skrubu

Jos Helsingin kaupunki kysyisi minulta, että miettisinkö parin miljoonan euron korvauksen motivaatiolla josko Helsinkiin sopisi omistuksessani olevan Skrubu-brändin mukainen museo ja jos vielä sitten pohdinnoistani jaksaisin vääntää puolivillaisesti sysirumat powerpointit, niin kyllähän minä tietenkin tulisin siihen tulokseen, että Skrubu-brändätty museo ei vain sovi Helsinkiin kuin sormi pyllyyn vaan museon läsnäolo suorastaan moninkertaistaa kaupungin maineen, nostaa Helsingin ehkä taidemaailman kaikkein ihailluimpien tähtien joukkoon ja ohjaa ennennäkemättömät turistivirrat tähän merelliseen helmeen. Kirjoittaisin kukkakoristellun powerpointin täyteen kaikenlaista joka saisi tämän pohjoisen kainon väen huonon omantunnon kihelmöimään kuin hormonihurmioisen teinipojan ihon tissiliivikaupassa ja sitten hivelisin päättäjien egoja reilusti suolatuin numeroin niin, että räjähtävät roiskien rahaa ympäriinsä. Kahmaistuani oman palkkioni, möisin hyvällä summalla päättäjille vielä sen, että minulla on enemmistö päätösvallasta (jonkin aikaa) mutta ei mitään taloudellista vastuuta (koskaan), enkä tietenkään osallistuisi millään muotoa mihinkään kustannuksiin. Julkisesti kannattaisin, vaikkei sitä minulta pyydettäisi, tietenkin myös sitä, että museo pitäisi saada rakennettua tasan siihen kohtaan, mihin on jo pitkään kaupungin puolelta yritetty rakentaa egobuustereita (mutta ei saatu edes dizainhotellia), koska Skrubu-museohan ei riko alueen historiallista rakennusrintamaa (tai jos rikkoo, niin museohan on kulttuuria. Tajuuttekste? Aikuisten oikeesti, isojen poikien maailmalla hyväksymää aitoa kunnon kult-tuu-ri-a!™). Enkä muuten ihan varmasti nauraisi matkalla pankkiin, nauraisin ja joku muu kävisi puolestani pankissa. Tietenkin, jos Helsinki pyytäisi selvitystä halvemmalla joltain vähemmän puolueelliselta taholta, voisi olla, että Skrubu-museon rakentamista ei suositeltaisi.

Jos löytää kadulta summan rahaa joka kattaa lounaan hinnasta 80% ^*) ja käyttää tämän löydetyn rahasumman nimenomaan lounaaseen ^**), niin voiko sanoa, että on ihan varmasti olemassa ainakin melkein ilmaisia lounaita?

*) 2 euroa
**) Opiskelijahinta 2,50 euroa

Muistan joskus olleeni mukana keskustelussa jossa mietittiin mitä tapahtuisi jos käteinen raha lakkautettaisiin kokonaan, että maksettaisiin vain muovilla. Yksi esiintulleista pointeista oli huumeraha. Miten hoidettaisiin rahaliikenne huumekaupassa jos ei ole seteleitä joita livauttaa kädestä toiseen?

Tulipa vaan mieleen tuo, kun luin tämän: MasterCard ei enää välitä rahaa piraattisivustoille.

Jatkoin pohdintaa hiukan. Lieköhän asia niin, että jos rahoituslaitokselta tahtoa löytyy tai sille on asetettu sopivasti pelotetta joltain ulkopuoliselta taholta voi rahaliikenteen tiettyyn kohteeseen tai tietystä kohteesta tyrehdyttää? Sama toimisi myös toisinkin päin. Jos tahtoa ei ole, tai pelote ulkoiselta taholta tarpeeksi suuri, ei rahaliikenteeseen ilmesty estoja.

–
Päivitys 30.12.2010: Banks and Wikileaks, NY Times, Editorial.

Minäkin olen miettinyt sirukortinlukijoita, mutta hiukan toisesta näkökulmasta kuin Ilkka Pirttimaa.

