skrubu

Viime lauantaina ajattelin tarkistaa junayhteyksiä ja hintoja sunnuntaille. Ehkä jopa ostaa lipun. Eli suunnaksi siis vr.fi/verkkokauppa.

Mistä: Helsinki. Mihin: Lahti. Päivä: 16.10.2011. Aika: 09.00 (lähtöaika)

VR:n verkkokaupan mukaan hakuani parhaiten vastaa tämä:

Eli juna klo 9.41. Sehän sopii vallan mainiosti. Klikkaan jatka. Ilmoitan, verkkokaupan niin pyytäessä, että opiskelija ja yksi lippu. Klikkaan jatka.

Yllättäen valitsemani 9.41 ei olekaan tarjolla, vaan voin valita haluamani yhteyden ja hinnan tästä listasta:

WTF VR? Miksi en voi ostaa lippua 9.41 junaan? Mikä juttu tämä on? Siihen ei saa tavallistakaan lippua (ilman alennusta). Ei mitään virheilmoitusta, ei mitään selitystä. Edelliset lähdöt linkkiä klikkaamalla minulle tarjotaan 8.41 junaa. Minne 9.41 on kadonnut? Häh? HÄH?! Tarkoittaako tämä nyt sitä, että juna on täynnä? Vai eikö juna ota matkustajia ollenkaan? Voiko junaan ostaa lippuja edes asemalta? Onko kyseistä junaa edes olemassa? Haloo!!

Seuraavana päivänä olen asemalla klo 9.34, jos vaikka 9.41 juna olisikin olemassa ja sillä pääsisi Lahteen. Katson aikatauluja ja kyllä, siellähän se luuraa. Marssin kohti lipunmyyntiä, mutta eivät ole ihmiset näköjään heränneet vielä, joten käännyn lähimmän pömpelin ääreen. Tökin sormella näyttöä. Mitään ei tapahdu. Kokeilen vielä (tök tök tök tök… töktöktök… tök tök töktöktök tök tök tök töktök tök töktöktök tök tök…) mutta sähköinen lipunmyyjä ei vaan reagoi. Siirryn viereisen pömpelin ääreen. Tökin näyttöä sinne tänne useasti ja nopeaan tahtiin ja kas, pömeli herää horroksestaan. Koneen tarjomista pikavalinnoista seuraavaksi lähteviin juniin löydän klo 9.41 junan Lahteen, tasan sen johon ei voinut netistä ostaa lippua. Ostan lipun.

Aika matala on muuten tämä pömpeli, joudun kyykistymään nähdäkseni korttimaksun pienen näytön. Onneksi en ole vielä niin vanha ja jäykkä.

Kolmannen pömpelin ääressä vanhempi mies tökkii näyttöä, muttei onnistu herättämään nukkuvaa konetta ja kysyy minulta miksi laite ei toimi. Selitän, etten todellakaan tiedä tai osaa vastata asiaan ja pyydän häntä kysymään tarkemmin VR:ltä. Tämä toimii, sanon ja osoitan omaa pömpeliäni samalla kun otan koneen räkäisemän lipun kouraani ja lähden talsimaan kohti junaa. Aikaa on noin nelisen minuutta. Hyvin ehtii.

Kohta olenkin lähimatkalla kohti lähilahtea lähijunassa johon ei VR:n ”monipuolisesta verkkokaupasta” voinut ostaa lähilippua tai tarkistaa edes lähihintaa. Grr… mutinaa mutinaa…

Mietin siinä hetken millainen fiiliksen VR:n sähköisistä palveluista saa. Verkkokauppa ei turhaan mitään selittele jos jokin ei sovi sen logiikkaan. Vähän semmoinen tympeä fiilis sellaisesta tulee. Kuin Keravan Alko ennen itsepalveluaikaa. Asiakas tuntee itsensä joko tyhmäksi tai erittäin tyhmäksi. Ja se, että pömpelit nukkuu työaikana eivätkä jaksa palvella, siitäkin tulee kaikenlaista mieleen. Sellaista joka ei ole mairittelevaa (en niitä tähän viitsi, saatte ihan itse jokainen assosioida vapaasti). Yhdessä näistä kokemuksista tulee semmoinen välinpitämätön ja laiska fiilis VR:stä.

