei ole banneria (esim. viihdeosiossa), en usko että se on iso ongelma silloin kun palvelussa oikeasti haetaan luettavaa (eikä vaan selata sivua analyysimielessä läpi).

Osioiden väritunnukset ovat hiukan ongelmallisia. Esimerkiksi urheilussa kolmannen tason vihreät linkit ovat ehkä hiukan turhan vaaleita. Ehkä siinä olisi kannattanut miettiä jotain muuta ratkaisua (itse laittaisin linkit samalla tummalla harmaalla kuin kakkostason linkit, mutta sijoittaisin ne vihreään kehykseen, tai jotain). Kuinkakohan moni edes huomaa osioiden omat värit (ne kun ovat hyvin pienessä roolissa)?

Toivoisin hiukan isompaa oletustekstikokoa artikkeleihin, etenkin kun tekstikoon muuttaminen AA-vitkaimella ei jää oletukseksi selaimen muistiin (miksi muuten oletus aina on, muissakin palveluissa, että jengi haluaa nimenomaan suurentaa tekstiä eikä pienentää?). Se selkeyttäisi visuaalista hierarkiaa jutun ja oikean laidan välillä. Kokoomasivuilla tekstikoko mielestäni toimii. Tarpeen vaatiessahan selaimesta voi kasvattaa tekstikokoa.

Konepellin alle en juurikaan ajatellut katsoa, mutta pakkohan sinnekin oli vilkaista. Mutta siitä vain pari asiaa.

Kun nyt päätetään ilmoittaa sivun olevan XHTML 1.0 Strict, niin ehkä sitä odottaisi näkevänsä, että sivun kuvaus seuraisi sitä. Toiseksi: sivun semanttinen rakenne on rikki.

Koodilla ja semantiikalla tuskin on mitään merkitystä Pertti ja Liisa Peruslukijalle, mutta koska palvelun yleisönä on myös hakukoneita ja varmaankin myös esimerkiksi näkörajoitteisia, voisi olla ihan paikallaan korjata asia. Samalla kannattaisi ehkä miettiä, miten tarjota oikeaan laitaan linkkejä sisältöön ja poistaa näkyviltä toiminnallisuuksia niille joilla ei JavaScript toimi (juu tiedän, kyseessä on selkeä vähemmistö, mutta ei kai vähemmistöjä pidä sortaa siksi että ovat vähemmistöä?).

Toivottavasti tämä uudistuminen tullessaan poistaa linkittämispelon, niin että jutuista löytyy linkkejä lisätietoon (myös palvelun ulkopuolelle ja muutenkin kuin rypäänä jutun lopussa). Linkittäminen on pelottavaa, tiedän, mutta palvelee niin meitä lukijoita kuin myös linkkien julkaisijaa.

Uudistuminen on tärkeätä, kuten Virkkunen kirjoittaa, mutta en näe sitä tärkeimpänä. Vaikka verkkopalvelu näyttää vanhalta, voi se kuitenkin toimia jos kaikkein tärkein on kunnossa: sivun pitää toimia lukijalle. Verkkopalvelussa, oli se sitten sanomalehden, aikakauslehden tai vaikka verkkokaupan tai KELAn, kriittisin asia on se että sieltä löytää sen mitä on etsimässä ja, että sisältö on helposti sisäistettävässä muodossa. Kun perusasiat ovat kunnossa, ei moderni ulkonäkö ole kuin piste iin päällä.

Lopuksi olisi mukava kuulla mitä Virkkusen lause ”Yhteiskuntaa uudistava lehti haluaa myös uudistua itse.” oikeastaan tarkoittaa. Määritteleekö paperi yhä lehden? Eikö hs.fi ole osa lehden kokonaisuutta ja eikö verkkopalvelun uudistus ole sitä, että lehti (itse) uudistuu? En ymmärrä.

