skrubu

Lähes 160 vuotta sitten Henry Thoreau kirjoitti kirjan Walden; or, Life in the Woods (suom. Elämää metsässä) siitä kun eleli pari vuotta aikakautensa slow livingiä metsässä rakentamassaan majassa.

Kyseisessä kirjassa tuli vastaan kohta jonka voisi, muuttamalla teknisiä yksityiskohtia, melkein kuvitella kertovan tästä päivästä.

(Nopea tiedonkulku oli silloin tietenkin täältä tulevaisuudesta taaksepäin katsottuna aivan eri kuin meillä tässä ja nyt, mutta siinä ajassa eläville, suhteessa siihen mitä heillä oli, varmaan järkyttävän nopeaa. Voisin kuvitella että kun Thoreaun aikakaudella katsottiin 160 vuotta taaksepäin oli meno silloisessa nykyajassa niin modernia, teknistä ja nopeata, ettei voinut nopeammasta kuvitella.)

We are eager to tunnel under the Atlantic and bring the Old World some weeks nearer to the New; but perchance the first news that will leak through into the broad, flapping American ear will be that the Princess Adelaide has the whooping cough. After all, the man whose horse trots a mile in a minute does not carry the most important messages […]
–
Henry David Thoreau: Walden; or, Life in the Woods (1854)

Että, niin se maailma… öö… ei sittenkään muutu niin hirveästi, Eskoseni. Vaikka tekniikka kehittyykin ja meno vaan nopeutuu, on ihminen yhä vaan se sama ihminen.

Tulipa mieleen matkalla töihin tänään, että nyt kun Jaikun tulevaisuus näyttää epävarmalta, ja nykyinen toiminnallisuus on vähän niin ja näin, on olemassa yksi taho jonka ehdottomasti pitäisi ottaa vastuu Jaikun ylläpidosta ja ennen kaikkea arkistoinnista: Museovirasto Kansallisarkisto.

Kuvitelkaa miten paljon ja automaattisesti myös aikaleimalla varustettua nykytietoa voisi kerätä Jaikun avulla. Kevyttä dataa, vain tekstiä (kovalevytila on halpaa), suoraan kansalaisten näppiksiltä. Ajankuvaa nykyisyydestä.

Miten arvokasta olisi esimerkiksi kolmen vuosikymmenen kuluttua oikeasti tietää kansan mielipiteitä asioista 00-luvun lopussa? Ja jo nyt Kansallisarkisto voisi Jaikun avulla kerätä lähimenneisyydestä muistikuvia ja kertomuksia, esimerkiksi Top Ass -korteista.

Nyt olisi kuulkaas loistava mahdollisuus imuroida kovalevyt täyteen materiaalia, josta tulevaisuudessa tutkijat voivat kirjoittaa kirjoja ja väitellä tohtoriksi. Eiks vaan olisi hyvä juttu, jätkät hei. Jätkät?

Olen tässä viime aikoina törmännyt yllättävän moneen tilanteeseen, joille olen antanut nimeksi Mummo ja kaukosäädin. Kyseessä on tilanne jossa yksi osapuoli yrittää auttaa toista näyttämällä jotain yleisesti käytössä olevaa nykyaikaisempaa ratkaisua (kaukosäädin) joka tekee kätevämmin ja nopeammin (ja myös hiukan eri tavalla) saman kuin vanha, mutta toinen osapuoli (mummo) kieltäytyy ottamasta vastaan edes ehdotusta, koska on niin jämähtänyt vanhaan tapaan tehdä.

Kyseessä ei siis ole se, että yksi yrittäisi tyrkyttää toiselle jotain harvojen edelläkävijöiden käyttämää uutuudenkarheata, suurelle kansalle täysin tuntematonta, asiaa vaan oikeasti auttamisen halusta noussut tarve näyttää miten jonkun asian voi tehdä esimerkiksi tehokkaammin tai aikaa ja rahaa säästäen käyttämällä hiukan uudempaa menetelmää.

Antamani nimi pohjautuu kokemukseen ajalta jolloin olin kotikylässäni, Nikkilässä, kodinkoneliikkeessä myyjänä.