Sirukortinlukijoita on käytössä monia malleja. Nopeasti ajatellen mieleeni tulee ainakin viisi: K-ryhmä, S-ryhmä, Alko ja pari erilaista kahviloissa ja ravintoloissa.

Seurasin mielenkiinnolla äskettäin kuinka K-ryhmän uudella laitteella (liekö ensimmäinen tässä maassa jossa on värinäyttö?) ostoksiaan maksavalla asiakkaalla oli vaikeuksia jo siinä, ettei tiennyt miten päin kortti laitteeseen laitetaan.

Sirukortinlukijoita. Vasemmalla K-ryhmän, oikealla S-ryhmän.

Itse jäin miettimään, että jos en näkisi, mistä osaisin päätellä miten valitsen maksanko luotolla vai pankilla? En mistään. En yhdessäkään laitteessa. Ei auta värinäyttö, eikä isot numeronäppäimet: pitää vaan tietää. Onnistuisinkohan edes saamaan korttia laitteeseen oikein päin?

Joissain laitteissa on aika pienet painikkeet lähellä toisiaan. En muista mallia, mutta yhdessä on funktionäppäimet (siinäpä vasta reliikki vuodelta keppi ja risu: funktionäppäin) näytön vieressä ja vaikka minulla on aika pienet kädet, en aina osu oikeaan. Miten ne joilla on ongelmia lihaskoordinaation kanssa?

En ole kokeillut, mutta monellakohan eri tavalla sirukortinlukijat antavat palautetta jos näppäilee PIN-koodin väärin? Ymmärtääkö asiakas mitä tapahtuu jos ei näe lukea näyttöä? Entä mistä, katsomatta laitetta, tietää, että maksu on onnistunut?

Seteleissä on tunnisteet josta tietää pitävänsä kädessä satasta tai kymppiä. Kolikot ovat myös tunnistettavissa ilman näkökykyä. Meille näkeville ne eivät ehkä avaudu, mutta siellä ovat.

Muovimaksamisessa vaikuttaisi olevan aivan toinen meininki.

Ehkä se on sitä, että seteleitä painaa ja suunnittelee hyvin harva taho. Se on julkinen taho ja siltä vaaditaan saavutettavuutta kun taas muovimaksamisessa on monta tahoa kilpailemassa toistensa kanssa pääsystä tekemään itselleen voittoa asiakkaan ja kauppiaan välisestä maksutapahtumasta.

Liian monta kokkia saman sopan ääressä ei edistä yhdenvertaisuutta.

Kun bongasin Lost Book Sales -saitin (via @ecyrd) muistin miten olin ajatellut kirjoittaa äskettäin tapahtuneesta äänikirjahankintakokemuksestani (onko tuo oikeasti sana?).

Kävi nimittäin niin, että Shawn Achor kirjassaan The Happiness Advantage maintsee Nicholas Christakiksen ja James Fowlerin teoksen Connected ja koska ensin mainittu kirja on mielestäni hyvä ajattelin, että siinä mainittu toinen voisi olla hyvä myös.

Niinpä ohjasin selaimeni kohti äänikirjakauppaani. Vaan eipäs kyseistä kirjaa sieltä saanut. Kyllähän se siellä oli, mutta eivät myy sitä tähän maailman kolkkaan. Ihan hirveän tyhmää toimintaa. Idioottimaista jopa. (Joo, tiedän, että kyseessä on äänitysalaan liittyvät sopimukset jotka estävät myynnin, mutta tyhmiähän ne sellaiset sopimukset ovat kun toimivat myynnin esteenä.)

Ovat pahoillaan…

Halusin kuitenkin kyseisen kirjan. Niinpä peruutin pois Audiblesta ja karautin brittein Amazoniin, josta nykyään yli 25 punnan ostokset toimitetaan ilmaiseksi – siis ilmaiseksi – tänne. Löysin haluamani kirjan CD-muodossa, mutta paljon kalliimmalla kuin mitä digitaalinen versio olisi maksanut, jos sen olisin saanut ostaa. Käytetyn olisin saanut halvemmalla kyllä, mutta se ei olisi kuulunut ilmaisen postituksen piiriin, eli vaikka olin samalla hankkimassa toistakin kirjaa (paperisellaista), en olisi saanut koko pakettia tänne ilman postikustannuksia.

