skrubu

Marjut heitti minua haasteella syyskuun yhdestoista. Seitsemän asiaa minusta… jaahas…

Tähän listaan meni pitkä aika. Aloitin haasteen saatuani ja lista valmistui vasta tänään. Minun on vaikea keksiä itsestäni kerrottavaa (1) joka kiinnostaisi edes kiviä, mutta ehkä voisin haircut-hengessä mainita todenneeni viimeksi parturissa omaa päälakea peileistä pällistellessäni, että tässä näyttää kyllä meikäläisen päälaen karvoitus harvenevan (2). Munkkikaljuko sieltä on tulossa? Mikäs siinä, ehkä se sopii niihin moniteholaseihin joilla optikko on uhannut minua jo jokusen vuoden (3).

Keskimääräinen kävelynopeuteni vaikuttaisi olevan n. 115 askelta minuutissa (4). Tämän kertoo minulle taulukkoni johon merkitsen askelmittarin lukemat kerran viikossa (5). Kyseessä ovat siis ne askeleet jotka mittari laskee aerobisiksi, eli yli 60 askelta/min. Oikeastaan tuo kävelynopeus pitäisi painottaa otettujen askeleiden määrän mukaan, jotta saisi todenmukaisemman keskiarvon, mutta en ole koskaan oikein jaksanut opetella taulukkolaskentaohjelmien funktioita (6), enkä kyllä usko tarkemman laskukaavan muuttavan tulosta mitenkään erityisemmin.

Kaadan kahviini mieluiten kylmää maitoa (7). Joskus pyydän sitä jopa kahvilassa – ”Latte kylämällä maidolla, kiitos”. Se lienee joko kauneuteni salaisuus tai ihan vaan sitä, että kuuma kahvi kuumalla maidolla on vain liian kuumaa. Kahvilassa saa sitten selittää, ettei halua jäitä, vain höyryttämätöntä maitoa. Se tuntuu joskus olevan vaikeasti ymmärrettävä toive.

Jos joku haluaa tehdä oman listan niin siitä vaan, mutta ketään en haasta.

Kun luet tämän, olet hippa! Ota kuva itsestäsi tämänhetkisessä olemuksessasi, ei siis vaatteiden vaihtamista eikä mitään pikaista ehostusta. Eikä kuvankäsittelyä!

Photo Boothilla räpsäsin:

(via)

Petja haastoi musiikkimeemiin: mitä musiikkia olet kuunnellut viimeisen vuorokauden aikana. Voit kertoa biisejä tai levyjä, mutta kymmenen levyä tai kappaletta.

Tuonhan saa kuka vaan selville katsomalla last.fm-sivuani. Tätä kirjoittaessani kymmenen viimeisintä biisiä (eilen ennen nukkumaanmenoa) joita kuuntelin, olivat:

• Travelling Shoes, Everon
• 2084, Ayreon
• Set It On Fire, OSI
• Wearing the Inside Out, Pink Floyd
• Chaos, Ayreon
• Send a Message From the Heart, Karmakanic
• Go Forth My Son, Mark Isham
• Alice, Tom Waits
• Morgenstern, Rammstein
• All Lovers Are Deranged, David Gilmour

Ja nyt pitäisi haastaa kolme muuta mukaan. En ole pitänyt toisten haastamista tapanani vähään aikaan, mutta jos joku haluaa osallistua tähän meemiin olette kaikki tervetulleita.

Also haastoi Herra B.

Edellisestä meemistä onkin jo kuukauden verran. Haastettuna koen oikeudekseni valita aseeni. Valitsen kotikoneen.

Kesä 1991 oli loppumaisillaan. Silloin kaikki tuntui olevan jotenkin kohdallaan: sää, ikä, kaverit, tekeminen… no, ihan kaikki. Kaiken lisäksi se oli siitä ihmeellinen kesä, että se ei tuntunut vilahtavan silmiemme ohi. Sitä riitti ja me nautimme. Joskus kun siitä puhutaan kavereiden kanssa, tulee nimi maaginen kesä käyttöön.

Mutta kuten kaikki kesät, tämäkin loppui. Se oli aikaa jolloin minulla ainakin oli niin pala kurkussa kuin myös perhosia vatsassa. Jännitin opiskelun aloittamista samalla kuin maagisen kesän jengin hajoaminen tuntui pirun haikealta. Jos kyseessä olisi ollut elokuva, voisi kyseessä olla joko katkeran positiivinen loppu tai alkukohtaus joka määrittelee päähenkilön paikan maailmassa.

Uusikaarlepyyhyn, jossa opinahjoni sijaitsi, ei viitsinyt raahata kaikkea sitä musiikintoistolaitteistoa jonka olin itselleni kodinkoneliikkeessä töissä ollessani hankkinut. Siispä kun lopetin myyjän hommat, hankin itselleni sieltä kannettavan poppikoneen. Ei se ollut kaunis, mutta hinta/laatu-suhteeltaan hyvä ja äänentoistoltaan jopa yllättävän hyvä. Bassoa riitti ja äänenvoimakkuuttakin tarpeen sitä vaatiessa. Kyllä se opiskelijalle riittää, ajattelin. Ja niinhän se riittikin.

