skrubu

Luin Demoksen Taide on vain kirsikka kakussa ja jäin miettimään asioita (lähinnä kuvataiteen näkökulmasta).

Outo, erilainen, eli vaikeatajuinen ja haastava on vastavoima populaarikulttuurille, helpolle, pikaruokamaiselle ja vallassa olevalle arkipäiväiselle taidemaulle. Siinä missä apurahoja saavat, yleisesti hyväksyt taiteilijat ja ns. suuret nimet kultakaudelta ovat kuin hallitus, on pieni marginaalinen muutosta hakeva ja nykymeininkiä kommentoiva (kritisoiva) kuin oppositio. Homma toimii politiikassa. Se toimii myös taiteessa.

Jos poliitikot keksisivät tehdä saman itselleen kuin taiteelle, pidettäisiin huolta siitä, ettei ole oppositiota. Fantasia jossa kaikki tanssisivat onnellisesti yhden, oikeaksi määritellyn pillin mukaan.

And, of course, we have a perfect name for fantasy realised. It’s called ”nightmare”.
–
Slavoj Zizek

Ajatus kulttuurin pysäyttämisestä, edes osittain, on tietenkin absurdi. Yhtä absurdi kuin ajatus siitä, että opposition lakkauttaisi. Sellainen henkilö joka oikeasti kuvittelee, että vaikean taiteen (postmodernin, modernin tai vaikka tekotaiteen) voisi jotenkin poistaa näkyviltä, esim. lakkauttamalla tuet, ei ymmärrä ihmistä (ei edes itseään). Samainen henkilö ei myöskään ymmärrä miten kulttuuri kehittyy.

Jos yrittää hillitä muutosta, tulee se näkymään tulevaisuudessa taiteella elävien, ja tässä tapauksessa en tarkoita taiteilijoita vaan esim. galleristeja, toimeentulon heikkenemisenä. Mistä tulevat näkyville kaikki ne oudot, hullut ja rajoja rikkovat teokset joista vähitellen tulee hyväksyttyjä ja osa populäärikulttuuria? Ei ne joille jo maksetaan pullarahat ryhdy ottamaan riskejä. Ei, riskit otetaan periferiassa josta, jotta taidebisnes pysyisi elossa, ”löydetään” aina toisinaan uutta verta kun aika piristää menoa.

Moniko poliitikko ymmärtää esim. Jackson Pollockin teoksia? Moniko, jos ei taiteilija olisi tunnettu, edes välittäisi Pollockin tauluista, saatikka harkitsisi tämän värejä roiskivan alkoholismista kärsivän tyypin rahoittamista apurahoin? Kuitenkin, joku välitti, monikin vaikka moni haukkuikin teoksia. Ei se ole taidetta, se on huonoa makua, kirjoitettiin. Kuitenkin tämän eksentrikon roiskeet myyvät. Möivät kun mies eli ja myyvät vielä. Aika pitkäänkin varmaan. Puhutaan sadoista miljoonista per taulu. Sellainen innostaa pieniä galleristeja yrittämään yhä isompaa. Sellainen pitää pyörät pyörimässä. Sellaisesta saa valtio verotuloja. Tuloja. Rahaa. Fyrkkaa.

Mutta jos valtio tietoisesti haluaa vaikeuttaa jotain tiettyä bisnestä, niin kyllähän se siihen pystyy. Siirretään tukirahat pois yksiltä, ja annetaan ne niille jotka lobbaavat paremmin. Ja loogistahan se, koska kun mitataan lyhyen ajan tuloksia, ei taide siinä varmaankaan loista samalla tavalla kuin kvartaalitalouden airuet. Ongelmahan ei ole se, että jossain tehdään taidetta jota ei ymmärretä, vaan se, että päättäjät eivät edes yritä ymmärtää taidetta bisneksenä. Taiteilijatkaan eivät aina oikein tajua bisnesnäkökulmaa.

Tuen poistuminen ei tietenkään poista sitä, etteikö joku kuitenkin aina silittäisi vastakarvaan ja loisi jotain mitä kukaan ei ymmärrä. Päinvastoin. Mitä tiukemmalle oppositio joutuu, sen kovemmin se taistelee vastaan. Mitä siitä syntyy, sitä on vaikea ennustaa, ja vaikka menneisyys ei koskaan ole tae tulevasta, voi menneisyydestä kuitenkin kaivaa esimerkkejä. Punk oli vastalause. Se vesittyi ja popularisoitui. Rap oli vastalause ja voimistui marginaalissa. Se vesittyi ja popularisoitui. Ranskan vallankumous oli vastalause. Siitä syntyi uusi arkipäivä jota vastaan ruvettiin taistelemaan. Kaikista syntyi kuitenkin jälleen jotain uutta.

