skrubu

Teevee tuntuu olevan tulvillaan kaikenlaista talenttiohjelmaa ja mitäkaikkea realitykilpailua. En pahemmin niistä välitä (paitsi mitä nyt niin määstä- ja toptseffistä), mutta se mitä olen nähnyt on pistänyt ihmettelemään miten jaloja ovat ohjelmien kilpailijat. Ihan jokainen (paitsi jokunen). Meinaan kun nuo kaikkensa antaneet kilpalijat kuulevat kun joku tuomari päättää kuka pääsee jatkoon ja kuka ei, niin kaikki joille näytetään ovea kiittävät, tosinaan vuolaasti jopa, ja kehuvat tuomareita. Kukaan ei kiroile tai räjähdä haukkumaan, että ”Tässä minä kaikkeni annoin ja olen ihan hirveän hyvä, mistä sinä ylipukeutunut jätesäkki tiedät mistään mitään, häh?”, ”Väärän valinnan teit. Kadut vielä joku päivä, ettäs tiedät… nih!” tai ”Kautta pyhän kirkkoveneen mä työnnän moran sun kiduksiin, pahus soikoon, jos jossain vielä tavataan senkin flatulenssityynystä pöristen poistuvaa ilmaakin turhempi klovni!”. Ei. Kiitoksia sitä vaan ladellaan. Ja halataan tietenkin, tai kätellään. Heitetään peliin lisää vielä vähän kiitoksia. Hienoa oli, aivan fantsua.

Noin kuin oikeassakin maailmassa kävisi. Se olisi todella ihq. Että vaikka kaupassa olisi ostoksilla ja sieltä olisi maito loppu, niin sitä halaisi ja kehuisi myyjiä sekä kiittäisi niitä hienosta kokemuksesta. Olisihan se upeata. Eikös vaan?

Kaupalliset TV-kanavat huutelevat nykyään tulevia sarjojaan niin freneettisesti, että sitä usein kuvittelee niiden jo olevan ohjelmistossa paljon ennen alkamisajankohtaansa.

Ai se ei ole vielä alkanut? Että vasta ensi kuussa? Sitten sitä jotenkin turtuu siihen hyperaktiiviseen markkinointiin niinkin, että sarjan aloitusjakso menee huomaamatta ohi. Jää vielä sarjan toinenkin jakso näkemättä kun pääse oikeaan rytmiin.

Joko se alkoi? Viikko sitten? Ai viikko ja päivä sitten? Just joo. Olin kyllä ajatellut katsoa, että kannattaako sarjaa seurata, mutta kun en alusta alkaen ehtinyt mukaan niin jääkööt. Eikä kukaan kuitenkaan huomaa, etten jotain sarjaa seuraa, kun en kuulu siihen noin puoleen promileen tämän maan ihmisiä joiden mukaan television viralliset pällistelymäärät lasketaan.

Jääpähän sitten aikaa johonkin muuhun.

Katselin läpi Harto Pönkän esityksen Sosiaalinen media ammatti-identiteetin rakentamisessa ja työnhaussa. Googlaa nimesi, siinä kehoitettiin. Tein sen.

Löysin nimeni YLEn Elävän arkiston nimilistasta ja sitä kautta pienen pullean raitapaitasen rillipäänörtin (en uskoisi 16 vuotiaaksi, vaikka tiedän sen olevan niin) kavereineen vuodelta 1984 ADB-ABC: Datorn kommer hem, 21:55 min.

Paljon on muuttunut 26 vuoden aikana.

ADB-ABC, Del 2: Datorn kommer hem.

Jostain syystä telkku (tai siis digiboksi, näin digiteeveen ihmeellisenä aikakautena) sattuu olemaan viritettynä jollekin ruotsin kanavalle niinkin usein, että olen nähnyt kaksi tai kolme jaksoa kokkausohjelmasta jossa paikalliset julkimot yhden kaverinsa kanssa kokkaavat aikarajoituksen alaisina, hiki hatussa toinen toistaan vaikuttavampia kokonaisuuksia ja sitten gourmandeista, kriitikoista ja ammattikokeista koostuva tuomaristo pisteyttää luomukset.

Jäin miettimään miten suurin osa televisiossa pyörivistä kokkausohjelmista perustuvat oikeastaan muunnoksiin kahdesta teemasta: Kerro ja näytä (yksi tai pari tyyppiä kokkaa kameramiehelle tai ohjelmassa esiintyville henkilöille, jotka usein ovat kavereita tai muuten tuttuja) sekä kilpailu (iloisin mielin tai veren maku suussa taistellaan vertaisten tai ruoka-ammattilaisten hierarkiassa korkeammalla olevien hyväksynnästä).