Nyt monen muuton ja vuoden jälkeen, minulla on yhä loistava vahvistin, se jota en raahannut mukaan pohjanmaalle Sipoosta. Tai, ehkä se jo on niin täynnä vintin pölyä, ettei se enää ole ainakaan niin loistavassa kunnossa.

Näin pienessä kämpässä on noin tuhdin vahvistimen käyttö mielestäni hiukan liiottelua. Sen sijaan minulla on käytössä opiskeluaikoja varten hankkimani Panasonic RX-DS45, ja sitä kautta musiikkini, joka siirtyy poppikoneeseen langattomasti mäkistäni, kuuluu korviini. Öisin saatan joskus käyttää nappikuulokkeita, jos en halua kiusata naapureitani.

Ja koska tämä kai nyt alunperin oli kuvameemi, niin laitoinpa kuvablogini puolelle taiteellisen kolmoisvalotustulkinnan kohta täysi-ikäisestä poppikoneestani. Se ei ehkä ole design-kukkanen, mutta se on pirskahtelevan retro ja siinä on keskitäyteläisesti scifiä sekä kevyesti cylonia ilman rasvaista jälkimakua.

En haasta ketään, mutta en voi kieltää vapaaehtoisesti leikkiä jatkavia.

Schizo nakkasi tänne kuvahaasteen:

1. Mene kuvakansiosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.
2. Valitse sieltä neljäs kuva.
3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.
4. Haasta neljä ihmistä.

Päätin kaivaa kuvan digitaalisen kenkälaatikkoni uumenista. Meemin ohjeistus vei minut kuvaan huhtikuulta 1999.

Mistä tässä kuvassa oikeastaan on kyse? Samaisessa kansiossa on paljon lähikuvia erinäisistä esineistä, otettu Canon PowerShot Pro 70:llä. En ole koskaan omistanut kyseistä kameraa… hmm?

Lasi sen sijaan tuo heti muiston. Kyseessä on yksi monista Keravan Maxista 90-luvun alussa opiskelukämppään (joka sijaitsi Uudessakaarlepyyssä) hankituista laseista. Tykästyin silloin näihin mukavan ruraaleihin ja yksinkertaisiin halpohin kitsch-laseihin joiden nimi oli piste iin päällä; Hintalapussa luki ”Juomalasi lehmä”. Näistä osa on vieläkin käytössä. Osa hajonnut, mutta uusia hankittu matkan varrella. Uusissa kuitenkin reliefi on epäselvempi, yksityiskohdat kadonneet. On tainnut muotti kulua vuosien mittaan.

Ainiin, tuo kuva. Juu, nyt muistan. Tein tuohon aikaan opetushommia PrePress Centerille, kamera oli sieltä lainassa jotta sen käyttö tulisi tutuksi. Räpsin paljon kuvia, säästin vain viisitoista. Kameralle piti tehdä ColorSync-profiili värinhallintaa varten, mutta se ei onnistunut koska kamerasta ei saanut ”älyä” kytkettyä pois päältä.

Tapojeni mukaan, kuvahaasteen ohjeiden vastaisesti, en haasta ketään meemiin mukaan, mutta sehän ei varmaan estä esimerkiksi Nikkeä kaivamasta omista kuvistaan jotain julki ;)

Unta odotellessani, tässä ajankulukseni ajattelin jos vaikka meemin ottaa plöräyttäisi maailmalle. Tämän bongasin Erkan Deliciouksesta.

Vasemmalta oikealle tuotemerkkejä ja logoja (myös ikoneita) jotka ovat näköpiirissäni tässä koneen ääressä istuessani (jos ei virallista merkkiä näy, ei sitä siis mainita, vaikka muuten tunnistaisinkin esimerkiksi tuossa olevien saksien valmistajan).

Topfield (kaukosäädin)
Samsung (kaukosäädin)
Muppet Show (Fozzie -muki josta join kaakaota kun uni ei tullutkaan)
Läkerol (tyhjä aski)
Topfield (digiboksi)
Apple (langaton tukiasema)
Panasonic (ikivanha stereolaite)
Verbatim (kovalevyn käyttöohje)
Suomalainen kirjakauppa (joululahja)
Rainbow (stidiaski)
Samsung (telkkari)
Sandisk (muistikortti)
Gyllene Skor (käyntikorttejani)
Kotapora (luettu)
MacBook Pro (tässä ei muuten lue Apple ollenkaan)
Jaiku (Adiumissa ja selaimessa)
Google (selaimessa)
Delicious (selaimessa)
Greasemonkey (selaimessa)
Adium (valikkorivillä)
Dropbox (valikkorivillä)
Caffeine (valikkorivillä)
Spotify (ruudulla)
LaCie (kovalevy)
Welho (lasku)
Logitech (hiiri)
Danfoss (termostaatti)
S-Market (paperikassi)

Noni, jos nyt uni tulis.