Kun yhden tietyn ongelman yhdestä tietystä ratkaisusta, joka on tarkoitettu vain marginaalisten äärimmäistapausten hoitoon, tulee yleisesti markkinoitava tuote, ei se enää ratkaise ongelmaa vaan joko luo uuden ongelman tai vaikeuttaa alkuperäisen ongelman ratkaisua.

Esimerkkinä ylipaino. Äärimmäisen ylipainoisille VLCD voi olla hengenpelastaja. Äärimmäinen hoitokeino äärimmäisiin tapauksiin. Vähän ylipainoiset eivät tarvitse äärimmäisiä hoitokeinoja, siksipä meillä on vähäkalorisia ruokatuotteita joita markkinoidaan kovasti ja myydään paljon, mutta kuitenkaan erilaiset light- ja laihdutustuotteet eivät vähennä ylipainoa maailmassamme. Ne eivät ole ratkaisu, ne luovat uuden ongelman.

Toinen esimerkki on nikotiinituotteet. Äärimmäisissä tapauksissa nikotiinituotteet saattavat pelastaa henkiä, mutta kun niitä markkinodaan ja myydään kaikille sauhuttelijoille, ei nikotiinituotteet enää poista ongelmaa: ne siirtävät riipuvuuden yhdestä tuotteesta toiseen tuotteeseen. Okei, vähemmän tervaa keuhkoon, mutta tapa ei muutu ja ihmiset ovat yhä vaan koukkussa. Synkästi ajateltuna asian voisi menevän niin, että nikotiinituotteiden markkinointi käyttää hyväkseen tupakkateollisuuden jo tekemää työtä kääriäkseen itselleen voitot (varmaan tietäen, etteivät oikeasti ole ratkaisemassa mitään ongelmaa).

Kun ongelma ei poistu sillä ratkaistulla jota meille markkinoidaan, on ratkaisu tietenkin jossain ihan muualla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ratkaisu ilmastonmuutokseen ei ole päästöjen vähentäminen, sillä päästöjen vähentäminen on ratkaisun lopputulos, ei ratkaisu. Kuitenkin päästöjen vähentäminen tai vähäiset päästöt on markkinointivaltti, esim. autojen markkinoinnissa.

Mutta, tämä juttu on tupakoinnista.

Teoria tupakoinnin lopettamisen vaikeudesta

Asiaa jonkin aikaa pohdittuani päädyin tässä keväällä kiteyttämään itselleni teorian tupakoinnin lopettamisen vaikeudesta: Tupakoinnin lopettaminen ei ole vaikeata.

Teoriani vaatii tietenkin selityksen, sillä jos lopettaminen olisi helppoa tai edes tuntuisi siltä, saattaisi moni sellainen, joka on miettinyt tupakoinnin lopettamista, lopettaa sauhuttelun jo tänään.

Usko ja pelko

Jos kysyy sellaiselta henkilöltä joka ei koskaan ole polttanut, että onko tupakoinnin lopettaminen vaikeata, osaa tämä henkilö ilman omakohtaista kokemusta kertoa, että tupakoinnin lopettaminen on vaikeata. Samoin osaa myös ala-asteen viidennellä oleva koululainen, joka ei polta, kertoa, että tupakoinnin lopettaminen on vaiketa. Mistä nämä ekspertit ovat saaneet tietonsa?

Meidät opetetaan ’tietämään’, että tupakoinnin lopettaminen on vaiketa. Vaikeuden kuvitellaan olevan pelote joka pitää meidät poissa tupakasta (älä vaan alota, koska lopettaminen on ihan mahdottoman vaikeata), mutta se ei selvästikään toimi. Sen sijaan pelotteella aiheutetaan painetta niille jotka myöhemmässä vaiheessa haluavat lopettaa tupakoinnin: ”Jos yrittäisi, mutta kaikkihan sen tietää, lapsetkin, että lopettaminen on vaikeata, kyllä se varmaan sitten on vaikeata”. Meidät on opetettu pelkäämään tupakoinnin lopettamisen vaikeutta ja samalla vaikeutettu tupakoinnin lopettaminen.

Tätä samaa pelotetta käytetään hyväksi nikotiinituotteiden markkinoinnissa: Lopettaminen on vaikeata, me teemme sen helpommaksi. Samoin light- ja laihdutustuotteet lupaavat tehdä laihtumisen helpommaksi. Nämä tuotteet eivät ratkaise mitään ongelmaa, sillä ne eivät muuta ihmisten toimintatapoja.