Koska kyseessä oli aika pienen summan ostos (ei vaaraa tullihässäkästä), ajattelin tarkistaa ameriikan Amazonista, notta mitä siellä samainen paketti kustantaisi. Yllätyksekseni, vaikka sieltä tilattuna joutuisin maksamaan postikustannukset, saisin haluamani äänikirjan CD-muodossa käytettynä niin tajuttoman halvalla, että kannataisi tilata myös paperikirja Atlantin toiselta puolelta. Ja koska se kannatti, sen tein.

Niinpä Amazon sai rahani, Audible ei. Hassuja nämä jotka ylläpitävät näitä digimyynnin estoja joka johtaa rahan ohjaantumiseen jonkun toisen kaupan kassaan. Tai, johonkin ihan muualle, jos olisin esimerkiksi imuttanut teoksen internetistä ilmaiseksi.

Tätä kirjoittaessani olen ripannut kaikki yhdeksän (!) levyä ja kuunnellut kirjaa jo jokusen aikaa. Connected vaikuttaa oikein hyvältä (tämä TED talk kertoo mistä on kyse). Olen tyytyväinen ostokseeni.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut vastaavasta aiheesta, teemana musiikin hankinta: Rahaa olis tarjolla, jos siis kiinnostais (18.10.2006)

Mietin tässä päivänä eräänä, että luottokortit ovat siksi epäluotettavia nykymaailmassa, koska niiden konsepti on vanhentunut. Maailma on tavallaan ajanut luottokortin ohi. Ei sen luoton (lainarahan) suhteen, vaan varmennuksen ja turvallisuuden.

Mitä enemmän meitä pusketaan muovirahaan päin (debit/credit-kortit, pankkiautomaattien määrän väheneminen) ja tehdään maksamisesta teknisesti monimutkaisempaa (kuin seteleiden ja kolikoiden käyttö) sen suuremmaksi väärinkäytön vaara kasvaa (puhumattakaan siitä, että maksaminen saattaa hidastua tai muuttua mahdottomaksi pienestäkin teknisestä ongelmasta johtuen), etenkin kun muovirahan ’turvallisuus’ on jäänne ajalta ennen internettiä.

Tulin ajatelleeksi, että olisi aivan loistavan kätevää (ainakin ajatustasolla) jos voisi verkon yli nettimaksuja tehdessä auktorisoida kortin vain tietyksi ajaksi tietylle summalle. Vähän kuin pankkitunnistautumisessa kertakäyttökoodit (ainakin OP:lla on sellaiset). Silloin voisi paljon turvallisemmin nettishoppailussa antaa kortin tiedot myyjälle, kun tietää miten suuri riski on ja kauanko se riski kestää ajallisesti.

Kertakäyttökoodit siis toimisivat niin, että asiakas ei antaisi myyjälle oikeasti kortin tietoja, vaan kortin tietoihin perustuvan koodin joka mahdollistaa ennalta määritetyn maksimisumman käytettäväksi yhden kerran tietyn ajan sisällä, esim. maks. 300 euron kertamaksu voimassa 5 päivää. Se olisi vähän kuin 300 euron seteli joka on voimassa viisi päivää.

Näin ei asiakas koskaan antaisi julki verkossa niitä tietoja jotka aiheuttavat ongelmia. Niitä tietoja jotka aiheuttavat lisätyötä niin luottokortin myöntäjille kuin käyttäjille. Juuri niitä tietoja joita ei pitäisi ilmoittaa, mutta on pakko kun ei ole muutakaan mahdollisuutta koska järjestelmä on niin vanha.

Google siis teetätti TNS Gallupilla tutkimuksen pohjoismaisten yritysten mainosrahojen käytöstä, kts. lehdistötiedote.

Mielenkiintoista kyseisen tutkimuksen uutisoinnissa on se, miten yksipuolisesti tuloksia analysoidaan. Onko se oikeasti vain yrityksistä kiinni mihin kanvaan mainosfyrkka vierii? Ei.