Oppositio tulee, taistelee nykyistä vastaan, muuttaa menoa ja pullamössööntyy niin, että sille syntyy oppositio joka kokee saman kohtalon. Taide elää samalla tavalla. Muutoksen pelko ei saa muutosta katoamaan vaan, jos tarpeeksi voimakkaasti hankaa vastaan, erilaisen muutoksen. Ehkä suuremman, ehkä heikommin kontrolloitavan, jotain joka päättää lähteä uusille urille. Saattaa käydä kuten Maon Kiinassa kun päättivät tappaa varpusia, koska laskivat niiden syövän siemeniä siinä määrin, että vähemmän lintuja merkitsisi ihmisille enemmän ruokaa ruokaa. Varpusia tapettiin miljoonittain, mutta riesaksi saatiin luonnolta vastalahjaksi kaikenmaailman hyönteisiä jotka linnut olisivat muuten käyttäneet ravinnoksi. Eikä riisisato parantunut, päinvastoin (lähde).

Lyhytnäköiset muutokset asioissa jotka vaativat pitkän ajan tarkastelun eivät johda toivottuun lopputulokseen, vaikka muutosta tulisi. Hötkyilyksikin sellaista on joskus kutsuttu.

Entäs sitten kommunikaatio? Mitä se viestittää, että vaikeaa ja haastavaa taidetta ei haluta tukea ja, että kultakautta ihannoidaan? Sehän on tietenkin se klassinen ”ennen kaikki oli paremmin” -illuusio johon meidän on niin helppo paeta.

Jos kaikki ennen oli paremmin, olivat poliitikotkin ennen parempia. Jos kaikki oli ennen paremmin, olemme menossa koko ajan vain huonompaa suuntaan. Jos kaikki ole ennen paremmin, ei sinustakaan enää voi tulla mitään parempaa kuin mitä olet jo joskus ollut.

Todella synkkä tapa ajatella. Pessimististä.

Menneen perään haikailu on nykymenon vastustamista ja tulevan kieltämistä. Se on ryömimistä perse edellä tulevaisuuteen pitäen katse tiukasti vain siinä mitä on jo jäänyt taakse, ja siinä samalla mönkimistä omissa jätöksissä.

Jos ennen kaikki oli paremmin, ei pidä myöskään ajatella innovatiivisesti ja yritetä keksiä mitään uutta. Ei haasteta olemassa olevaa. Ei tehdä mitään joka saattaisi aiheuttaa ajatuksia ja assosiaatioita. On pysyttävä rutiineissa ja tavoissa joiden tiedetään toimineen kauan sitten. Miksi ajatella toisin? Miksi ylipäänsä ajatella, kun kaikki oli paremmin silloin ennen.

Ketä se palvelee, että kommunikoidaan ajattelua ja innovointia vastaan? Ainakaan se ei tue unelmia kotimaisista menestystarinoista. Se tukee sitä, josta Daniel H. Pink kirjassaan Drive käyttää termiä algoritminen työ, eli sitä mitä tehdään halvalla ja jonka voi ulkoistaa joko halpatuontamaihin tai koneille: Rutiinityö, teollisen vallankumouksen keksintö. Vanhan perään haikailu ei tue heuristista työtä (tämäkin termi Pinkin kirjasta), eli luovaa työtä johon ei ole algoritmejä, jota ei kone pysty tekemään.

Tai sitten se vaan on tyhmyyttä.

Mutta ennen kaikkea kyse on isommasta asiasta kuin vain se, tuetaanko jotain taidesuuntausta vai ei. Kyse on suurempien asiakokonaisuuksien hahmottamisesta, tai sen kyvyn puutteesta.

Jäin miettimään mitä nettiin liittyvää, omasta näkökulmasta asiaa pällistellen, on tapahtunut 2006 – 2010: Paljon. Mitäköhän vuoden 2006 alussa mahdettiinkaan kuvitella lähitulevaisuudessa tapahtuvaksi?

Jaiku julkaistiin 2006 ja keväällä 2009 se siirtyi Googlen App Enginen päälle (eikö se todellakaan ollutkaan tuota pidempi aika?) joka johti Qaikun syntymään.

