skrubu

Otin tuossa päivänä eräänä ja etsiskelin netistä opintoja varten kirjaa, joka kyllä on minulla kirjastosta lainassa (ja jonka lainan kerran olen jo uusinut), mutta josta ajattelin olevan sen verran hyötyä hiukan pidemmänkin aikaa, että ostaminen voisi olla järkevä ratkaisu.

Uutena tämä A5:n kokoinen parisataasivuinen teos konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteista maksaisi noin neljäkymppiä (jokusen euron yli tai alle riippuen myyjästä plus, useimmiten, postikustannukset). Olen pihi, eikä kirja mielestäni ole ihan tuon arvoinen. Niinpä jatkoin hakukoneen käyttäjänä olemista hetken ja huomasin olevani Booky.fi-palvelussa josta kirja löytyy niin uutena kuin, kappas vaan, käytettynä. Ja eiku kokeilemaan miten Booky toimii.

Tarjolla oli neljän eri myyjän kautta samaa kirjaa (osa eri painoksia joissa eroa tuskin on hirveästi). Näistä valitsin halvimman, hinnaltaan noin puolet uudesta. Maksoin ostokseni verkkopankin kautta (postimaksu sisältyy hintaan) ja sain tilausvahvistuksen. Kuusi päivää myöhemmin kirja on minulla. Kävin saitilla hyväksymässä kaupan (vapaaehtoinen juttu) ja… siinä se.

Sanoisin, että homma toimii juuri kuten sen pitää. Booky.fi on turvallisen tunnun antava palvelu joka ei ole satsannut turhaan ulkonäköspräädäilyyn – tykkään (vaikka linkit voisi olla hiukan selkeämmin erottuvia). Mietin jopa, että jos haluaisin jotain kirjoja myydä, voisin sen hyvinkin Booky.fi:n kautta tehdä.

Sitä minä ihmettelen, enkä muuten ensimmäistä kertaa, että miksi vaatteissa pitää yksi ja sama koko merkitä usealla eri tavalla? Otetaan esimerkiksi pitkät kalsarit. On niin XL kuin 54 ja XL-54: Kolme eri tapaa. Kuitenkin, kun kassalta kysyy mikä näiden kolmen ero on, saa vastukseksi, ettei niissä ole mitään eroa. Ja kaikki kolme merkintää on yhden ja saman valmistajan tuotteissa. Miksi? Oi, miksi ihmeessä?

Vaan niinpä minä sitten löysin itseni ostamasta hiukan tuoreempia pitkiä kalsareita kun edelliset hajosivat. Tapojeni mukaan astelin vakioalusvaatturini luokse tutkimaan mitä tarjolla oli. Heikosti oli Graniittitalon Anttilassa valikoimaa: Tylsiä kuoseja tai jotain liian erikoista. Sloggit eivät ole minulle (eikä vähiten siksi, että saitillaan on skip intro -linki), ei myöskään sellaiset pitkät kalsarit joita mainostetaan kuin ne olisivat teräsmiehen koiville istuvat. Minulla kun ei ole niin lihaksikkaat, enkä pidä lyhyitä alushousuja pitkien päällä.

Black Horset on saatava, muuta vahtoehtoa ei ole. Vaelsin alusvaatteiden seikkailumaahan, Sokokselle, jossa kalsareiden löytäminen on jännittävä sokkeloleikki, vain todetakseni valikoiman olevan edellistä kauppaa heikomman. Täällä en kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä miten saman koon kalsarista olevat mallit ”Hoikka/Slank” sekä ”Tukeva/Kraftig” voivat erota hinnassa neljä kokonaista euroa. Materiaalikustannuksista tuskin on kyse. Ehkä hoikat ovat köyhempiä? Niin jäi tämäkin kalsong boutique taakse kun suuntasin jo askeleeni toisaalle. Ei ole helppoa tämä.

Ja näin olin saapunut miesvaatteiden gibralttarille, Aleksin Haloselle, jossa kalsarivalikoima ei kuitenkaan ollut erityisen kattava. Mikä ihmeen kalsarilama nyt on? Hiukan olin pettynyt, mutta kuten sanontakin jo sanoo kolmas kauppa toden sanoo oli sanomattakin selvää hankkia täältä jalkaanvedettävää. Ilokseni huomasin kuitenkin täällä olevan yhden kuosin jota ei Sokoksella ollut ja Anttilassakin vain pygmikokoa.