*** Muisto: 1980-luvun loppu, 1990-luvun alku ***

Kauppaan astuu mummo, mukanaan jälkeläisiään useamman sukupolven verran: iso kööri ihmisiä saapuu ostamaan mummolle uutta televisiota. Iso tärkeä ostos. Vanhus saa alleen tuolin ja tämä istutetaan televisiohyllyn eteen.

Tämä on aikaa jolloin televisioissa useimmiten on kaukosäätimet, mutta osassa vielä kanavapainikkeet itse laitteessakin. Mummolle nämä painikkeet televisiolaitteessa ovat tärkeitä, sellaiset on oltava.

Oletan, että painikkeet televisiossa muistuttavat häntä edellisestä televisiostaan: siitä joka ei siis enää toimi. Kuvittelen mielessäni miten mummo aina peitti television viltillä kun ei katsellut sitä (sellainen pidensi television ikää, tiesi vanha kansa/asiakaskunta kertoa, suojasi kuvaputkea auringon tuhoavilta säteiltä). Olikohan edellinen televisio ollut mustavalkoinen? Varmaankin.

Esittelen siinä sitten erilaisia malleja.

Tähän maailmanaikaan 28 tuumainen televisio on aika iso ja juuri sellainen mummolle on löydettävä. Halpakin sen pitäisi olla. Päädymme nopeasti Saloran perusmalliin.

Seison televisiohyllyn ääressä, hiukan epämukavassa asennossa (mummolle mieluinen televisio on alimmalla hyllyllä) ja vaihtelen kanavia jotta mummo näkisi, että niin ykkös- kuin kakkoskanavan lähetykset näyttävät hyvältä. Kuva saa hyväksynnän. Ykkönen. Kakkonen.

Päätän helpottaa niin omaa, kuin myös mummon elämää. Suoristan selkäni ja otan hyllystä television kaukosäätimen. Asteltuani mummon luo näytän miten kapulasta löytyy samat numerot kuin television painikkeista: niitä painamalla televisio vaihtaa kanavaa. Ykkönen, kakkonen. Se on kätevää, ei tarvitse nousta vanhoille jaloille, selitän, voi vaihtaa kanavaa sohvalla istuen. Jälkeläiset nyökyttävät päitään hyväksyvästi: kyllä, näin on.

Mummon reaktio kaukosäätimeen ei kuitenkaan ole positiivinen. Se on lähinnä hämmentynyt, ehkä jopa pelästynyt. Tämä vanhus ei voi ymmärtää miten kaukosäätimellä voi vaihtaa kanavaa. Sellainen ei sovi hänen ajatusmaailmaansa.

Kuvittelen, että voin pikaisesti opettaa mummolle mitä kaukosäädin tarkoittaa. Astelen television ääreen, painan kapulan kiinni television pintaan ja vaihdan kanavia: ykkönen, kakkonen, ykkönen, kakkonen. Mummo ymmärtää: nappia painamalla kanava vaihtuu. Kun irrotan kaukosäätimen television pinnasta, siirryn lähemmäs mummoa ja vaihdan kanavia on tapahtuma taas aivan mahdoton mummolle ymmärtää. Kanavia ei vain voi vaihtaa muulla tavalla kuin painikkeilla jotka ovat kiinni televisiossa. Ei vaikka miten yritän selittää, että painan koko ajan samoja nappeja. Samat napit, sama kapula. Ykkönen. Kakkonen.

Toistan vielä varmuuden varalta sen, että kaukosäädin on kiinni televisiossa. Kyllä, se on ymmärrettävää. Ykkönen, kakkonen. Mutta heti kun televisio ja kaukosäädin ovat erossa tosistaan on kyseessä jotain joka ylittää mummon käsityskyvyn.

*** Muisto loppuu ***

Kaupat kuitenkin tuli, muistan, ja mummo jälkeläisineen poistuivat putiikista. Sitä, tuliko kaukosäädin sitten koskaan käyttöön, en tiedä. Epäilen ettei.

Mutta miksi tämä tapahtuma sitten muistuu mieleen? Eiköhän se ole sitä, että harmaa massa pääkopassani assosioi jotain mummon kouristuksenomaisesta pitäytymisestä menneeseen johonkin vastaavaan käyttäytymiseen toisessa tilanteessa nykyaikana.