Twitter julkaistiin myös 2006. Jaikun siirtymisen Googlen omistukseen oletettiin täällä aiheuttavan suuren exoduksen Twitteriin, mutta jengi pilkkoutuikin sinne, Qaikuun, Brightkiteen ja, ei erityisen yllättävästi, Facebookkiin.

Median suosikkilapsi Facebook avasi ovensa kaikille vähintään 13 vuotiaille vuonna 2006. Suomenkielinen versio on ollut käytössä vuodesta 2008 ja yllättäen kaikki ne joita internet ei aikaisemmin ollut kiinnostanut olivat koukussa. Mitäs me ennen laitettiin leivän päälle kun ei ollut Facebookin statusapdeittejä?

Foursquare 2009. Google Wave tuli isolla kohulla 2009 ja meni 2010 (tekisi mieli sanoa, että hukkui peräaaltoihinsa mutta se olisi liiottelua). TED-videot ovat olleet katsottavissa 2006 lähtien (mainiota, todella mainiota).

Mutta kuitenkin yhä vaan meilataan ja mesetetään ja IRCataan. Jotkut asiat pysyvät.

Vuonna 2009 iTunes Fair Play DRM poistui. Vuonna 2010 mietitään onko DRM hyvä juttu kirjabisnekselle.

Laitteitakin tullut.

Nokian N95 julkaistiin 2007. Samana vuonna Apple julkaisi iPhonen ja moni asia muuttui. Google hyppäsi mukaan puhelinpeliin Androidilla 2008. Mihin katosi Sony-Ericsson? Jostain esiin nousivat Samsung ja HTC.

Ensimmäinen Kindle julkaistiin 2007. Nokia Booklet 3G näki päivänvalon 2009 ja iPad 2010.

Muutakin varmaan.

Seuraava Facebook ei ole vielä tullut Suomesta (linkki näköjään vie johonkin tyhmään arkistolukkoon [ymmärettävää, koska uudet jutut ovat ilmaisia ja vanha maksaa], mutta Googlen hakutuloksesta ekaa linkkiä klikkaamalla pääsee koko juttuun), tuskin tulee, koska seuraava ei ole Facebook (sellainenhan on jo) vaan jotain muuta. Muxlim tuli jo vuonna 2006. Angry Birds liiteli suureen suosioon 2010. Pajatzo tuli mutta vietiin saunan takse ja ammuttiin 2009. Aivan tuore, mutta hyvin lupaava tapaus on Shadow Cities (2010).

Entä mitä vielä muuta? Varmaan kaikenlaista – tämä on hyvin lyhyt ja suppeasta näkökulmasta kirjoitettu juttu (mä voi kaikkee tietää tai jaksa muistaa): kommentteihin saa heittää sen minkä näkee puuttuvaksi.

Lähdin matkaan. Olin pakannut mukaan kaiken tarvittavan. Junassa ajattelin kirjoittaa hiukan, tuulettaa ajatuksia, näpytellä tekstiä tiedostoon. Aikaahan on.

Kaivan repusta läppäriäni mutta käsi kahmaisee tyhjää. Mukana on kyllä virtalähde vaan ei läppäriä.

Epic nerd fail, totean itselleni sanomatta ääneen mitään. Ottaa päähän. Ottaa aika pahasti päähän. Sitten tajuan, että minua harmittaa oma mokani (läppärin jääminen kotiin) eikä koneettomuus an sich. Koska en voi asialle mitään, hyväksyn todellisuuden sellaisena kun se on.

Olen siis kännykän, paperin ja kynän armoilla, ilman kaikkia niitä tiedostoja joita en siis ottanutkaan mukaani. Hetken asiaa pohtiessani päädyn hymyilemään (mitä vieressä istuvakin luulisi jos nauraisin). Kyllä tämä näinkin suttaantuu. Tai ehkä jopa: Kävipä hyvin – panee miettimään asioita toisin.

