skrubu

Mikäs se semmoinen kilpailu on (Suomen Parhaat Verkkosivut – juuri kun luulit, että niistä päästiin) josta ei saa olla eri mieltä järjestäjän kanssa (Kirjoituksen poistamis pyyntö)? Tai jos on, uhkaavat (Kilpailun järjestäjä uhkailee) juridisilla toimilla (Suomen parhaat verkkosivut / Nova Trotters Oy vaatii kriittisiä blogikirjoituksia poistettavaksi)?

Tänään päässäni on kiertänyt kaksi asiaa.

Yksi on tämmöinen, ehkä lähinnä retorinen, kysymys: Jos, ja näin olen ymmärtänyt, journalismissa pyritään eroon subjektiivisuudesta, miksi tunnetuimmilla journalisteilla – kirjoittavilla, puhuvilla, valokuvaavilla – on helposti tunistettava oma tyyli (eikö oma tyyli nimenomaan ole hyvin subjektiivinen asia)?

Toinen päässä pyörinyt on mielipide. Voiko tykkää-napin painallusta kutsua millän muotoa aktivismiksi? Mielestäni ei todellakaan, sillä ns. likettäminen ei toimintana eroa digiboksin kaukosäätimen napin painamisesta.

Oletteko muuten huomanneet, miten jo tuskallisen suuren suosion saavuttanut tilt-shift-efekti on löytänyt tiensä myös kuvajournalismiin? Kyseessä ei kuitenkaan aina ole pienoismallikuvauksen jäljittely. Esimerkkejä löytyy vaikka HS.fi:n maailmankuvista ja Boston.comin Big Picture -blogista.

Jos internet ei tulivisi tilt-shift -kuvia, en varmaan reagoisi kyseiseen efektiin niin voimakkaasti kuin nyt. Efekteillä ja kikkailuilla on usein, ja etenkin kun ne ovat kuuminta hottia, merkityksensä vain kikkoina ja efekteinä, eivätkä ne lisää kuvakerrontaan sellaisenaan mitään ja siksi en pidä siitä, että tälle vallallaan oleva efektihullutukselle annetaan jalansijaa kuvajournalismin puolella.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että sopivasti käytettynä efektit ovat käyttökelpoisia ja jopa hyödyllisiä. Eikä pidä tietenkään unohtaa sitäkään, että ihmisiähän me kaikki olemme, kuvien näkijöistä niiden katsojiin, ja villitykset ovat osa sitä miten aivomme toimivat.

Kuitenkin, huolimatta kikkailun mausta, on mukava nähdä tuloksia kokeilevasta laitteiston hyödyntämistä. Sellaista näkee joukkotiedotusvälineissä mielestäni liian harvoin. Esimerkkikuvat eivät ainakaan näytä siltä, että ne olisivat jälkikäteen muokattuja (joka olisi, journalistisesta näkökulmasta ainakin, ymmärtääkseni, hyvinkin paheksuttavaa) ja se on hyvä, sillä sellainen voi pahimmillaan järkyttää mieltä ja saada sielun vuotamaan verta. Jos jonkun kikan hypetys on rasittavaa, on vielä rasittavampaa nähdä miten hypetys degeneroi niin kuvien, kuin myös hypetyksen aiheuttaman efektin, laatua.

Mitäs mieltä muut ovat?

HS-raati tuomitsee töhrykampanjan? Voiherranjestassentään!

Lukiessani Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kokoaman yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukon vastauksia, en voi kuin ihmetellä. Monet näistä vaikuttajista jotka puolustavat töhrimistä vastaavat tyhjin kysymyksin, pelleilevin sarkasmein sekä mitäänsanomattomin vastakohdin. Ja professori Juha Sihvolan käyttämä natsikortti syö HS-raadin jo heikkoa uskottavuutta suuresti.

Se, että töhryjä ei poisteta viestittää ympäristöön sen, ettei ympäristöstä välitetä ja se taas johtaa välinpitämättömyyteen joka johtaa yhä enenevämpään töhryn määrään joka lisää välinpitämättömyyttä. Se on noidankehä johon on pakko vaikuttaa. Ihmiset yleensä pelkäävät enemmän sellaisia asioita joita eivät voi kontrolloida kuin sellaisia joihin heillä on ainakin näennäinen valta vaikuttaa. Ilman töhrykontrollia epävarmuuden tunne lisääntyy ja se puolestaan, vääjäämättä, johtaa siihen, että joku käyttää tilannetta hyväkseen. Jossain vaiheessa kuvaan tulee mukaan myös rikollisuus.