Jos tupakoinnin aloittaminen ei ole erityinen juhlatilaisuus (”Mamma, mamma titta! Isot pojat opettivat minut vetämään röökiä!”, ”Ihanaa lapseni, tätä pitääkin juhlia koko kylän voimin viikon ajan. Olen niin ylpeä sinusta”) ei tupakoinnin lopettamisessa epäonnistuminen ole myöskään asia josta puhutaan samalla tavalla kuin tupakkalakon aloittamisesta tai tupakoinnin lopettamisesta. Periksi antaminen on voi tuntua heikkouden merkiltä. Ainakin se on noloa. Me emme halua noloja tilanteita, jopa niinkin pahasti, että noloihin tilanteisiin joutuminen saattaa tuntua pelottavalta. Nikotiinituotteet luovat turvallisuuden tunnun.

Tapa ja halu

Tupakoinnin lopettamisessa vaikeinta ei ole päästä yli nikotiinin tarpeesta, vaan se, että olemme ehdollistaneet itsemme tupakoimaan. Me teemme itsellemme sen minkä Pavlov teki koirille. Pavlov sai koirat assosioimaan kellon soiton ruokailuun ja näin pelkkä kellonsoitto sai koirat kuolaamaan. Me opimme kuolaamaan tupakan perään, mutta emme kellonsoitosta vaan eri tilanteista ja toistuvista tapahtumista.

Me käytämme tupakkaa itsemme palkitsemiseen (jopas oli urakka, nyt maistuu rööki), lohduttamiseen (nyt hamittaa, pitääpä vetää spaddu), rauhoittamiseen (hermosauhut) ja erilaisten pienten tylsien hetkien – microboredom – täytteeksi (poltan, koska nyt ehdin ja sitten ehkä en ehdi taas pitkään hetkeen tai klassinen ”annan käsilleni jotain tuttua tekemistä”). Tupakka ei eroa tapansa puolesta suklaasta tai jäätelöstä lohduttajana, palkintona, pahana tapana tai pienten tylsien hetkien täyttäjänä.

Pavlov tuli kuuluisaksi siitä, että ehdollisti koirat kuolamaan kellonsoitosta, mutta onko kukaan saavuttanut kuuluisuutta poistamalla koirista Pavlovin aiheuttamaa ehdollistusta? Koirat eivät varmaan älynneet miksi ne kuolasivat kellon soidessa. Ihminenkin harvemmin tajuaa miksi tupakkaa tekee mieli (osaa kyllä sen tavalla taikka toisella itselleen rationalisoida, eli valehdella itselleen), mutta ihmisella pitäisi kuitenkin olla kyky päätellä ja opettaa itsensä pois luomastaan ehdollistuksesta. Entä onko se helppoa? Ei. Siksi meille kaupataankin ’helppoja’ ratkaisuja, joista ei ole hyötyä.

Nikotiinituotteet korvaavat vähitellen tupakan purukumilla, mutta eivät poista assosiaatiota (joka manifestoituu selittämättömänä tarpeena tai haluna, eli ”nikkiksinä”). Samalla tavalla laihdutustuotteet eivät muuta assosiaatiota ruokaan, vaan korvaavat yhden tuotteen toisella poistamatta itse assosiaatiota.

Ihminen on helposti narutettava eläin, siinä missä muutkin eläimet. Jos markkinoinnin voimalla saadaan ihmiset vaihtamaan yksi pahe toiseen, tupakka purukumiin, niin voisikohan samoin mekanismein muuttaa myös ihmisten tapoja kokonaan ja kokonaan poistaa tarve lohduttaa tai palkita itsensä nikotiinituottein? Ai, että sitä on yritetty? Ehkä, mutta siihen käytetään vähemmän rahaa kuin nikotiinituotteiden (niin purkan kuin tupakan) markkinointiin. Kuka hullu nyt oikeasti käyttäisi rahaa siihen, että ohjaisi ihmiset pois riippuvuuksistaan, sellainenhan olisi kaupallinen itsemurha. Bisneksen kannalta parempi ruokkia jo olemassa olevaa ehdollistusta markkinoimalla helppoja ratkaisuja.