Vaikka bloggaaminen (kyllä, kahdella geellä) ei ehkä enää ole yhtä kova hitti kuin pari hetkeä sitten (vielä kun minä olin nuorempi enkä niin komea kuin nyt ja kun facebookit, twitterit ja sensemmoiset vielä käyttivät vaippoja tai tuskin edes olivat pilkahduksia nörttivanhempiensa monitoreiden kulmissa) en voi olla huomaamatta yhtä pientä eroa nykyhetkessä siihen menneisyyteen jossa, tarinoiden mukaan, oli olemassa, jonkin verran debattia aiheuttanut, bloggaajien sisäpiiri, sillä siinä hetkessä, joka näin ohiajettuna näyttää, takaikkunasta katseltuna, haalistuneemmalta kuin värivalokuva 70-luvulta, oli jotain jonka olemassaoloa en ole juurikaan noteerannut paria poikkeusta lukuunottamatta, omassani tai yhdessäkään seuraamistani blogeista (joita on aika paljon) vähään aikaan (ainakaan erityisen selkeästi tai kuten tämän lauseen loppu paljastaa: huuruisesti) mutta joka oli, ainakin lukevalle yleisölle (ehkä etenkin sisäpiirille?) oivaa viihdettä ja kirjoittajalleen antautumista kontrolloimattomuuden vietäväksi, poistamismahdollisuuden (jota harvemmin käytettiin) suomalla turvalla, tietenkin: Kännibloggaaminen.

Ja tähän perään jotain muuta.

Mitä uutta Piilaaksossa? -blogissa tehdään johtopäätös:

Minun tiedonhakuni saattaisi hyvinkin siirtyä Bingiin, koska haluan kattavan indeksin. Kaikki mahdolliset sivut, kiitos!
–
Mitä jos Murdoch siirtyisi Bingiin? – Tanja Aitamurto, Mitä uutta Piilaaksossa?

Hetkinen? Millä logiikalla Bingistä tulisi kattava indeksi? Ajatellaanpa tätä hetki.

Okei, siis jos Microsoft päättäisi maksaa lehtimoduli Murdochille siitä yksinoikeudesta, että vain Bing näyttäisi hakutuloksissaan linkkejä Murdochin sisältöihin niin silloinhan näitä tuskin näkyisi Googlessa. Ja varmasti joku siirtyisi suosimaan Bingiä hakukoneena.

Toisaalta moni varmasti vastustaisi tätä koska epäilisi Bingin myös suosittelevan sisältöä maksua vastaan, tai mahdollisesti jopa poistavan näkyviltä jotain rahaa vastaan, ja se ei ole tietoa hakevan kannalta hyvä asia. Siksipä jotkut varmasti ryhtyisivät boikotoimaan Bingiä ja suosimaan Googlea, tai ehkä jopa jotain pienempiä (paikallisia?) hakukoneita.

Entä sisällöntuottajat? Olisi tietenkin niitä jotka haluavat näkyä kaikkialla eivätkä vaadi siitä rahaa hakukoneelta ja olisi niitä jotka näkyvät vain sen tuloksissa joka maksaa siitä. Sitten olisi ihan varmasti niitä, jotka eivät todellakaan halua näkyä siellä missä näkyvät ne jotka saavat näkyvyydestään hakukoneelta rahaa ja pitävät huolen, ettei Bing näe tällaista sisältöä (samalla tavalla kuin Murdoch olisi kaikki nämä vuodet, itkuvirsien sijaan, voinut yksinkertaisesti estää Googlea indeksoimasta sisältöjään mutta ei tehnyt sitä koska kyse on rahasta eikä näkyvyydestä). Näkymättömyydestä tulisi vaikutuskeino.

Niin tiedon hakijat kuin sisällöntuottajat jakautuisivat jonnekin näistä kolmesta ääripäästä tai niiden väliseen maastoon: pro Bing, anti Bing, EVVK.

Ostamalla linkitysoikeuden Murdochin sisältöön Bingin onnistuisi kyllä syödä Googlelta sisältöä, mutta tekisi samalla itsestään vähintään yhtä vajavaisen. Olisi kaksi isoa vajavaista hakukonetta ja todella iso ryhmä ihmisiä joita asia ottaisi mielettömästi päähän, koska tiedon hakeminen vaikeutuisi.

Alta aikayksikön netti täyttyisi erialisista hakukone-mashupeista jotka tuovat tuloksia niin Bingistä kuin Googlesta ja ehkä muistakin hakukoneista. Olisi verkkosivuja (esim. blogeja) jotka näkyvät vain Googlelle ja jotka toisivat Googleen näkyville linkkejä sisältöihin jotka saavat rahaa Bing-näkyvyydestä. Samalla tavalla olisi sivustoja jotka toisivat Bingiin näkyville vain Googlessa näkyviä sisältöjä. Ja tätä vastaan taisteltaisiin sillä, että verkkopalveluissa ruvettaisiin estämään tietystä osoitteesta tulevia. Ja siitähän sitten ärsyyntyisi taas useampi ja niin pienestä kiusasta kasvaisi isompi. Ja vielä isompi.