Tietokone.fissä ihmetellään Googlen Zeitgeistia (lihavointi omani):

Suomesta tehtyjen hakujen viisi suosituinta hakusanaa ovat tänä vuonna olleet ”Youtube”, ”irc”, ”Iltalehti”, ”Iltasanomat” ja kummallisesti englannin kielen persoonapronomini ”you”.
–
Tietokone.fi: Suomalaisten suosituimmat Google-haut julki

Muillakin mailla (ainakin Chile ja Kolumbia) top kympissä on kummallisesti ”you”.

Olisikohan niin, että kun kyseessä on hakusana, ei termi, ja sanaa ”you” on käytetty esimerkiksi haettaessa ”you tube”, ”you porn”, Beatles lyriikkaa ”She loves you” tai vaikka ”you reach by skype” (ei pidä kuvitella että ihmiset kirjoittavat korrektia kieltä hakukenttään) niin ”you” sanana kerää neljä hittä, muut vain yhden (pornonhan Google suodattaa pois näkyviltä)?

Zeitgeistista näyttäisi löytyvän myös ”you tube”… hmm… meneeköhän sanat sanoiksi yllä mainitsemallani tavalla jos yhden sanan kanssa ei esiinny toista sanaa yhtä frekventisti. Eli tarpeeksi monta samanlaista ”you tube”-hakua näkyy listalla terminä ”you tube”, mutta ”you see” ja ”thank you” nostaa vain ”you”-sanaa korkeammalle listalla?

En tiedä. Tietääkö joku muu?

Voi tietenkin olla että olen väärässä, ja jengi todellakin hakee vain ”You”, mutta jotenkin minun on vaikea uskoa sitä.

Tämän piti olla lyhyt kommentti Jaikuun YouTuben maarajaus – Kuka siitä hyötyy?, mutta teksti venähti. Niin aikakin. Siksipä heitän tämän tänne:

Syynä ovat levy-yhtiöiden asettamat maarajoitukset.
–
YLE: Youtube otti käyttöön maarajoitukset.

Eli kyseessä on, näkisin, levy-yhtiöiden kouristuksenomainen tarve rampauttaa internet omien toimintatapojensa mukaiseksi.

Netti mahdollistaa rajattoman jakelun, mutta bisnes ei kykene kunnolla sopeutumaan siihen, ja tämä levy-yhtiöiden rajoitusstrategia poikii toimintaa joka pyrkii vastustamaan luonnottomia maarajoituksia. Bisnes vetää yhteen suuntaan, kuluttajat toiseen. Tämähän on ihan mekaniikan peruslakien mukaista: ”jos kappaleeseen vaikuttaa jokin voima, niin samanaikaisesti kappaleen täytyy vaikuttaa toiseen kappaleeseen yhtä suurella, mutta suunnaltaan vastakkaisella voimalla”. Mutta kuka on luonut ihmisille kyltymättömän tarpeen hankkia musiikkia? Onko tarve kasvanut nyt niin isoksi ja maailma muuttunut sellaiseksi, ettei tarvetta voi kontrolloida?

Jos levy-yhtiöt lainaisivat toimintatapaansa ajattelua judosta – vastustajan voimaa ja massaa käytetään häntä itseään vastaan – niin ne voisivat, jos ei täysin selättää kopiointia (sitä on aina ollut, ja tulee aina olemaan), niin ainakin vähentämään sitä ja näin parantaa omaa tulostaan (esimerkiksi ihan vaan sillä, etteivät tuhlaisi resurssejaan ja rahojaan suuren juristiarmeijan ylläpitoon). Ilman rajoitteita ihmiset voisivat vapaasti ostaa musiikkia ja sehän voisi lisätä myyntiä, eikä silloin olisi tarvetta uhkailla ja kiristää.

Mutta ajatusmaailman muutosta ei tietenkään tule tapahtumaan juuri siitä syystä, että musa-/viihdebisnes on kasvanut ja kehittynyt, sanoisinko jopa optimoitunut, vuosikymmenten ajan siihen maailmaan joka on ollut ja jonka fyysiset rajoitteet ovat määränneet jakelumallin. Sitten tuli internet ja mullisti jakelun, mutta viihdebisnes ei kykene muuttumaan. Todellisuus ajoi bisnesmallin ohi.