Urbaanin tilan on viestittävä, että siitä välitetään ja se tapahtuu pitämällä tilasta huolta, esimerkiksi pitämällä se siistinä. Ja mielestäni siisteys on esimerkiksi sitä, ettei Kiasman tai Helsingin tuomiokirkon kylkeen ole töhritty mitään (oli se sitten miten paljon vastakultuuria, visuaalista kommunkoitintia tai vapaata vaihtoehtotaidetta tahansa) kuin myös sitä, ettei muutakaan kadulle kuseskelua tai paskomista tulisi sallia.

Onko sitten Stop töhryille juuri se oikea tapa ylläpitää siisteyttä? En tiedä. Ihan mielenkiintoista luettavaa asiasta löytyy esim. Malcolm Gladwellin The Tipping Pointista: yksi pääsyistä New Yorkin rikollisuuden laskuun 1990-luvulla oli nimenomaan nollatoleranssi (metron) töhrimistä kohtaan.

Viikko sitten kävin mielenkiintoisen keskustelun Jaikussa Haakanan Karin ja Sulopuiston Ollin kanssa siitä onko Chicago crime data (entinen chicagocrime.org) journalistinen palvelu vai ei.

Oma mielipiteeni keskustelussa oli se, että kyseessä ei ole sen journalistisempi palvelu kuin mikään mukaan palvelu joka yhdistää syötteitä eri lähteistä. Vertasin palvelua niin Google Earthiin (jossa kartalle tuodaan eri syötteiden informaatiota, esim. valokuvia, uutisia ja yöpymispaikkoja) kuin myös Google Newsiin (jossa monesta uutislähteestä kootaan automaattisesti eri aihealueisiin).

Nyt huomaan olleeni väärässä.

Chicago crime datan vertaaminen Google Earthiin tai Newsiin ei voi toimia. Syy on yksinkertainen. Siinä missä Googlen palvelut kokoavat yhteen paikkaan useita syötteitä, ei Chicago crime data tuo palveluun sisältöä kuin yhdestä lähteestä: Chicagon poliisin rikostietokannasta.

Kyseessä ei ole mashup, vaan palvelu joka varastoi ja tilastoi poliisin generoimaa sisältöä. Se ei yhdistele mitään tietoa toiseen tietoon, eikä myöskään luo mitään uutta, se ei taustoita tai analysoi vaan on tavallaan vaihtoehtoinen käyttöliittymä poliisin tarjoamaan sisältöön (poliisihan tarjoaa myös oman käyttölittymän generoimaansa datan selailuun). En kuitenkaan vaan vieläkään ymmärrä mikä tekee Chicago crime datasta journalistisen palvelun (ja tekeekö siis koodi journalistisen työn?).

(Huomatkaa kuitenkin se, että mielestäni Chicago crime data vaikuttaa hyödylliseltä palvelulta (kuten koko Everyblock-projekti) enkä suinkaan ole kritisoimassa sen olemassaoloa, enkä ollenkaan epäile etteikö kyseisestä palvelusta olisi hyötyä journalisteillekin.)

Jaikukeskustelussa Chicago crime datan journalistista ulottuvuutta perusteltiin sillä, että palvelun kehittäjä on journalisti, palvelu on saanut journalistisen alan (innovaatio-)palkinnon ja, että journalistisuus on tämän palvelun tapauksessa funktio tai tavoite. Päämäärä ja tekotapa määrittelevät sen miksi yksi mashup voi olla journalismia ja toinen ei, sanottiin.

Tavoitteeni on oikeasti ymmärtää mikä on, ja mikä ei ole, journalismia, mutta tällä hetkellä olen ehkä hämmentyneempi kuin koskaan. Minusta tuntuu siltä, että journalismi on vähän kuin The Matrix (vrt. Unfortunately no one can be told what The Matrix Journalismi is) ja se tekee meille maallikoille (me ei journalistit) ymmärtämisestä vaikeata, jos ei jopa mahdotonta.

Kari listaa blogissaan jokusen palvelun ja pyytää lukijoitaan kommentoimaan ovatko ne journalismia vai ei.