Toisto ja taisto

Entä jos meille opetettasiin alusta alkaen, että tupakoinnin lopettaminen on helppoa? Ei maalattaisi uhkakuvia, koska ne eivät vaan toimi, vaan luotaisiin mahdollistavia mielikuvia alusta alkaen: Tupakoinnin lopettaminen on helppoa. Lopetettaisiin itse-ehdollistamisen mystifiointi ja tunnistaa ja rationalisoida luodut tarpeet, jolloin niihin on helpompi käydä käsiksi ja käsitellä – saada aikaan muutos käyttäytymiseen.

Kun jotain asiaa toistetaan tarpeeksi, siitä tulee totuus. Aikanaan ihmiset opetettiin tietämään, että maa on kaikkeuden keskipiste. Sitä toistettiin totuutena. Maa on kaikkeuden keskus, maa on kaikkeuden keskus… tupakoinnin lopettaminen on vaikeata, tupakoinnin lopettaminen on vaikeata. Sitten kun todistettiin, että maa ei olekaan kaikkeuden keskipiste, johti se usean sadan vuoden taistoon. Tietenkin, koska opitun totuuden mureneminen tarkoittaa muutosta valtarakenteisiin. Maan kiertoradan määrittely oli uskonnon ja tieteen välinen taistelu.

Taisto tupakoinnin lopettamisen vaikeuden -uskoa vastaan on terveyden ja kulutuksen välinen joka niittää joko ihmishenkiä tai suuryrityksiä. Maa kiertää aurinkoa. Tupakoinnin lopettaminen on helppoa, tupakoinnin lopettaminen on helppoa, tupakoinnin lopettaminen on helppoa…

Tupakoinnin lopettaminen on helppoa.

Loppuun asiaa sivuava kirjasuositus. Chip & Dan Heath: Switch: How to Change Things When Change Is Hard (tässä pari arviota: treehugger ja anecdote).

Uimahallissa törmäsin ongelmaan. Miten saada pukuhuoneessa kaappi lukkoon ja otettua avain mukaan.

Ei muuta ohjetta kuin, että ei kolikoita. Tai tarkemmin katsottuna ei euron kolikkoa, mutta oletin sen tarkoittavan kolikoita noin yleensä.

Siinä minä sitten olin hämmentyneenä. Kaappi avoinna ja lukitsematta. Näinkö nolosti tässä nyt käy: En ymmärrä miten lukko toimii?!

Pähkäiltyäni asiaa huomattavan ajan ilman tulosta, olin jo menossa uimahallin tuloaulan kassalle kysymään asiasta (ymmärtäen, että menettäisin siinä yhden uintikerran, koska joutuisin vilauttamaan älykorttiani palatessani takaisin pukuhuoneeseen) kun tajusin kysyä lukkoasiasta yhdeltä kanssauimarilta joka selvästikin ymmärsi lukkojen toimintalogiikan (kas kun en hoksannut tätä aikaisemmin – ehkä se johtui sitä, että tuntemattomien kanssa jutteleminen pukuhuoneessa tuntuu jotenkin hassulta).

Käy ilmi, että minun olisi pitänyt ymmärtää ”ei kolikoita” -merkin tarkoittavan ”käytä elektronista näyttökorttia”. Eli sama älykortti johon voi ladata uintikertoja, ja jota vilauttamalla lukulaitteelle pääsee kulkuportin läpi pukuhuoneeseen, toimii myös mekaanisena vipstaakina lukossa.

Sinänsä tietenkin tavallaan kätevää, ja nyt kun asian on kerran oppinut, ei lukitseminen tietenkään enää ole ongelma, mutta kyllähän sitä toivoisi hiukan parempaa ohjeistusta kaikkiin kaappeihin (huomasin sittemmin, että osassa kaapeista on ohjeteksti, itse olin jotenkin onnistunut valitsemaan useamman epäselvän toisensa jälkeen) – jos ei muuta, niin uudet tarrat jossa ei vaan kielletä kolikoita vaan myös myös sallitaan kortti, esim näin:

Niille jotka lukevat tätä täältä blogista: jos kuvissa on pyöristys, on käytössäsi selain joka ymmärtää hyvän päälle :)

Noin yhdeksän ja puoli vuotta minua palveli yksi ja sama lompakko. Loistava esine jonka ostin asiaa tarkemmin harkitsematta sen ainoan kerran kun olen Tokiossa käynyt.