Pitkien kalsareiden ostaminen ei ole asia jonka voi tehdä tuosta vaan, kyseessä on monivuotinen tuote jotka muokkautuvat sopivan setä-/äijämäisiksi vasta useamman vuoden käytön jälkeen. On siis mietittävä tarkkaan ja hankittava sopivat, etenkin, ja nimenomaan, kuosin puolesta.

Miten sitten kävikään? Aukoton? Ihoa vasten puhdasta puuvillaa? Jatkoa seurannee.

neljän euron ero

Sataa. Vettä siis. Olen kuitenkin päättänyt kokeilla josko kuitenkin, ja lähden tepastelemaan kohti Helsingin keskustan kauppoja. Tiedän, että ovat vähiin käymässä, nuo kytkyttömät iPhonet. Kytkyttömät – hassu sana.

Ensimmäisenä vastaan tulee Elisan kauppa Kampissa. Jokunen asiakas. Minut huomataan ja saan palvelua.

- Onko iPhoneja, kysyn.
- Ei, vastaa myyjä.
- Onko muissa kaupoissa?
- Tuskin, täälläkään ei olla kolmeen viikkoon niitä nähty.

Kiitän. Jatkan matkaani.

1 x Elisa Shopit

Marssin läpi sateisen Narnikan ja tuotapikaa olen Forumin Elisa Shopitissa kysellen kytkyttömän perään.

- Onko iPhoneja, kysyn.
- Ei taida olla, vastaa myyjä ja käy tarkistamassa.

Kaapin tarkistus vahvistaa myyjän olettamuksen. Tietää kuitenkin kertoa, että Kaivopihan kauppa on saanut juuri lähetyksen iPhoneja. Niin hyvin siis tiesivät Kampissa.

Kiitän. Jatkan matkaani.

2 x Elisa Shopit

Päällystakki kosteana astun Kaivopihan kauppaan. Ruuhkaa. Jonoa. Otan jonotuslapun: 52. Nyt palvelemme: 38. Katselen hetken ympärilleni, tutustun tarjontaan. Elisa Vahti ja komentoliittymä – ei kai mitään mitä asiakas oikeasti näkee, mietin.

Nyt palvelemme -numero ei tunnu vaihtuvan. Kävelen nuoren myyjän luo ja keskeytän hänen televisionkatselunsa: Jos vaikka saisin vähän palvelua.

- Teillä kuulemma on iPhoneja, totean.
- Kyllä niitä on, jangsteri vastaa.
- Onko kolmekakkosia?
- En tiedä.

Lyhyt hiljainen hetki. Katsomme toisiamme. Sekunnin murto-osan ihailen kundin täydellisestä itseohjaantumattomuutta.

- Voitko tarkistaa, kysyn.
- Pieni hetki.

Katson hetken samaa ohjelmaa kuin myyjä (joka joutui yllättäen palvelutöihin). Television ruudulla urheilijat kaatuilevat. Huumoriako? Tuokin yksi puijottelumäessä rähmälleen ja liukuu maaliin. Huumoria se. Tavallaan. Kai.

- Ovat kaikki kuusitoista gigasia, kertoo myyjä palatessaan.

Kiitän. Jätän numerolapun 52 jonotuslappulaitteen päälle. Palvelevat yhä numeroa 38. En katso palasiko nuori myyjä takaisin television ääreen (Olikohan se työharjoittelija? Harjoituksen tarpeessa ehdottomasti.) Jatkan matkaani.

3 x Elisa Shopit

Eteläesplanadin kauppa on täysin tyhjä, lukuunottamatta tiskin takana kännykkäänsä räpläävää myyjää. Ravistan pipostani vedet ja siirryn tiskille.

- Onko iPhoneja, kysyn hymyillen sillä tiedän vastauksen jo.
- Ei ole, vastaa myyjä ilmeellä joka kertoo selvästi, että olen tänään noin miljoonas joka kysyy samaa asiaa.

Juttelemme hetken.

Kiitän. Astelen takaisin sateeseen.