Hakuonesotahan siitä loppujen lopuksi tulisi ja siitä kärsisivät kaikki… ja… hmm… niin no… Olin kirjoittamassa, että jos sisällöntuottajat saadakseen tuloja leiriytyvät jonkin tietyn hakukoneen viheriölle ei siitä voi pitkän päälle kehittyä mitään hyvää. Mutta koska ihminen synnynnäisesti on irrationaalinen eläin jota kiima (esim. rahankiima) estää näkemästä sen, että mennään täyttä laukkaa kohti omaa (tai oman bisneksen) tuhoa, olen ehkä jopa taipuvainen suosittelemaan herra Murdochille ison ja pramean teltan pystyttämistä Bingin leirintäalueelle ja pyllistämään oikein kunnolla Googlelle.

Nimittäin kun isot tekijät sokeina kiimasta kalistelevat peitsiään unohtuu niiltä sekasorrossa se, että maailmassa on miljoonia kellareita joissa on miljoonia ja taas miljoonia näpertelijöitä joiden joukosta varmastikin löytyy joku jolla ei ole unelmana ladata koko internet omalle tietokoneelleen, vaan joka on päättänyt keksiä uuden tavan toteuttaa haun ja tiedon suodattamisen verkossa, jonkin mullistavan idean jollaista ei voi syntyä korporaatioiden tiukkojen muurien suojissa. Kaaos johtaa muutokseen.

Sitten tietenkin voisi myös miettiä mitä tapahtuisi siinä tapauksessa, että Murdochin sisällöt näkyisivät vain Bingissä ja Microsoft päättäisikin lopettaa linkeistä maksamisen (esim. kannattamattomana) – heittäisi Murdochin sisältöineen ulos? Siitä saisi varmaan toisen pitkähkön kirjoituksen. Joskus. Ehkä.

Tuija Aalto kertoi myyneensä ottamansa valokuvan. Juttu on kirvoittanut Tuhat sanaa -blogiin keskustelun joka on osittain turruttavaa, mutta myös jollain tavalla eksoottista luettavaa. Kommentointi on sittemmin suljettu, joten julkaisen täällä sen minkä olin sinne ajatellut.

Kun etsitään syitä ammattikuvaajien ahdinkoon, ovat harrastelijakuvaajat helppo kohde: Heitä on niin paljon, että kun haulikolla sohaisee laukauksen sinne päin, niin aina osuu johonkin. Minun on vaikea kuitenkaan nähdä harrastelijoiden olevan syyllisiä kenenkään toimeentulon heikentymiseen. Harrastelijat ovat ison muutoksen näkyvä osa. Taustalla, näkymättömissä, on kaikki se joka oikeasti vaikuttaa.

Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset käyttävät hyväkseen internetin suomia, jopa ennennäkömättömiä mahdollisuuksia kuviensa jakeluun ja kuvien laatu on ymmärrettäväsi hyvin vaihteleva. Ovatko kaikki sitten harrastelijoita? Ei. Niiden joukosta jotka kuviaan verkon kautta jakelee, löytyy myös sellaisia jotka ovat saaneet valokuva-alan koulutusta. Paljonkohan netissä kuviaan jakelee sellaisia jotka ovat hakeneet koulutukseen, eivät ole tulleet hyväksytyiksi mutta eivät kuitenkaan ymmärrä lopettaa valokuvaamista siihen paikkaan?

Eikö tarve saada kuviaan esille ole merkki siitä, että ihmisillä on tarve kommunikoida kuvin – pitäisikö kommunikaatio rajata vain niille jotka ovat saaneet tietynlaisen koulutuksen, ehkä rajoittaa ihmisten oikeuttaa jakaa omia kuviaan tai jopa kieltää harrastus?

Aikanaan vain tietyn koulutuksen saaneet osasivat kirjoittaa tai lukea. Silloin ei pidetty hyvänä ajatuksena, että kuka tahansa poluntallaaja tai tynnyrintekijä hallitsisi kirjallisen kommunikoinnin, sellainenhan loisi kaikenlaisia ongelmia ajateltiin, ja vähentäisi niiden valtaa jotka tämän kallisarvoisen taidon omaavat. Nyt lukemista ja kirjoittamista opetetaan suurelle osalle kansaa pienestä pitäen. Se luonnollinen osa kommunikointia, sitä jopa vaaditaan osattavaksi, eikä näitä harrastelijakirjoittajia ja -lukijoita kai nähdä erityisenä uhkana. Ehkä valokuvaus on menossa samaan suuntaan?