Hienosti suunniteltu ja toteutettu esine; oikean kokoinen, hyvän tuntuinen, kätevä monin tavoin – kaiken kaikkiaan juuri täydellinen. Mutta ei kuitenkaan ikuinen. Lomapakko ei enää oikein pysynyt kiinni ja ketjun kiinnityslenkki roikkui paikoillaan vain muutamalla langanpätkällä. Oli siis aika hankkia uusi.

Aloitin etsimällä, josko netin kautta löytyisi samanlaista lompakkoa. Ei löytynyt. Mutta tajusin vasta nyt, että taskussani on melkein vuosikymmenen ajan asunut surffibrändin tuote. Heh.

Kokeilin Fruugoa. Valikoima ei miellyttänyt. Kävin kaupoissa, kivijaloissa. Liian vaikeata: Lompakot on siroteltu sinne tänne, tai sitten ne olivat tylsiä mitäänsanomattomia läpysköitä tai liian isoja. Nahkainen ei ole mieleeni.

Takaisin netin pariin. Missä on kaikkea? Amazon. Sinne. Etsin, tutkin ja mietin. Kävin muissakin verkkokaupoissa. Huomasin palaavani aina saman mallin kohdalle. Se voisi olla siinä, mietin. Harmittavaa on tietenkin, ettei netissä pääse hypistelemään tuotetta, mutta tätä oli kehuttu (tai arvosteltu positiivisesti).

Löytämäni lompakko ei ollut pahan kallis, joten jos se ei kestä seuraavia 9 – 10 vuotta, ei se hirveästi haittaa. Päätin siis hankkia kyseisen lompakon. Mutta sehän ei ollutkaan erityisen helppoa.

Ajattelin, että Euroopasta ostan. Amazon.co.uk oli osoitteeni. Kävi ilmi, etteivät myy tänne kyseistä lompakkoa. Ei sen kummempia selityksiä, tänne ei vaan sitä myydä. Harmitti. Kokeilin Saksan vastaavaa: Sama juttu, internetmyynti on rajattu. Ranskan Amazonissa ei tuotetta ollut myynnissä. No, ehkä sen saa ameriikasta tänne, mietin mutta eipä sieltäkään tänne myyty. Nyt ei enää harmittanut vaan otti päähän. Miten ärsyttävän paikallista.

- This a local shop for local people, there’s nothing for you here.
- I can pay…
- Keep your hands where I can see them!
–
YouTube: Tubbs And Edward – League of Gentlemen

Sitä mitä ei saa, on pakko saada. En vaan voinut antaa periksi. Etsin, tutkin, hain. Löysin muita verkkokauppoja joilla oli haluamani lompakko myynnissä. Osa ei myynyt maansa rajojen ulkopuolelle, osa möi, mutta postikustannuksin jotka olivat enemmän kuin lompakon hinta. Ei näin. Kotimaan verkkokaupoista en yhdestäkään löytänyt haluamaani lompakkoa.

Ruotsista löytyi yksi kauppa jolla oli tahtomani lompakko valikoimissaan. Kysyin meileitse, koska eivät sivuillaan tiedottaneet, josko toimittavat tänne. Kyllä, vastasivat. Tilasin. Tai siis yritin. Maksaminen ei toiminut. Yritin kahdesti. Sain molemmilla kerroilla virheilmoituksen.

En siis voinut ostaa lompakkoa. Ilmoitin kaupalle asiasta ja kysyin josko he ovat saaneet maksuni kahdesti. Eivät olleet saaneet yhtäkään maksua. Sanoivat myös olevansa tietoisia siitä, ettei luottokorttimaksu oikein aina toimi ja, että voisivat lähettää sähköpostilla PayPal-linkin jonka kautta maksaminen varmasti onnistuu. Vastauksessani kaupalle selitin, että huonoa on sellainen bisnes jossa maksajan on tehtävä enemmän työtä päästäkseen eroon rahoistaan kuin mitä niiden hankkimiseen on mennyt. Mainitsin myös siitä, että jos PayPal toimii paremmin, olisi heidän hyvä tarjota sitä verkkokaupassaan maksuvaihtoehtona eikä vain sähköpostitse niille jotka jo ovat kahdesti epäonnistuneet.