4 x Elisa Shopit

Noin 5000 askelta kerääntynyt mittariin tästä rundistä tähän saakka. Ihan hyvin liikkumisen kannalta eikä rahaakaan kulunut. Ja kuten jouduin parille myyjällekin vakuttamaan, en suinkaan syytä Elisaa siitä, etteivät saa laitteita myytäväksi. Hyvin menevät kaupaksi, ja enemmänkin menisi.

Siinä sateessa tepastellessani tuli mieleen palveluidea. Siis sen lisäksi, että jos yhdessä Shopitissa tietäisivät, ihan oikeasti eivätkä vaan vetäisi oletuksia hihasta, mitä laitteita on missäkin kaupassa, olisi ihan kiva.

Elisan web- ja/tai mainostoimisto (en tiedä kuka tekee) tässä vinkki, käykääpäs myymässä operaattoriasiakkaallenne tällainen: Jonotuslista. Kun ei ole puhelimia kaupoissa saatavilla, niin voisin ilmoittaa Elisalle, verkon kautta tietenkin, että minulle kapula sitten kun niitä tulee, kiitos ja toimittakaa valitsemaani Shopittiin. Saan jonotusnumeron, esim 52. (saisinko ehkä numeron 39 jos olen Elisan tai Saunalahden asiakas?) Kun niitä Applen ihmevempeleitä isommalla muistimäärällä sitten viimeinkin tulee (tai joku esimerkiksi Mikkelin Shopitista löytää yhden jonka voisi myydä), saisin ilmoituksen, että nyt palvelemme numeroa 52, eli juuri Sinua! Hakisin luurin kivijalasta (jossa Elisalla tietenkin lisämyynnin paikka) ja eroaisin rahoistani tyytväisenä. Samalla Elisa saattaisi nähdä millainen laitteen kysyntä oikeasti on ja voisi laittaa Steven firmaan hiukan isomman erän tilaukseen.

Mutta meneväthän nuo kaupaksi muutenkin. Ehkä se on se mainosten voima. Kaikkien niiden mainosten jotka tälläkin hetkellä houkuttelevat ihmiset Elisan kauppoihin ostam… eiku… öö… Café Lasipalatsin savuporo-sieni-wrap oli oikein maukas.

Kun bongasin Lost Book Sales -saitin (via @ecyrd) muistin miten olin ajatellut kirjoittaa äskettäin tapahtuneesta äänikirjahankintakokemuksestani (onko tuo oikeasti sana?).

Kävi nimittäin niin, että Shawn Achor kirjassaan The Happiness Advantage maintsee Nicholas Christakiksen ja James Fowlerin teoksen Connected ja koska ensin mainittu kirja on mielestäni hyvä ajattelin, että siinä mainittu toinen voisi olla hyvä myös.

Niinpä ohjasin selaimeni kohti äänikirjakauppaani. Vaan eipäs kyseistä kirjaa sieltä saanut. Kyllähän se siellä oli, mutta eivät myy sitä tähän maailman kolkkaan. Ihan hirveän tyhmää toimintaa. Idioottimaista jopa. (Joo, tiedän, että kyseessä on äänitysalaan liittyvät sopimukset jotka estävät myynnin, mutta tyhmiähän ne sellaiset sopimukset ovat kun toimivat myynnin esteenä.)

Ovat pahoillaan…

Halusin kuitenkin kyseisen kirjan. Niinpä peruutin pois Audiblesta ja karautin brittein Amazoniin, josta nykyään yli 25 punnan ostokset toimitetaan ilmaiseksi – siis ilmaiseksi – tänne. Löysin haluamani kirjan CD-muodossa, mutta paljon kalliimmalla kuin mitä digitaalinen versio olisi maksanut, jos sen olisin saanut ostaa. Käytetyn olisin saanut halvemmalla kyllä, mutta se ei olisi kuulunut ilmaisen postituksen piiriin, eli vaikka olin samalla hankkimassa toistakin kirjaa (paperisellaista), en olisi saanut koko pakettia tänne ilman postikustannuksia.