Varmasti oli niitä joita ketutti raskaasti ammattikuntien katoamien. Kirjojen kopijoijat katosivat. Kirjansitojia ei tänään ole yhtä paljon kuin ennen. Käsin latomisen ammattilaiset, välistysten mestarit ja painomusteen ritarit ovat katoamassa. Eipä ole muuten montakaan lampunsytyttäjien ammattikunnan edustajaa varmaan enää. Kuka muistaa lankapuhelinten asentajia?

Ennen internettiä vallalla oli lähinnä kaksi mallia jotka määrittelivät hinnat: harvalta harvalle (esim. ammattikuvaajilta lehdille) ja harvalta monelle (esim. joukkotiedotusvälineet). Nyt mukaan kuvioon on tullut monelta monelle (internet) ja se muuttaa koko ekosysteemiä. Mutta valokuva ei suinkaan ole ainoa joka on joutunut tämän muutoksen kouriin, myös esimerkiksi musiikkipuolella painitaan aivan samojen asioiden kanssa. Erona lienee se, että musiikilla on enemmän ostajia (tai kuluttajia) kuin valokuvilla, mutta niin kuvien kuin musiikin tekijöitä on pilvin pimein.

Mikä siinä sitten on, että valokuvasta ei haluta maksaa enää samaa hintaa kuin aikana ennen internettiä? Itse en oikein osaa nähdä, että on alan koulutusta vailla olevien valokuvausta harrastavien ihmisten vika, että ostajille kelpaa huonompikin kuva ja, että kuvista ei haluta maksaa.

Miksi meillä on taipumus valita helpompi ja usein halvempi? Kysehän ei ole vain niistä jotka esimerkiksi lehden tai korporaation nimissä ostavat kuvia julkaistavaksi, vaan me olemme suurin osa samanlaisia. Helppo pikaruoka, se halvempi makkara ja isompi paketti vessapaperia siksi että se on pari senttiä halvempaa per rulla. Hullut päivät.

Sanontahan kuuluu että ”ei se ole hullu joka myy, vaan se joka ostaa”. Sniiduilu ostamisessa on osa tätä päivää eikä valokuva ole siinä sen erikoisemmassa asemassa kuin esimerkiksi nettipuljun HTML-koodi, operaattorin kännykkäliittymä tai eläintarvikeliikkeen eksoottinen terraario. Ostaja haluaa laatua vähemmällä rahalla, tai vähemmän laatua vielä vähemmällä rahalla. Sitä kutstutaan kulujen säästämiseksi, optimoinniksi tai ehkä jopa tehokkuudeksi ja siitä kärsii moni joka myy jotain. Mikä on tällaiseen käyttäytymiseen johtanut?

Ehkä ostajat ja kuluttajat pitäisi kouluttaa ymmärtämään mitä laatu tarkoittaa ja miksi sitä pitäisi suosia?

Musiikin puolella käydään vastaavanlaatuista laatukeskustelua. Digivallankumous on vähentänyt äänenlaatua, iPodeista ja mp3-tiedostoista ei vaan irtoa samaa resoluutiota kuin high end -äänentoistolaitteista. Vielä on hifistejä jäljellä jotka panostavat äänen laatuun ja kuuntelun nautiskeluun, mutta niille jotka ovat kasvaneet helpomman ja halvemman parissa riittää vähän huonompikin.

Eikä vaan musiikissa tai valokuvauksessa. On niitäkin jotka pitävät pikakahvista tai halvasta viinistä vaikka näiden kahden juoman parissa hääräilee yksi jos toinenkin connoisseur levittämässä laadun ilosanomaa ja ihmettelevät mikseivät ihmiset jauha omia kahvipapujaan tai tuuleta viinejään.

Ehkä kameroita ja laitteistoa valmistetaan liikaa? Jos kameroiden valmistajat eivät valmistaisi niin paljon kameroita, laitteiden hinnat olisivat korkeammat ja näin harrastelijoita olisi vähemmän. Silloin tietenkin ammattilaisten käyttämät laitteet olisivat vielä kalliimpia kuin nyt ja ammattilaisiakin olisi vähemmän. Valitettavasti vaan kaikenlaiset Nikonit ja Canonit ovat yrityksiä jotka tekevät kameroita saadakseen osakkeenomistajilleen rahaa ja se kai menee yksinkertaistetusti niin, että mitä enemmän kameroita myydään sen enemmän kilahtaa fyrkkaa kassaan. Eikös teollinen vallankumous juurikin mahdollistanut tämän?