Siinä missä tavaraa valmistavat ja kauppaavat yritykset yrittävät vaikuttaa Kaisa ja Keijo Kohderyhmän kulutustottumuksiin, yrittävät mainoksia suunnittelevat, tuottavat ja näyttävät yritykset vaikuttaa omiin asiakkaisiinsa aivan samalla tavalla. Ja aivan samalla tavalla kuin Kaisa ja Keijo tiedostaen tai tiedostamattaan tekevät maitokaupassa valintoja sen mukaan mihin heitä ohjataan, tekevät myös markkinoijat päätöksiä sen mukaan mihin heitä ohjataan.

Se, että meillä täällä ollaan digimarkkinoinnin perässhiihtäjiä ei johdu (yksinomaan) yrityksistä jotka tilaavat ja maksavat mainokset vaan myös paljolti niistä yrityksistä joilta mainoksia ja/tai mainostilaa hankitaan.

Jos Kaisalle ja Keijolle tuputetaan esimerkiksi jonkun yhden maitotuotteen paremmuutta toiseen verrattuna, on todennäköistä, että kyseinen maitotuote myy paremmin. Se ei tarkoita, etteikö Kaisa ja Keijo voisi käyttäisi rahaansa johonkin muuhun, vaan sitä, että markkinointi toimii.

Nythän yritykset eivät ole kasvottomia robotteja, vaan ainahan siellä on joku Maisa tai Matti tekemässä päätöksiä siitä, mihin mainosrahat käytetään. Maisa ja Matti reagoivat markkinointiin samalla tavalla kun Kaisa ja Keijo, sillä ihmisiähän me kaikki olemme ja mainosala markkinoi itseään aivan samalla tavalla kuin makkaran valmistaja, autokauppias tai Tatjana deittipalvelun mainoksessa kohderyhmälleen, asiakkaalleen ja kuluttajalleen.

Joten kun Maisa ja Matti miettivät, että pitäisikö asialle tehdä jotain (sille digiasialle siis) iskevät Pöhinä ja Illuusia heihin kiinni markkinoimalla mainosalan osaamistaan. Paljonko siitä tarjonnasta on digimarkkinointia? Entä löytävätkö Maisa ja Matti uusia eksoottisia makuvaihtoehtoja hyllyltä jos niin haluvavat?

Samallahan Maisa ja Matti kuitenkin kärsivät synnynnäisestä muutosvastarinnasta, ihan kuten kaikki muutkin ihmiset. Kun joku yritys muuttaa esimerkiksi suositun juotavan maitotuotteensa makua, on vaarana, että kyseinen uutusmaku jää hyllyyn happanemaan koska Kohderyhmä pitää siitä aikasemmasta, siitä mihin ovat tottuneet ja mihin heidät on vuosien mittaan, suurin markkinointibudjetein, opetettu. Miten käy kun Pöhinä ja Illuusia yrittävät muuttaa mainostuotteidensa suosikkimakua? Maisa ja Matti, opetettuina tykkäämään jostain tietystä, eivät haluakaan kokeilla uutta ja vastustavat, sillä se tuntuu luonnolliselta asialta tehdä (ja onhan vanhalla tavalla aina niin paljon helpompi tehdä).

Mitä tekee Pöhinä ja Illuusia? He joko eivät edes mieti tuotteen muuttamista, sillä johan se vuosikaudet on myynyt hyvin selaisenaan tai myyvät pitkin hampain vanhalla reseptillä tehtyä kamaa, koska uusi tulee happanemaan hyllyyn ja vanhasta saa edes vähän rahaa näinä vaikein aikoina. Voi tietenkin olla, että yrittävät markkinoida eksoottisia uutusmakuja asiakkailleen, mutta Maisa ja Matti vaihtavat mainostavaran toimittajaa saadakseen sen mihin ovat tottuneet.