Koska kyseessä oli aika pienen summan ostos (ei vaaraa tullihässäkästä), ajattelin tarkistaa ameriikan Amazonista, notta mitä siellä samainen paketti kustantaisi. Yllätyksekseni, vaikka sieltä tilattuna joutuisin maksamaan postikustannukset, saisin haluamani äänikirjan CD-muodossa käytettynä niin tajuttoman halvalla, että kannataisi tilata myös paperikirja Atlantin toiselta puolelta. Ja koska se kannatti, sen tein.

Niinpä Amazon sai rahani, Audible ei. Hassuja nämä jotka ylläpitävät näitä digimyynnin estoja joka johtaa rahan ohjaantumiseen jonkun toisen kaupan kassaan. Tai, johonkin ihan muualle, jos olisin esimerkiksi imuttanut teoksen internetistä ilmaiseksi.

Tätä kirjoittaessani olen ripannut kaikki yhdeksän (!) levyä ja kuunnellut kirjaa jo jokusen aikaa. Connected vaikuttaa oikein hyvältä (tämä TED talk kertoo mistä on kyse). Olen tyytyväinen ostokseeni.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut vastaavasta aiheesta, teemana musiikin hankinta: Rahaa olis tarjolla, jos siis kiinnostais (18.10.2006)

Päätin päivittää internettini nyt kun Welho on laittanut pakettinsa uusiksi. Kävin jokusen kerran heidän verkkopalvelussaan katselemassa ja olin useamman kerran jo viittä vaille painamassa tilauspainiketta, kun jätin homman kesken.

Jos Welholla katseltaisiin analytiikkaa, niin mitäköhän siellä ajateltaisiin? Ehkä siellä mietittäisiin kyseisen sivun taittoa ja sisältöä ihmetellen mikä pelotti asiakkaan pois useamman kerran? Vaikka tuskin siellä kukaan huomaa, että jo yli kymmenen vuotta Welhon asiakkaana ollut tyyppi jättää tilausprosessin monesti kesken.

Kun sitten päivänä eräänä olin – en osaa sanoa monettako kertaa – taas siinä tilauspainikkeen ääressä, kaikki tiedot lomakkeisiin täytettyinä, jäin miettimään että mikä on, kun en saa tilatuksi. Mikä estää? Se ei ole hinta. Se ei ole se, ettenkö ymmärtäisi mitä olen hankkimassa. Eikä minulla ole mitään Welhoa vastaankaan.

Pim! Yllättäen tajusin. Olin käynyt läpi (melkein) koko prosessin ilman, että missään olisi kerrottu miten vaihto nykymodeemista uuteen tapahtuu. Olenko ehkä ilman nettiä jonkun aikaa? Joudunko olemaan kotona 3-10 päivän kuluttua tilauksen käsittelystä klo 6.30-21 välisenä aikana jotta joku lähettipalvelu voi tuoda laatikollisen uutta rautaa? Entä vievätkö ne mennessään entisen? Meinaan aikaisemmin kun on vaihtanut nopeampaan, on joutunut lievään kuulusteluun jos ei ole ollut kaikki pahvit, johdot, liittimet ja tilpehöörit mukana. Voisiko vaihdon hoitaa Welhon putiikissa? Olin epätietoinen: Siksi en tilannut.

Tajutessani mistä kenkä puristi huomasin asiakaspalvelun numeron Welhon verkkosivulla siinä kohtaa tilausprosessia johon olin jumittunut ja päätin soittaa.

Hitto, että vihaan automatisoituja puhelinvaihteita. Paina yksi jos haluat sitä, paina kaksi jos haluat tätä. Koskaan ei kerrota montako vaihtoehtoa on tulossa ja niinpä sitä on pakko kuunnella kaikki läpi, että tietää sitten lopuksi painaa sitä perhanan ykköstä. Mutta kun olin päässyt kylmän koneellisen osuuden läpi, vastasikin asiakaspalvelija aika nopeasti (nopeammin kuin Saunalahti/Elisa jossa ilmoitetaan keskimääräinen odotusaika, esim. 3 minuuttia, mutta sitten sitä kuuntelee hissimusiikkia ainakin seitsemän kertaa pidempään).