Koko ajan pyritään houkuttelemaan yhä useampi hankkimaan kamera. Uusia ominaisuuksia, uusia muotoiluja, kaikkea jotta kuluttajalle tulee himo. Ja jos himo ei synny mutten, niin poltetaan miljoonia mainoseuroja himon synnyttämiseen. Onko ammattikuvaajien ahdinko harrastelijakuvaajien syy siksi, että markkinointi puree heihin?

Paljonkohan harrastelijakameratarvikkeiden myynnistä tulevista tuloista menee varmasti ammattitarvikkeiden kehittämiseen? Tiedä häntä, mutta ilman massavalmistuksen aikakautta ei edes ammattivalokuvaajien välineistö olisi niin huikeata kuin se on tänä päivänä.

Toisaalta, eivätkö Nikonit ja Canonit periaatteessa myy kameroita samasta syystä kun miksi ammattikuvaajat myyvät kuviaan? Saadakseen rahaa. Ja eikö tässä tulla jonkinlaiseen paradoksiin (jos homman vie äärimmäisyyksiin)? Jos kameroita ei tehtäisi, ei olisi harrastelijoita levittämässä kuviaan verkkoon, mutta ei olisi myöskään ammattikuvaajia jotka voisivat myydä kuviaan.

Ja sittenhän on niitä ammattikuvaajia joilla ei ole alan koulutusta, vaan ovat olleet luovia ihmisiä joiden valokuvia on niin arvostettu, että he ovat kyenneet elämään valokuvasta. Tällaiset henkilöt toimivat monille valokuvaajille, niin ammattilaisille kuin harrastelijoille, motivaattoreina. Etenkin harrastelijoita tällainen varmasti innostaa yrittää saada itseään julki jotta ehkä heidätkin huomattaisiin. Vaan kun yrittäjiä on mielettömät määrät ja kuvien jakaminen maailmanlaajuisesti helppoa, ei siitä joukosta oikein erotu, mutta se ei harrastelijaa lannista. Ei sen pitäisi ammattilaistakaan lannistaa.

Luulen, että jos asiaa hiukan ajattelisi, voisi varmasti löytää paljon syitä jotka todennäköisemmin aiheuttavat ammattikuvaajien ahdingon kuin harrastelijat ja heiltä ostetut kuvat. Luulen myös, että olisi hedelmällisempää miettiä ratkaisumalleja, sillä tämä nykyinen tilanne on osa isoa monitasoista muutosta – jota myös kehitykseksi kutsutaan – eikä aika mennyt enää palaa.

Katselin YLEn Ykkösdokumentin Disko ja ydinsota (katseluaikaa netissä jäljellä vielä tämän viikon loppuun asti). Aivan loistava dokkari. Suosittelen lämpimästi.

Neuvosto-Virossa Suomen televisio avasi ikkunan unelmien maailmaan, ikkunan jota vallanpitäjät, tiukoista yrityksistä huolimatta, eivät pystyneet sulkemaan.

En voinut ohjelmaa katsellessani olla miettimättä sitä miten jo silloin informaatio halusi olla vapaata ja, että internet tavallaan nyt ajaa globaalisti samaa asiaa kuin Suomen televisio Neuvosto-Virossa.

Nettiä rajaavat vallanpitäjät ovat tänään ihan samanlaisia kuin vallanpitäjiät ajassa josta dokumentti kertoo. Pelätään muutosta, halutaan suojata oma valta ja tulonlähteet, ei haluta nähdä mahdollisuuksia muun kuin omien aivoitusten kautta. Päättäjien silmälasit eivät ehkä ole yhtä massiivisia enää tänä päivänä, mutta aivot niiden takana eivät ole toiminnaltaan muuttuneet.

Toisaalta niin ovat kansalaisetkin ihan samanlaisia – keksivät yhä vaan vaikka millaisia hämmästyttäviä keinoja päästä käsiksi siihen sisältöön johon haluavat päästä. Tekniikka on eri, mutta tarve sama. Ihminen joka tahtoo on näppärä tyyppi toteuttamaan itseään aikakaudesta riippumatta.

Näin se maailma ei oikeastaan hirveästi muutu, Eskoseni.

Monia tekstejä on kirjoitettu ja puheita pidetty siitä miksi lehdillä ei tällä hetkellä mene niin hyvin (kuin silloin joskus). Monet miettivät asiaa, ehkä jopa yllättävän monet: Lehtien oman työvoiman, johdon ja omistajien ohella monipuolinen otos lehtien (nykyisiä ja entisiä) lukijoita tutkijoista ja professoreista kukkakauppiaisiin ja opiskelijoihin. Lehtien ahdinko koskettaa monia, varmaan siksi, että lehdet yhä koskettavat monia. Lehdet ovat osa kulttuuriamme – olleet jo pitkän aikaa tavallaan itsestään selvä osa tiedonjakoa. Mutta sitten tuli internet.