Uskaltaisikohan tässä heittää kehiin yksinkertaistetun vertauskuvan painopuolelta? Huippuunsa viritetyistä, kuutta väriä yhdellä ajolla painavista ja lakkauksia ja preeglauksia hanskaavista painokoneista ei ole iloa, kun maailma ei enää samalla tavalla tarvitse painotuotteita. Syy ei ole kuitenkaan painokoneiden, vaan sitä kutsutaan kehitykseksi ja jos sitä ei tapahtuisi olisimme lirissä (onko kehityssuunta sitten oikea tai väärä riippuu täysin mistä näkökulmasta asiaa katsotaan). Painopuolella ei kuitenkaan ole samanlaista puristusotetta maailman taloudellisista palleista kuin musiikkialan rautakourilla. Jos olisi, niin painotuotteiden menekkiäkin ohjattaisiin erilaisilla lakimuutoksilla ja netin käyttöä hillittäisiin veroilla niin, että paperi olisi kannattavampaa (juu, kyllähän Google Book Serach on helisemässä, mutta se ei ole läheskään yhtä iso asia kuin viihdebisnes).

Kuka sitten hyötyy YouTuben maarajoituksista? Hyötyväkö siitä ne artistit, joiden tuotokset eivät näy jossain maassa (samalla tavalla kun ne artistit joiden tuotoksia ei ole jollain tietyllä alueella myynnissä)? Vai hyötyvätkö siitä ne, jotka kontrolloivat levitystä ja ohjaavat rajoituksia? Ja eikö tämä haise hiukan paradoksilta?

Television keksimisen jälkeen, ehkä suurin katselua muuttanut tapahtuma oli mahdollisuus tallentaa ohjelmia. Tallentaminen mahdollisti television käyttäjille irrottautumisen teknologian määräämästä aikataulusta (ainakin jossain määrin) ja samalla tarjosi myös edellytykset useamman ohjelman seuraamisen/katsomisen.

Nythän esimerkiksi TVkaista on jalostanut mahdollisuutta päästä eroon televisiolle ominaisesta kronologiasta. Kyseessä on uusi askel tallennuksen kehityksessä, mutta perusideahan pysyy yhä samana (televisiossahan on vastaava nähty myös: värikuva, stereoääni, digistandardit…).

Television konsepti on siis alusta alkaen pysynyt samana, tallentaminenhan tapahtuu erillisellä laitteella. Toisaalta niin on tallennuksenkin konsepti on pysynyt samana koko videotallennuksen historian ajan, eli aika pitkään.

Syy, miksi olen tällaista miettinyt, on se miten jengi istuu Jaikun ääressä kommentoimassa televisio-ohjelmia livenä: Euroviisuja, kunnallisvaaleja, idolseja tai vaikka A-talkia tai linnan juhlia.

Jaiku tuo television käyttöön selvästi uuden ulottuvuuden, jotain sellaista mitä töllön pällistelyssä ei ole aikaisemmin ollut: Vahva reaaliaikainen katsojalähtöinen sosiaalisuus joka ei rajoitu television välittömään läheisyyteen, kuten sohvalle tai olohuoneeseen.

Se ei varmaan sovi kaikille television käyttäjille, mutta toisille se varmaan on aivan loistava lisä. Ja koska keskustelu on oma-aloitteista, ja käydään jo olemassa olevalla alustalla, ei se maksa yhdellekään ohjelmia lähettävälle taholle mitään ylimääräistä, mutta kyseiset tahot tekevät itselleen kuitenkin palveluksen seuratessaan mitä Jaikussa puhutaan. YLEhän linkittää Jaikun ohella jo muihinkin julkisiin keskusteluihin omilta sivuiltaan.

Ja kyllä, ihan tarkoituksella käytin termiä television käyttäjä. Sellaista harvemmin kuulee, mutta käyttäjä sopii television yhteyteen yhtä hyvin kuin nettijuttuihin: eli aika huonosti.