Siinä sitten asiakaspalvelun kanssa jutellessani käy ilmi, että Welhon modeemin vaihto (=nopeampi nettiliittymä) toimii niin, että lähettävät uuden laitteen postissa eikä vanhaa tarvitse palauttaa. Yllätyin. Mitä minä tällä vanhalla sitten, kysyin, johon Welhon edustaja vastaamaan, että minulla on periaatteessa kaksi vaihtoehtoa jos en halua laitetta omaan digimuseeoni (toim. huom.: ei oikeasti käytetty termi vaan kirjoittajan tulkinta). Voin viedä modeemin Welhon putiikkiin josta se hoidetaan jätekierrätykseen oikealla tavalla. Tai voin antaa modeemin jollekin joka voisi tarvita nettiä sillä nopeudella joka minulla on nyt, jolloin itse saan yhden ilmaisen kuukauden uudella nopeudella ja se joka ottaa vanhan modeemini saa kaksi ilmaista kuukautta ja jatkaa listahinnoin sen jälkeen jos niin haluaa. En oikein tajunnut miten modeemin siirto tapahtuisi, mutta tutkin asiaa, sillä se on houkutteleva idea.

Kiitin tiedosta ja tilasin uuden modeemin. Tämän jälkeen painotin asiakaspalvelijalle, että tämän on ilmoitettava Welhossa sille/niille jotka ovat nettipalvelunsa vastaavia, palvelunsa puutteista: tilausprosessi, vaikka muuten on selkeä, ei vala luottamusta sillä missään ei kerrota miten toimitus tapahtuu (tai sitä ei huomaa vaikka käy palvelussa useasti) eikä siellä myöskään kerrota modeemin lahjoituksen mahdollisuudesta (kiva mahdollisuus auttaa muita ja Welholle lisämyyntiä mahdollistava liike). Lupasi kertoa viestin eteenpäin (olen skeptinen sen suhteen, että mitään tulee muuttumaan, mutta hei, ainakin yritin).

Mitä tästä opimme?

Mietin tässä päivänä eräänä, että luottokortit ovat siksi epäluotettavia nykymaailmassa, koska niiden konsepti on vanhentunut. Maailma on tavallaan ajanut luottokortin ohi. Ei sen luoton (lainarahan) suhteen, vaan varmennuksen ja turvallisuuden.

Mitä enemmän meitä pusketaan muovirahaan päin (debit/credit-kortit, pankkiautomaattien määrän väheneminen) ja tehdään maksamisesta teknisesti monimutkaisempaa (kuin seteleiden ja kolikoiden käyttö) sen suuremmaksi väärinkäytön vaara kasvaa (puhumattakaan siitä, että maksaminen saattaa hidastua tai muuttua mahdottomaksi pienestäkin teknisestä ongelmasta johtuen), etenkin kun muovirahan ’turvallisuus’ on jäänne ajalta ennen internettiä.

Tulin ajatelleeksi, että olisi aivan loistavan kätevää (ainakin ajatustasolla) jos voisi verkon yli nettimaksuja tehdessä auktorisoida kortin vain tietyksi ajaksi tietylle summalle. Vähän kuin pankkitunnistautumisessa kertakäyttökoodit (ainakin OP:lla on sellaiset). Silloin voisi paljon turvallisemmin nettishoppailussa antaa kortin tiedot myyjälle, kun tietää miten suuri riski on ja kauanko se riski kestää ajallisesti.

Kertakäyttökoodit siis toimisivat niin, että asiakas ei antaisi myyjälle oikeasti kortin tietoja, vaan kortin tietoihin perustuvan koodin joka mahdollistaa ennalta määritetyn maksimisumman käytettäväksi yhden kerran tietyn ajan sisällä, esim. maks. 300 euron kertamaksu voimassa 5 päivää. Se olisi vähän kuin 300 euron seteli joka on voimassa viisi päivää.

Näin ei asiakas koskaan antaisi julki verkossa niitä tietoja jotka aiheuttavat ongelmia. Niitä tietoja jotka aiheuttavat lisätyötä niin luottokortin myöntäjille kuin käyttäjille. Juuri niitä tietoja joita ei pitäisi ilmoittaa, mutta on pakko kun ei ole muutakaan mahdollisuutta koska järjestelmä on niin vanha.

Niin eivät sitten kestäneet matkaamista. Uimalasit. Hajosivat. Nenäkappale brakasi. Huonosti pakattu varmaankin. Oma vika.