Huh. Aika hässäkkä tekstiksi, mutta ehkä se kuitenkin tavallaan kuvaa sitä mihin olin pyrkimässä: Ei ole yksiselitteisesti yrityksistä kiinni syttyvätkö ne verkkomainonnalle ja miten ne käyttävät mainos- ja markkinointirahansa. Sopassa on monta kokkia, kyseessä on valtava ekosysteemi ja sen huomioimatta jättäminen on tavallaan aika mielenkiintoista. Miksi koko mainosala, jolla kuitenkin on paljon vaikutusta asiaan, jää varjoon? Tuskin se johtuu siitä, että ovat niin vaatimatonta väkeä?

En oikein kykene uskomaan näitä virallisia selityksiä suunnitellulle opintomaksulle. Tai no kyllä sen, että oppilaitokset saisivat lisää rahaa, mutta mikä Paroni von Münchhausen on keksinyt tämän:

Opintomaksuehdotuksen taustalla on aikomus nopeuttaa korkeakouluopintojen suorittamista.
–
Ilta-Sanomat: Opetusministeriö kaavailee 1000 euron pakollista opintomaksua

Öh?

Se, että jengi on tottunut opiskelupaikan maksavan 0 €/v ja jos hintaa nostetaan niin motivaatio valmistua opiskeluistaan nopeammin vahvistuisi (”Onpas hintavaa, no minä hoidan tuon alta pois nopeammin, että ei tule hirveän kalliiksi”)?

Opiskelupaikka ei ehkä maksa (ei vaadi opiskelijoita rahaa vastineeksi opetuksesta), mutta en usko monenkaan opiskelijan kuvittelevan opiskelun olevan ilmaista. Opiskeleminen maksaa, se maksaa opintolainan, sivuduunin ja kesätyön eikä sekään ei aina riitä.

Jos opintomaksu astuu voimaan ja opintolainan ylärajaa nostetaan opintomaksun verran, siirtyy pankilta lisää rahaa opinahjoille opiskelijoiden kautta, mutta ei sillä ole mitään vaikutusta opiskelumotivaatioon. Ei opiskelija sitä rahaa kuitenkaan koskaan konkreettisesti näe, numeroita paperilla vaan ja lainahan menee takaisinmaksuun vasta kun on työpaikka ja hyvä palkka.

Mieleen tulee esimerkki, Dan Arielyn kirjasta Predicatbly Irrational. Sveitsiläisessä päivähoitopaikassa muistutusten sijaan lapsiensa hakemisesta myöhästeleviä vanhempia päätettin sakottaa. Ajateltiin, että raha olisi vanhemmille insentiivi olla tarkempi. Toisin kävi. Sakotetut vanhemmat myöhästelivät useammin kuin ilman sakkoa. Miksi? Raha sai vanhemmat tuntemaan vähemmän syyllisyyttä (sosiaalista painetta) sillä nyt he mielestään maksoivat lisäpalvelusta. Päiväkoti päätti poistaa sakon, mutta se ei palauttanut tilannetta entiselleen: Koska sosiaalinen paine oli jo poistettu tuomalla raha mukaan yhtälöön ja vanhemmille näin annettu myöhästymiselle selkeä ekonominen arvo, ei sakon poistaminen (hinnan pudottaminen nollaan euroon) tuonut sosiaalista painetta takaisin vaan antoi vanhemmille vaikutelman siitä, että he saavat lisäpalvelun ilmaiseksi (säästivät rahaa).

En tiedä voiko yllä olevaa esimerkkiä soveltaa opiskelumaailmaan (ei varmaan suoraan tuollaisenaan), mutta se on varmaa, että opintomaksu, jos se astuu voimaan, tulee muuttamaan opiskelijan ja oppilaitoksen suhdetta. Jos ei muuten, niin ainakin sen suhteen, että opintomaksu tekee opiskelijoista maksajia. Kun jostain maksaa, odottaa saavansa jotain paljon laadukkaampaa kuin se minkä sai ilmaiseksi, muuten ei ole tyytväinen (”Tästäkö minä maksan tuhat euroa vuodessa?”). Raha antaa maksajalle syyn olla tyytymättömämpi ja tämä tulee näkymään etenkin kiistatilanteissa.