Minä en listaa palveluita, mutta pyydän lukijoita kertomaan minulle sen mihin en löydä vastausta journalistiliiton verkkosivuilta: mitä on journalismi? Onko Wikpedia oikeassa? Onko hyvä journalismi taidetta? Voiko koodi tehdä journalistista työtä? Entä voiko vain journalisti voi määritellä mikä on journalismia ja mikä ei?

Valaiskaa minua, sillä minä en selvästikään ymmärrä.

Inspiroiduin siis viikko sitten hankkimaan Andrew Keenin kirjan. Nyt The Cult of the Amateur on kuunneltu ja asiaa hiukan pohdittu. Korvatkin on pesty (kyseessä on siis äänikirjaversio), se oli tarpeen.

Suurin osa kirjasta on kuvausta nykytilasta, raportointia siitä mitä kaikkea on tapahtunut ns. web 2.0:n toistaiseksi hyvin lyhyen historian aikana. On vertaistuotanto ja vertaisverkot, alan suuret toimijat ja tietenkin yksilöt. Eli ei oikeastaan mitään uutta tai ihmeellistä.

Keenillä on hyviä huomioita joistain verkon synkemmistä puolista, kuten tietomurrot, identiteettivarkaudet ja lapsiporno. Mutta suurin osa kirjasta on kuitenkin vain hämmentävää surkuttelua siitä vääryydestä jota musiikkibisnes, valtamedia ja Hollywood joutuu kärsimään kun web 2.0 on täynnä amatööriä ja roistoa. Keen näkee bisnesten kaatumisen (ja samalla kulttuurin kuoleman) internetissä hilluvien kouluttamattomien tai minkäänlaisia tunnustuksia ja palkintoja saamattomien syynä.

The Cult of the Amateur tuntuu propagandalta niiden suusta jotka jäivät polttamaan sikareita ja juomaan konjakkia asemalle kun internetjuna lähti. Kirja on täynnä kukkahattutätien märkiä unia ja valtamediakriittisten provokaatiota. Se ei edes yritä olla diplomaattinen tai analyyttinen. Keenin maailma on mustavalkoinen, vääryys ja oikeus ovat absoluuttisia.

Kirjailijan itsensä lukemana äänikirja on täynnä inhoa ja halveksuntaa. En muista kuulleeni kenenkään sihisseen jonkun nimeä niin kitkerästi kuin Keenin mainitessaan Chris Anderssonin. Ja juuri tämä messiaaninen halveksunta jolla Keen provokatiivisesti maalaa netin nykymenosta oligarkisen dystopian on kirjan suurin kompastuskivi: se syö uskottavuuden. Se on ylidramatisoitua ja liioittelevaa.

Vaan eihän siitä pääse yli etteikö Keenin kirja olisi mainiota viihdettä. Itse huomaisin usein hymileväni kuunnellessani Keeniä hänen saarnatessaan pahaa oloaan. Taisin joskus jopa nauraa ääneen.

Kaiken kaikkiaan oli hyvin virkistävää kuunnella Keenin synkistelyä. Mutta kirja ei sovi heikkohermoisille, viestintäministereille tai muille jotka saattavat kuvitella Keenin oikeasti edustavan ainoata ja absoluuttista totuutta.

Päivitys: YouTube: The Truth According To Wikipedia, 48min 12 sec (incl. Andrew Keen).

Okei. Sain käynnistettyä valokuvablogini, jonka yksi olemassaolon peruste on kaikki ne kuvat jotka tulen ottamaan. Toinen peruste blogille on se kokoelma kuvia jotka jo olen ottanut, mutta joita en ole vielä julkaissut. Ja nyt mietinkin että pitäisikö minun:

1) julkaista kuvia sitä mukaa kun otan uusia ja jaksan käsitellä vanhoja, eli vanhat ja uudet sekaisin?

2) julkaista kuvat silloin kun ne on otettu, eli vanhat kuvat menneisyyteen?

Tavallaan tuntuu hölmöltä julkaista sekaisin talvea, kesää, reissua ja paikallista. Kuvista ei tule kertomusta, vaan tilkkutäkki.

Toisaalta menneisyyteen julkaiseminen on myös hassua, koska silloin saattaa saada kuvan siitä että blogi on ollut olemassa pidempään kuin oikeasti on, eikä menneisyyteen julkaistut kuvat koskaan pääse etusivulle.

Mielipiteitä?