Haastemies kävi täällä, lainaan:

Sääntöjen mukaan säännöt on pantava näkyviin. Tässä ne ovat:
Tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Hyvä haastemies ja alkuperäinen haastaja: Minulla ei ole omituisia tapoja.

Tai, ehkä jotkut asiat joita teen ovat jonkun mielestä omituisia tapoja, mutta itselleni ne ovat tavallisia ja normaaleja – ehkä jopa jokapäiväisiä, niin tavallisia etten huomaa niitä itse. Omituisuus on vähän kuin brändi, se on sitä mitä muut sinussa näkevät. Se voi olla tietoisesti rakennettua, tai huomaamatonta.

Ala-asteella tiedostin kirjoittavani pienen a:n mielestäni rumasti kun näin parin muun kirjoittavan sen mielestäni kivasti. Muutin kirjoitustyyliäni sen suhteen. Onko se omituista? Vai oliko se omituista, että koin toisten a:t kivempina kuin omani? Olen myöhemmin muuttanut kirjoitustyyliäni parikin kertaa ollen nykyään aika tyytyväinen siihen jota käytän. Onko se omituista? En tiedä.

Lukioaikana en ollut koskaan huomannut, että aina kun törkkäsin silmälasit paremmin silmille, pyyhkäisin etusormella ylähuulta nenän alta ja yleensä oikealla kädellä. Yksi kaveri pelleillen matki minua sen suhteen ja tiedostin asian. Minulle se oli huomaamatonta ja osa sitä mitä olin… kunnes asiasta huomautettiin. Sen jälkeen se oli omituinen tapa, ei vain muiden mielestä vaan myös omasta mielestäni.

Voisin varmasti luetella ongelmitta, ajattelematta sen enempää, pitkälti yli toistakymmentä asiaa jotka olen havainnoinut tekemisissäni eroavan siitä mitä huomaan muiden tekevän. Ja minulla on varmasti moninkertaisesti sellaisia tapoja joita en tiedosta minulla olevan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tapani olisivat omituisia. Saattaa nimittäin hyvinkin olla, että vertailukohtani eivät ole normaaleja (mitä se nyt sitten ikinä onkaan), jolloin heidän tapansa ovat oudompia kuin minun. Me kaikki poikkeamme toisistamme, mutta se ei tee meistä sen omituisempia.

Jos tapani ovat omituiset, tarkoittaa se, että muut ovat vähemmän omituisia. En suostu ajattelemaan niin. Me olemme kaikki omituisia. Ihminen on ehkä planeetan omituisin eläin. Me teemme päivästä toiseen asioita joihin muut eläimet eivät kykene. Onko se hyvä asia, vai ehkä huono? Vai mahdollisesti vain erilainen, olematta omituinen?

Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut useampaan otteeseen Ultra Bran Itket ja kuuntelet -biisiä, joka mielestäni on aivan loistava. Onko yhden biisin toistaminen omituista? Entä Ultra Brasta tykkääminen? Tai se, että Ultra Bra teki esitti kyseisen biisin? Syntyikö se kappale omituisesti? Kuinka omituista on se, että minä satun pitämään siitä? Ehkä omituista on biisin synnyttämät mielikuvat? Tai sitten ei. Se kai riippuu siitä, kuka vertaa itseään minuun ja mikä vertaajan maailmankuva on. Eller hur?

Kiitän kuitenkin haasteesta. Joudun tosin kieltäytymään kunniasta haastaa viittä muuta mukaan. Miten minä, joka en suostu löytämään itsestäni omituisuuksia, voisin koskaan uskottavasti vaatia ketään muutakaan tekemään niin?

Favor to the Needy -levyllä Delnin neo-proge on ehkä hiukan mollivoittoisempaa kuin edellisillä julkaisuilla, mutta kuitenkin tunnistettavissa loogiseksi jatkeeksi bändin tuotannossa. Kitarat vollottavat kuin ammattilaisitkijät häissä samalla kun kuulija matkaa savuisten jazzluolien uumenista monien satojen valovuosien päähän jollekin tuntemattomalle kuulle.

Piti osallistua tähän meemin jo aikaa sitten, mutta se jäi. Nyt sitten inspiroiduin kun näin Jannen kannen. Oli hiukan haasteellista löytää sopivalla CC-lisensillä olevaa kuvaa, mutta sinnikkäästi reloadaten onnistuin löytämään tämän sivun kolmannen kuvan kohdalta itsjustanaliasin otoksen josta saa jotain vääntää.

Bändin nimi on siis tämän sivun ensimmäinen artikkeli (mitä se nyt tarkoittaakaan, otin otsikon) ja levyn nimi tämän sivun neljä viimeistä sanaa.