Noin yleisesti ottaen variaatiota kokkausohjelmien teemoista tuntuisi olevan kuin juonia Steven Segalin jokaisessa elokuvassa (entinen salainen agentti/erikoisjoukkojen mies elää uutta rauhallista elämäänsä kunnes jotain tapahtuu ja sen kummemmin mutkittelematta juoni ajetaan tapellen sekä ampuen pateettiseen loppuun), eli ei juurikaan, mutta eihän niitä juonen vuoksi katsotakaan.

Ehdotankin tässä nyt uutta muunnosta kokkausohjelmien kilpailuteemaan. En ole mielestäni tällaista nähnyt.

Kaksi ammattikokkia kilpailee. On aikarajoitteet, ennalta määrätyt raaka-aineet ja teema. Teema on aina jotenkin kotimaisuuteen liittyvä. Molemmat kokit rustaavat kahden tai kolmen ruokalajin safkat neljälle hengelle.

Vasta kun aika on loppu ja pöperöt pöydässä, paljastetaan kokeille tuomarit: neljä perusruokailijaa Kehä III:n ulkopuolelta. Tuomariston kokoonpano vaihtelee tietenkin osasta toiseen, mutta esimerkkeinä olkoon vaikka yli 70 v. isoäiti, maajussi 50v, parikymppinen nörtti sekä koulu- ja pikaruokaan tottunut 10 v. koululainen.

Tuomaristo maistelee, kommentoi ja pisteyttää annokset tietenkin täysin omista lähtökohdistaan – aivan eri tasolla kuin millä tarjottu ruoka on.

Tässä olisi kuulkaa aika monitasoinen ohjelma jonka katsojalle ei vain tarjoiltaisi ruokapornoa ja mahdollisuus ihailla osaajia vaan annettaisiin myös mahdollisuus nauraa itseään paremmille, hävetä vertaisiaan sekä tuntea paremmuuden tunnetta. Mikä tunteiden kirjo! Paljon vääriä ja oikeita mielipiteitä joka varmasti aiheuttaisi keskustelua ja kiinnostusta, joka tietenkin olisi hyvä pohja erilaisille lisätuotteille (kirjat, saitit, kilpailut, jne jne).

Voisi olla aika herkullinen ohjelma, eikös vaan?

Ohjelmasta voisi tulla kovakin hitti, mutta ongelmaksi saattaisi muotoutua se, että ammattikokit eivät ehkä halua julkista kritiikkiä henkilöiltä jotka ovat oman osaamistaitonsa alapuolella. Tuomareita riittäisi kyllä vaikka kuinka moneen jaksoon.

Digitodayn jutusta inspiroituneena päätin testata ACQUINEn ohjelmallisen estetiikan. Kaivoin epämääräisellä logiikalla kuvia verkosta, annoin softan arvostella ne ja tässä tulokset:

• Jorma Puranen: 0,5 tähteä (9,4 / 100 pistettä)
• Irving Penn: 0,5 tähteä (12,1 / 100)
• Loretta Lux: 1 tähti (17,1 / 100 pistettä)
• Ulla Jokisalo: 2 tähteä (40 / 100 pistettä)
• Dorothea Lange: 2,5 tähteä (52,5 / 100 pistettä)
• Tissit: 2,5 tähteä (53,8 / 100 pistettä)
• Lolcatz: 3 tähteä (56,4 / 100 pistettä)
• Sushi: 3 tähteä (59,5 / 100 pistettä)
• Pentti Sammallahti: 4 tähteä (75,9 / 100 pistettä)
• Pekka Nikrus: 4 tähteä (77,5 / 100 pistettä)
• Richard Avedon: 4 tähteä (80,9 / 100 pistettä)
• Martin Parr: 4 tähteä (82,3 / 100 pistettä)

Ja koska makuasiat ovat kiisteltävissä, sanon, että onpas muuten perin skeida ohjelma.

Päivitys 24.5.2009:

Photography, like writing, is fundamentally an act of communication, requiring the full context of a human’s knowledge to go beyond the shallowest parse.
–
The Online Photographer: Colorless Green Photographs

Olihan se pakko kokeilla, en vaan voinut vastustaa.

Häblärin jutun otsikko Kina tiger som muren suomeksi Google Translaten kautta : Kiina tiikeri kuin seinään. Muurin arvasin väärin.