Ehkä suurin ero mummo ja kaukosäädin -tilanteissa, näin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla on se, että mummot eivät välttämättä ole minua vanhempia henkilöitä, vaan samanikäisiä tai jopa nuorempia.

”Suomessa bloggaamisen edelläkävijöihin lukeutunut Alex Nieminen on ehtinyt jo lopettaa bloginsa”, muistatteko? Blogi on kuollut, sanottiin. Osa varmaan muistaa. Siitä on aika tasan parikymmentä päivää vaille kolme vuotta.

Itselleni tuo tuli mieleen kun useammastakin paikasta on tullut vastaan tietoa Uudesta uudelleensyntymisestä. Seurantaan meni. Meni myös tuo Tikan blogi.

Antakaas kun kerron yhdestä suhteestani. Se on yksi monista suhteistani ja se on jatkunut kohta kymmenen vuotta. Uskallan väittää tietäväni suhteeni toisesta osapuolesta enemmän kuin mitä tiesin kymmenen vuotta sitten, vaikka minua ei ehkä se hirveästi edes kiinnostaisi. Valitettavasti suhteeni toinen osapuoli ei ole kehittynyt vuosien mittaan ollenkaan. Ei edes edes niin, että toinen tietäisi mikä on sukupuoleni.

Kyseessä on asiakassuhde kaapelioperaattoriini, Welhoon.

Sain vastikään Welholta sähköpostia jossa pyysivät minua kertomaan millaisia ominaisuuksia arvostan digiboksissa (kysely, jonka olisin halunnut nähdä jo pari vuotta sitten). En yleensä osallistu tällaisiin lomakesulkeisiin, mutta ajattelin kuitenkin tällä kertaa käydä katsomassa, josko siellä olisi hyviä kysymyksiä (minulla kun on mielipiteitä digibokseista).

Kyselyssä ensimmäisenä minulta udellaan olenko mies vai nainen. Melkein kymmenen vuoden asiakassuhteen jälkeen olen kaapelioperaattorilleni neutri: sukupuoleton merkintä asiakasrekisterissä. Se ei tunnu kivalta.

Seuraavaksi minulta udellaan ikääni. Huh. Kaikkien näiden vuosien jälkeen? Enkö minä muka ole koskaan antanut Welholle tietoja itsestäni. Olen varmasti. Miksi niitä siis kysytään uudestaan?

Minulta kysytään lopuksi jopa sähköpostiosoitetta, vaikka kutsu kyselyyn tuli sähköpostitse.

Kysynpä vaan, että mikä ihmeen asiakassuhde? Olen Welholle hajuton, mauton, sukupuoleton ja tuntemattoman ikäinen maksukone, epäpersoona, jolta kaikkien näiden vuosien jälkeen kysytään jopa jos olen televisio- ja/tai laajakaista-asiakas(!?). Ja tämä on siis se sama firma joka lähettää minulle laskun kerran kuukaudessa palveluistaan.

Voi hyvät hyssykät sentään.

Selityksenä asiakasdialogin huonouteen ei saa olla tekniikka, eli esimerkiksi se, että kysely on toteutettu jonkun toisen firman kyselypalvelun avulla: sellaisen, joka ei selvästikään kommunikoi asiakashallintajärjestelmän kanssa. Jos kysely oikeasti olisi bisneksen kannalta tärkeää, sen toteuttamiseen investoitaisiin kunnolla. Huono toteutus on huonoa asiakaspalvelua, se on ylimielistä asiakkaiden aliarvioimista. Se on väärä tapa.

Massamediamainen haulikolla sokeasti ampuminen omaan asiakaskuntaan on myös väärä tapa, ja samalla myös hyvin vanhanaikaista toimintaa. Maailma on muuttunut. Welhon pitäisi ymmärtää puhutella asiakkaitaan heimonsa jäseninä, ei massana lompakon omistavia tuntemattomia neutreja.

Welho viestittää minulle etten merkitse heille mitään. Miksi siis minun mielipiteeni merkitsisi sen enempää? Miksi minun pitäisi edes jaksaa välittää heidän kyselystään? Etenkin kun kyselyn kolmestatoista kohdasta vain kolme käsittelee ilmoitettua teemaa (”Olemme kehittämässä uusia digibokseja ja meitä kiinnostaa tietää, millaisia ominaisuuksia niissä pitäisi olla”).

Huokaus.