skrubu

Pietarsaaressa? Kyseinen, lähes huudahdus, on monen reaktio siihen, kun kerron mihin olen valokuvanäyttelyni (ensimmäinen näyttelyni kahdeksaan vuoteen) ripustanut. Jep, musiikkikahvila After Eightissä on esillä koko kesän, 26.8. saakka, valikoima monivalotuksia joiden aiheena on luonto ja sen värit sekä muodot.

Koska kuitenkin internet on olemassa, olen kasannut näyttelyni, pienin eroin, esille ja myyntiin Kuvaloon. Pienet erot fyysiseen näyttelyyn ovat ne, että kuvavalikoima on hiukan eri (esim. siksi, että jotkut kuvat eivät sovi Kuvalon tarjomiin kuvakokoihin) ja, että kuvia on netissä on hiukan enemmän. Kuvalosta voi tilata kuviani paperisesta kymppikuvasta halvalla 70 x 100 cm canvastauluun hiukan kalliimalla, itselle, lahjaksi tai itselle lahjaksi.

Monivalotuksia Kuvalossa

Jos haluaisi olla hyvä kansalainen ja pelata peliä sääntöjen mukaan, on se tehty hyvin vaikeaksi. Paljon on asioita joista ei pieni ihminen mitään tiedä, mutta jotka ovat viranomaisille ja byrokraateille erittäin tärkeitä asioita. Niinpä siis kun vastaan tulee jotain jota ei ymmärrä, pitää viranomaiselta kysyä miten toimia jotta asiat menevät oikein.

Vaan aina ei kuitenkaan kysyminen auta.

Case: Verottaja

Siinä minä sitten olin, yllättävän lyhyen jonotusajan jälkeen, verotoimiston asiakaspalvelupisteen luukulla. Istahdan alas ja tervehdin tiskin toisella puolella olevaa, mukavan oloista naista. En voi olla huomaamatta tämän todella siistiä pukeutumista, huoliteltua ulkonäköä ja timantein koristeltua kellon ranneketta.

Kysyn sen mitä tänne olin tullut kysymään. Olin toki jo netistä katsonut mitä viranomainen kertoo taiteen myynnin verotuksesta, mutta koska en tuosta mielestäni tullut hullu hurskaammaksi, päätin käydä ihan kasvokkain asiaa kyselemässä. Siispä kysyin: Jos minä yksityishenkilönä pidän valokuvanäyttelyn ja myyn sieltä teoksia, miten hoidan asian niin, että se menee verotuksellisesti oikein?

(Jännää tietenkin on se, että kun tässä on 6,5 vuotta taideopintoja takana, en muista kyllä kertaakaan tällaisen asian olleen esillä. En kyllä mitään tuollaista opiskeluaikana kaivannut – tai ymmärtänyt kaivata – mutta jotenkin, näin jälkikäteen ajateltuna, siitä olisi kyllä ollut hyötyä.)

Nainen tiskin takana ei osannut suoraan vastata. Olisin ollut aika yllättynyt jos olisin saanut vastauksen suoraan, kuin apteekin hyllyltä. Eihän kukaan voi kaikkea verotusteknistä tietää, ajattelin. Kehui sitä, että olin jo käynyt verkossa katsomassa ja täten tiesin enemmän kuin moni muu joka käy asiakaspalvelupisteessä kyselemässä asioita. Otti puhelimen käteen ja soitti jonnekin kysyäkseen asiaa. Kyseli siinä puhelun lomassa, josko minulla on Y-tunnus (ei ole, olen siis yksityishenkilö) tai jos olen ennakkoperintärekisterissä (en ole).

Siinä sitten puhelun jälkeen juteltiin kaikenlaisista asioista jotka liittyvät kysymääni ja täytyy painottaa, että harvoin olen saanut niin mukavaa palvelua mistään kuin verotoimiston asiakaspalvelussa sain. Ihan oikeasti, se oli todella mukava käynti.

Pitää kuitenkin sanoa, että olen hiukan hämmentynyt siitä, että verottajan asiakaspalvelussa eivät osanneet sanoa, miten minun pitää homma hoitaa, että se menee verotuksen kannalta oikein. Toistan: Verottaja ei osaa kertoa, miten minun yksityishenkilönä pitää toimia, jotta näyttelyssä myytyjen teosten verotus menee oikein. Vielä kerran, vaikka tämä jo rupeaa tuntumaan toistolta: Verottaja ei osaa informoida miten yksityishenkilön pitää toimia jos tämä pitää näyttelyn ja sieltä myy teoksia.

Olen pöllämystynyt. Kuka sen tietää, että miten verotus menee, jos ei veroviranomainen? Oikeasti? Miten voi olla?

Jäin sitten miettimään, että eikö tässä maassa yksikään yksityishenkilö ole koskaan pitänyt taidenäyttelyä jossa on myyty teoksia? Sekö on syy, ettei veroviranomainen osaa kertoa miten asia menee. Vai onko niin, että koska verottaja ei osaa kertoa miten asia hoidetaan oikein, on se yksityishenkilön kannalta niin ongelmallinen tapahtuma, että mieluummin jätetään sitten kaikki vero maksamatta? Vai katsotaanko taidetulot niin pieniksi, ettei niistä jakseta välittää, kunnes tietenkin sitten jälkikäteen ukaasein, jälkiveroin, koroin ja rosiskeikoin?