Odottaessani vastausta Ruotsista löysin toisen verkkokaupan jolla oli lompakko myynnissä, joka toimitti tavaraa Suomeen ja jonka verkkomaksu toimi. Oli suorastaan ilo erkaantua rahasta tavaraa vastaan. Niinpä tilasin sitten lompakon Isosta-Britanniasa. Tiedotin asiasta Ruotsalaiseen kauppaan. Sanoivat ymmärtävänsä.

Jäin ihmettelemään. Paljonko rahaa menee kaupalta sivu suun kun ei pidä huolta siitä, että maksaminen on mahdollista, että ostaminen tehdään vaikeaksi ja epävarman tuntuiseksi? En myöskään voi ymmärtää miksi lompakon myyntiä on rajattu maantieteellisesti. Internet on kiva juttu, se vaan ei selvästikään vielä oikein toimi.

Mutta, nyt olen siis kuitenkin, viimeinkin, uuden lompakon omistaja. Ihan hyvä se on. Ei yhtä hyvä kuin edellinen, mutta eiköhän tähänkin totu vähitellen.

Kun tuotepakkauksia on vaikea avata, voi ongelman joko korjata tai sen oireita hoitaa. Kysymys lienee kumpi on järkevämpää.

Ensin: Oikeusministeri Brax kiistää sähköisen äänestyksen uhat.

Sitten: Sähköinen äänestys sujunut ilman ongelmia.

Kuitenkin: Yli 200 sähköistä ääntä hukkaan.

Mitäs seuraavaksi?

TietoEnator ja Oikeusministeriö joutuvat nyt pohtimaan, millainen valistuskampanja OK-näppäimen käytöstä on järjestettävä, ennen kuin sähköistä äänestämistä seuraavan kerran voidaan kokeilla.
–
Kauppalehti: Kaksi sadasta ei tunnista OK-nappia

Häh? Mainoskamppis? Puu, perse ja etenemissuunta? Ei, ei, ei. Miten olisi palata piirrustuspöydän ääreen ja miettiä miten tekniikka tukee äänestäjää, eikä pohtia miten ihminen muokataan tekniikan ehdoin toimivaksi?

Päivitys: Koska oikeassa laidassa olevaa ilmoita-nappia on painettu alle sata kertaa, päätin tehdä siitä OK-napin.

Tänään tuntui hyvältä päivältä päivittää. Tarjolla oli OS X 10.4:lle (PowerPC): iLife support 8.3, iTunes 7.7.1 ja Security Update 2008-005. Ovat varmaan olleet tarjolla jo aikaisemmin, mutta kun ei ole ollut melkein viikkoon koneen ääressä, niin no… nyt sitten tein sen.

Mutta miksi teinkään sen? Nyt iTunes ei tunnista ulkoisten kajareiden olemassaoloa eikä AirPort Utility löydä kumpaakaan huoneistossa olevaa langatonta laitetta. Liekö äskeinen kernelin paniikkikohtaus myös päivityksen syytä? Onneksi kuitenkin netti valuu langattomasti seinän ja koneen välillä.

Huokaus.

Päivitys (vuorokautta myöhemmin): Outoa. Tänään kaikki tuntuu sitten toimivankin. Langattomat laitteet löytyvät ja musiikki raikaa ulkoisista kaiuttimista. Mitään en asialle tehnyt. Outoa.

Okei. Sain käynnistettyä valokuvablogini, jonka yksi olemassaolon peruste on kaikki ne kuvat jotka tulen ottamaan. Toinen peruste blogille on se kokoelma kuvia jotka jo olen ottanut, mutta joita en ole vielä julkaissut. Ja nyt mietinkin että pitäisikö minun:

1) julkaista kuvia sitä mukaa kun otan uusia ja jaksan käsitellä vanhoja, eli vanhat ja uudet sekaisin?

2) julkaista kuvat silloin kun ne on otettu, eli vanhat kuvat menneisyyteen?

Tavallaan tuntuu hölmöltä julkaista sekaisin talvea, kesää, reissua ja paikallista. Kuvista ei tule kertomusta, vaan tilkkutäkki.

Toisaalta menneisyyteen julkaiseminen on myös hassua, koska silloin saattaa saada kuvan siitä että blogi on ollut olemassa pidempään kuin oikeasti on, eikä menneisyyteen julkaistut kuvat koskaan pääse etusivulle.

Mielipiteitä?