skrubu

Uusien ratikoiden matriisinäytöt (vai mitä ne nyt on joissa lukee seuraavan pysäkin nimi) ovat silleen jänniä, että hiukan heikkonäköisenä pienen t-kirjaimen poikkiviiva on perin huomaamaton ja kirjaimen muoto tuo mieleen lähinnä l-kirjaimen. Mikonkatu.

Olen tässä jo jokusen ajan kiinnittänyt huomiota ratikoissa ja metroissa oleviin digitaalisiin näyttöihin jotka suoltavat uutisia, säätietoja ja HSL:n tiedotteita sekä kaupallisia viestejä. Se mikä niissä on herättänyt kiinnostukseni, koukuttanut mennen tullen, ei niinkään ole viestien sisältö vaan tekniikka ja siinäkin lähinnä sen kökköys.

Vaikka näyttöjen laskentateho ei näytä tarjoavan mahdollisuutta kuin säälittävän nykivään liikkeeseen, tuntuu siltä, että ilmoittajille on tärkeätä saada viesteihinsä jonkinlaista animaatiota.

Usein viestit, joiden alussa on animaatiota ennen itse pääsisältöä (ajatuksena varmaankin huomion herättäminen) töksätelevät esiin kuin kärsien visuaalisesta änkytyksestä (kyllä, herättää huomion mutta ei ihan toivotulla tavalla, olettaisin) ja kun on aika siirtyä itse pääviestiin kaikki menee ohi niin nopeasti, ettei sisällöstä saa selvää.

Tämä näyttäisi johtavan siihen, että jonossa seuraavana olevien viestien rytmitys menee täysin sekaisin. Yllättäen niin uutisjutut kuin kaupallisetkin viestit, joissa ei ole liikkuvia elementtejä, vilahtavat ohi alta aikayksikön. Hyvä jos ehtii uutisesta (otsikko ja pari lausetta) lukea puolet otsikosta kun ruudulla välähtää jokin kuva (oliko se ehkä viinimainos?) jonka jälkeen ruudulle ilmestyy HSL:n tiedote josta ei myöskään ehdi saamaan mitään selvää ennen seuraavaa kökköanimaatiota (hetkinen, mikä poikkeuslinja, missä?).

Ainoa asia joka tuntuu pysyvän aina ruudulla niin pitkään, että siitä saa selvää on säätiedotus.

Säätiedotusta lukuunottamatta koko näyttövehje tuntuu informaation jakelun (kaupallisen tai hyödyllisen) kannalta hyvin turhalta vehkeeltä. Käyvätköhän maksavat asiakkaat koskaan joukkoliikennevälineissä katsomassa mistä oikeastaan maksavat?

Tämä on teille, jotka joskus joudutte istumaan esim. graafikon tai AD:n tietokoneen äärellä puhumassa leiskoista tai jostain muusta visusuunnittelun osa-alueesta. Tämä on teille jotka työnnätte sormenne tasan siihen mihin ne eivät kuulu: näyttöön. Pitäkää rasvaiset näppinne kurissa. Rasvan tehtävä on pitää iho kunnossa tai aiheuttaa finnejä ja mustapäitä, ei sumentaa ruutua. Ettehän te niitä rasvaa tihkuvia näppejänne visusuunnittelijoiden silmälaseihinkaan tunge? Ettehän? Monillako teistä on lapsia? Oletteko ojentaneet heitä esim. kauppareisulla sanoin ”Ei kaikkeen tarvitse koskea” tai ”Älä koske tai saat ympäri korvia”?

Jos teille, hyvät sormivoimistelun amatöörisarjan wannabe-tähdet, tulee täysin psykedeelinen tarve kompensoida puheenne monimuodottomuutta konkretisoimalla se kymmensormijärjestelmänne heiluttamiseen läppärin näytön välittömässä läheisyydessä: älkää! Puhe riittää. Ei niitä ruudulla näkyviä elementtejä voi kuitenkaan siirrellä siitä näytön pinnalta. Ei voi, vaikka niin haluaisittekin. Kaikkea ei katsokaas voi saada. Ja jos luulette että kynällä osoitteleminen on nerokkaampi keksintö kuin täysrasvanakkinne, niin kerron että se ei sitä ole. Se on mahdollisesti jopa vielä pahempi moka. Kynä ja paperi on hyvä yhdistelmä. Pyyhekumi ja monitori on hölmö yhdistelmä. Yhdistelmä kynä ja näyttö on suorastaan hengenvaarallinen koktail joka saattaa aiheuttaa otsasuonen pullistuman ja mahdollisen repeytymän, kynän katkeamisen ja/tai projektin myöhästymisen, lisätä keuhkosyövän riskiä sekä edistää maksan rappeutumista.

On vain yksi asia joka on ärsyttävämpää kuin paskanen ruutu ja se on paskanen ruutu jossa paska ei ole omaa.

Anteekskiitos.

Päivitys: Ratkaisu saattaisi löytyä mikromekaniikan ihmeellisestä maailmasta: kellosepän sormispärdäri (via), jota nimenomaan käytetään pitämään näppirasva poissa sieltä mihin sillä ei ole asiaa. Toinen mahdollisuus on tietenkin valokuvauspuolellakin negoja käsitellessä tutuksi tulleet puuvillakäsineet.