Kulttuurin kuuluu muuttua, muuten se kuolee. Muutos on tärkeä asia. Muutos ei kuitenkaan aina ole mukava asia. Kulttuuri muuttui kun painotekniikka keksittiin. Siinä katosi jokin osa silloista kulttuuria ja eiköhän senkin perään silloin itketty, mutta jotain muuta syntyi. Helppoahan se ei ollut. Sanan painamiseen tarvitsi luvan, muuten oli laiton. Sitä on vaikea tajuta nykyään, mutta siihen aikaan ajatusten jakeleminen massoille kaduilla ja kyläteillä oli vallanpitäjille pelottava ajatus. Nyt internet ravistaa pitkään voimassa olleita tottumuksia niin talouden kuin myös esimerkiksi hallintomallien suhteen.

Vaikka emme oikeastaan elä niin erilaisia aikoja tässä hetkessä kuin painokoneiden ollessa uusia keksintöjä (muuttaen tiedonjakelua siitä mihin silloin oltiin totuttu) ja vaikka teknologia on kehittynyt ja eri kuin silloin (muuttaen tiedonjakelua siitä mihin me olemme tottuneet) ovat pelot kuitenkin ihan samat. Jere Majavan linkkiblogin kautta löysin sitaatin joka tavallaan sopii tähän.

Everything new endangers something old. A new machine replaces human hands; a new source of power threatens old businesses; a new trade route wipes out the supremacy of old ports and brings prosperity to new ones. This is the price that must be paid for progress and it is worth it.
–
Hyman G. Rickover

Se, että ne joiden työpaikasta tai bisneksestä on kyse miettivät mitä tulee tapahtumaan on tietenkin aivan normaalia. Kukapa ei miettisi omien (tai osakkeenomistajien) tulojen ylläpitämistä tai lisäämistä. Vaan ovatko lehdet koskaan pyytäneet lukijoiltaan apua? Täytyy sanoa etten oikeasti tiedä, mutta en muista tällaista tapahtuneen ainakaan suuremmassa skaalassa.

Vääjäämättä tulee mieleen, että tässä on syntynyt maailmanlaajuinen crowdsourcing -ilmiö. Sen syntymistä eivät lehdet ole masinoineet, vaan se elää ihmisten omasta halusta pohtia asiaa. Se on hyvin internetmäinen (voiko noin sanoa?) ilmiö. Tällaista ei olisi voinut syntyä ilman internettiä, toisaalta ilman internettiä ei lehdet olisi siinä tilassa jossa nyt ovat. Mutta jos asia ei oikeasti kiinnostaisi, ei sitä myöskään mietittäisi tai siitä kirjoitettaisi.

Mielestäni hyvin mielenkiintoinen tilanne.

Juuri kuuntelemassani Joseph T. Hallinanin kirjassa Why We Make Mistakes, kerrottiin testistä, jossa yhdelle ryhmälle esitettiin tehtävä, jossa piti useammasta vedellä täytetystä astiasta saada yhteen astiaan joku tietty määrä vettä. Tämä oli vaikea haaste johon kuului esimerkiksi se, että jossain vaiheessa piti vettä kaataa pois (eikä johonkin toiseen astiaan). Ryhmällä meni aikaa ymmärtää miten tehtävä ratkaistaan, mutta harjoitteli hartaasti ja oppi tekemään tehtävän lopuksi oikein.

Toiselle ryhmälle esitettiin vastaavanlainen, mutta paljon helpompi haaste. Tämä toinen ryhmä oppi sen nopeasti ja ongelmitta.

Kun ensimmäinen ryhmä, joka oli oppinut ajattelemaan vesitehtävää vaikeammalla tavalla, sai ratkaistavaksi toiselle ryhmälle esitetyn tehtävän, eivät he kyenneet ajattelemaan yksinkertaisesti, vaan yrittivät soveltaa monimutkaisia malleja yksikertaiseen tehtävään.

Kirjan mukaan tämä pätee myös suurempiin haasteisiin. Ihmisen on vaikea unohtaa oppimansa.

You must unlearn what you have learned.
–
Yoda

Ja tähän loppuun video, jonka löysin Matin blogista.