Etsin varaosia. Ei löytynyt verkosta, ei kaupoista. Harmi. Merkki nykyään lähes tuntematon. Koskakohan hankin? En muista. En muista edes mistä. Uudet siis hankittava.

Kävelin keskustan urheiluliikkeet läpi. Ei ole uimalaseja voimakkuuksilla tarjolla. Ehkä vain hyvänäköiset uivat talvisin, mietin. Paitsi että Stockmannin urheiluosastolla oli. Halvat, vain 17,90. Speedot. Mutta ei oikeilla vahvuuksilla, liian heikot olivat. Kysyin, josko voisi saada enemmällä miinuksella. Myyjä valitteli miten vaikeata tilaaminen on ja että se on kallista. Ei selvästikään halunnut myydä. Poistuin.

Yhdessä optikkoliikkeessä olisi ollut. Moninkertainen hinta verrattuna Stockmannin Speedoihin. En ostanut. Pari muuta optikkoliikkettä: tilaamalla saa. Kalliita nekin.

En ollut tyytyväinen tarjontaan. Siis nettiin valitsemaan. Ei löydy erityisen helposti sieltäkään, voimakkuuksilla. Opin, että ovat optisia uimalaseja. Optiset lasit?

Eksyin vanhan tutun sivulle: Kaiken aikaisemmin kokemani lisäksi, huomasin, että 1 vuorokauden toimitusaikaan pitääkin lisätä 2 – 3 päivää kun toimittavat .fi-osoitteesta Suomeen. Pois. Nopeasti.

Pari muutakin kotimaista verkkokauppaa löytyi. Yhdessä samat Speedot kuin Stockmannilla maksoivat n. 2,75 kertaa enemmän. Kallista. Toinen oli sata metriä leveä eikä mahtunut selaimen ruudulle ilman hulvatonta määrää sivuttaisvieritystä. Ei hyvä. Pois.

Speedolla oli verkkokauppa. Katselin sitäkin. Olisi ollut saman hintainen kuin Stockmannin tilauslasit, jos Stockmann olisi halunnut myydä, mutta en sitten niitä. Olivat liian tummat.

Ruotsista tilasin. Vähän halvempaa kuin optikkoliikkeestä. Ei niin halpaa kuin mitä Stockmann ei halunnut myydä. Sain sellaiset kun halusin. Kirkkaat linssit.

Päivitys 21.1.2009: Tänään postimies toi uudet uimalasit.

Ostin sen kuitenkin. Sen lyhyemmän ja kalliimman Freakonomics-äänikirjan iTunes Storesta. Ei sitä oikein muualta saanutkaan.

Kirja tuli kolmessa osassa. Se ei ole outoa, osa kirjoista on pätkitty useampaan osaan. Outoa oli se kun kirja oli iPodissa niin huomasin osien olevan numeroitu 1/4, 2/4 ja 3/4. Vaikka kirja kyllä loppuu osaan 3, selittäisi tuo puuttuva neljännes sen, miksi kirja on noin pari tuntia lyhyempi kuin vastaava Audiblessa.

Kirjaa kuunnellessani tuli vastaan epämiellyttävä yllätys. Kakkososassa, noin 46 minuutin kohdalla jää lause kesken! Lyhenetämätön my ass, ajattelin ja päätin antaa palautetta niin Applelle kuin myös Audiblelle, sillä olihan kirja iTunes Storessa Audiblen ystävällisellä avustuksella. En oikeastaan edes odottanut saavani vastuksia kummaltakaan, mutta molemmat antoivat meriselvityksen asiasta.

Audible kertoi noin kuudella sadalla sanalla seuraavana päivänä, että ovat pahoillaan, mutta ovat vain jakelija eivätkä voi asialle yhtään mitään, vaikka tekevätkin Applen kanssa tiivistä yhteistyötä.

Applelta vastasivat, parin päivän päästä, noin 160 sanan verran, että ovat pahoillaan ja koska ottavat laatuasiat vakavasti lupasivat tutkia asiaa, mutta eivät uskaltaneet luvata tuloksia. Sen sijaan lepyttelivät ärtynyttä asiakastaan palauttamalla rahat, joka oli oikein hyvä veto. Siitä tuli hyvä mieli. Mutta taidan kuitenkin olla hiukan varovaisempi ensi kerralla.