Luulisi verottajankin ymmärtävän sen, että jos rahasta luopumisen tekee helpoksi, rahasta luovutaan helpommin. Mutta nyt kun rehellisenä oleminen on tehty todella hankalaksi niin ettei viranomainenkaan osaa auttaa, jää miettimään mitä sellainen viestittää? Että rehellisyyden eteen on silmät sidottuina taisteltava hiki hatussa läpi epämääräisen pykäläviidakon, tallata itselleen polku jonnekin jossa ei edes viranomainen ole käynyt. Pelottavaa. Ja vielä pelottavampaa on se, että tällä tavalla verottaja ohjaa ihmiset epärehellisyyteen. Ei siksi, että ihmiset haluaisivat olla epärehellisiä, vaan siksi, että ihminen synnynnäisesti on eläin joka valitsee helpoimman tien, yksinkertaisimman tavan. Oikopolkujen syntyminen ei ole sattumaa, se kuuluu luonteeseen. Järjestelmä itse siis tukee sitä, ettei järjestelmää pidä tukea tekemällä väärät asiat helpommiksi kuin oikeat asiat.

Tässä vielä vinkki. Koska viranomainen ei osaa auttaa, ehkä joku muu osaa. Luulisi tällaisen asian tuovan ihmisiä esim. kurssille (esim. työväenopisto) jossa opastetaan ja konkreettisesti näytetään miten nämä asiat on hoidettava.

Olisipa mukava jos näitä pääkaupunkiseudun gallerioita ei tarvitsisi etisiskellä monesta paikkaa ja erinäisiltä vanhahtavilta saiteilta. Jos olisi gallerioille, museoille ja muille näyttelytiloille samanlainen palvelu kuin Eat.fi on: Se olisi mukavaa. Kännykässäkin. Luulisi, että tuommoisella voisi lisätä myös kävijämääriä. Jos sellainen siis gallerioita kiinnostaisi.

Olisi mukavaa myös, että näyttelyistä olisi enemmän tietoa siellä missä näyttelyt ovat, etenkin jos maksavat. Ajattelin, kun Taidehallin ohi kävelin, että mikäs näyttely täällä? Kadulla vain näyttelyn nimi, enkä taitelijoiden nimiä tunnistanut. Poikkesin sisään. Pimeässä ala-aulassa kysyin lippuja myyvältä, kun ei missään asiaa sen tarkemmin selitetty, josko voisi kertoa mikä näyttely täällä on. Jotain videoita taitaa olla, kertoi. Tuli semmoinen sika säkissä -fiilis. En ostanut lippua. Olisi näköjään pitänyt tutustua etukäteen – ei satunnaiselle piipahtajalle.

Hesarin juttu, Ilman kameraa otettuja valokuvia on esillä Lontoossa, tuntui vaativan hiukan avautumista.

Valokuvien ottamiseen ei välttämättä tarvita kameraa. Tämän väitteen osoittaa todeksi joukko kansainvälisiä taiteilijoita, joiden töitä on parhaillaan esillä Lontoossa Victoria & Albert -museon Shadow Catcher -näyttelyssä.

No höpöhöpö! Ei väitettä tarvitse osoittaa todeksi enää millään tavoin. Onko valokuvan historia unohtunut, vai eikö sitä vaan osata? Ehkä se on tietoisesti unohdettu, jotta saadaan vähän (mediaseksikästä) draamaa?

Valon avulla, ilman kameraa, on valokuvia tehty jo vaika kuinka pitkään (kts. esim. Wikipediasta Photogram). Jopa ennen valokuvauksen (kuten me sen nykyään tunnemme) keksimistä osattiin valottaa pullossa olevaan hopealiuokseen kuvioita (ihan ilman kameraa), mutta koska kuvaa ei osattu kiinnittää oli kyseessä lähinnä viihteellinen temppu jonka tulos näkyi vain hetken ajan.

Ilman kameraa tehdyt kuvat näyttävät puolestaan jotakin, mitä ei ole koskaan ollut olemassa.

No höpöhöpö! Voisivat yhtä hyvin väittää, että taitelija on oman alansa Chuck Norris joka ei tottele fysiikan lakeja, vaan määrittelee omat (se ei vaan olisi uskottavampaa vaan myös jopa hauskaa). Se, että me emme näe jotain, ei tarkoita etteikö sitä olisi olemassa (kuten painovoima tai radioaallot).

Näyttelyn taitelijat ovat käyttäneet valoherkkiä materiaaleja mielenkiintoisin tavoin. Sellainen on kekseliästä ja luovaa (innovatiivista, voisi sanoa jos kyseinen termi miellyttää) ja prosesseista syntyneet tuotokset hyvin erikoisia (jopa niinkin, että joku saattaisi harhautua sekoittamaan tulkintaansa mystiikkaa ja hölynpölyä jostain olemattoman visualisoinnista).

Tänään kävelyä, kirjan kuuntelua ja kuvien katsomista sekä ottamista: Kolmasti valotettua luontoa, jokunen jääkuva, pari kuvaparia Flickriin (tämä ja tämä) sekä hiukan materiaalia kuvablogiin, josta yksi julki.