skrubu

Lähetin Helsingin kaupungin eräälle osastolle kysymyksen palautelomakkeella. Satuin sitten huvikseni kokeilemaan tarjolla olevaa kuuntele-toimintoa. Tosin sivulla jolla olin, ei juurikaan ollut sisältöä ja lopputulos oli hupaisan ojentava: Ihan tosi hei, kiitos palautteesta!

Kiitos, kuuntele! by pni

Should you use ad blockers or not? kirjoittaa Guardian.co.uk:n The Digital Content Blog ja linkittää referoimaansa Ars Technican juttuun Why Ad Blocking is devastating to the sites you love.

Jäin miettimään miten itse toimin.

Kun noin kuukausi sitten otin käyttöön Chrome -selaimen, oli siihen ensimmäinen hankkimani lisäkilke FlashBlock. Kaikissa muissakin selaimissani on jotain vastaavaa. Kyseessä on selaimen lisäosa jolla voin kontrolloida Flashin käyttäytymistä ja sitä käyttämällä säästän hiukan tietokoneeni resursseja (pelastanko maailman?), mutta se ei ole minulle se todellinen syy, enää – joskus oli, mutta se oli aikaa kun tietokoneessa eivät tehot riittäneet.

Syy tulee tässä: Netti on täynnä hälinää ja FlashBlockilla saan eteeni hiukan rauhallisemman paikan ja näin kykenen keskittymään paremmin esimerkiksi joukkotiedotusvälineiden tarjoamaan sisältöön (joka usein tuntuu jäävän mainosten tulvassa aivan toissijaiseksi asiaksi). FlashBlock antaa minulle mahdollisuuden kontrolloida ympäristöäni, se on tavallaan audiovisuaalinen äänenvaimennin.

Minulla ei siis ole spesifisesti mainoksia estäviä laajennuksia ja siksi Guardianin tekstissä hämäsi se, miten Flash-esto rinnastettiin mainosten estoon. Mielestäni asia ei oikein mene noin, paitsi jos ajatellaan että mainos = Flash = mainos, joka kyllä houkuttelesi sanomaan, että kyllä näin on, mutta joka ei tietenkään pidä paikkaansa.

Totta on, että FlashBlock estää monet mainokset. Usein se estää nimenomaan sellaiset mainokset jotka vilkkuvat, pomppivat, huutavat ja muutenkin häiritsevät – juuri ne sellaiset mainokset jotka ovat suunniteltuja olemaan disruptiivisia. Ne, jotka taistelevat lukijoiden ja katselijoiden huomioista kuin ylipirteä lapsilauma päiväkodissa: Jokaisella on jotain todella kivaa kerrottavaa ja ainoa tapa viestiä on huutaa toista huutajaa kovempaa. Mainosten ja päiväkotilapsien ero on kuitenkin se, ettei mainoksilla ole päiväkotitätiä joka rauhoittaa huutajia – on vain päiväkotitätejä jotka saavat rahaa siitä, että lapset huutavat huutamistaan. Onko siis ihme, että moni (minä mukaanlukien) valitsee mahdollisuuden kontrolloida Flashin käyttäytymistä selaimessa?

Lopuksi pitää ihan ihmetellä: Miten on voitu tulla sellaiseen tilanteeseen, että julkaisu on riippuvainen yhdestä tekniikasta niin, että sen esto lukijoiden puolelta aiheuttaa verkkojulkaisuille tulojen vähenemistä? Eikö sellainen ole vähän tyhmää? (Okei, nämä lienevät retorisia kysymyksiä, mutta piti nyt kuitenkin…)

Olin ajatellut plöräyttää tänne jotain viikolla huomiota herättäneeseen uutiseen siitä, että tämän maan markkinoille tuodaan oma tekstisisältöön keskittyvä päätelaite (esim. Suomelle oma ”Kindle”), mutta kun sitten Miikka oli tarttunut puhelimeen ja tiesi tarkentaa, että ei täällä mitään omaa digivehjettä olla tekemässä, en sitten ajatellut siitä sen enempää.

Paitsi…

En ole Kindleä livenä nähnyt, saatikka koskettanut, mutta mitä olen siitä lukenut ja kuvia nähnyt, siinä on yksi väri enemmän kuin Malevitšin teoksessa Valkoista valkoisella (ja se väri ei ole musta, vaan harmaa) ja kykenee liikkuvaan kuvaan yhtä hyvin kuin pigmenttiväri paperilla. Noin yleisesti ottaen laite kuulostaa siltä, että se on tehty hitaasti liikkuvan, mutta jo olemassa olevan digisisällön myynnin tehostusta varten ja, että päiväntuore sisältö, kuten sanomalehdet, ovat siinä vain bonusta.

Viime aikoina julkisuutta ovat saaneet niin Sony kuin Asus omilla lukijoillaan, mutta muitakin on ja eri e-kirjojen formaattejakin on pilvin pimein. Seuraavaksi markkinoille astuvat isot amerikkalaiset kustantajat, kuten Time inc. omilla laitteellaan (ja mahdollisesti formaateillaankin).

Siinä onkin sitten miettimistä, että millä tavalla sitä sisältöä kehitetään, kenen formaatille, värein vai ei, onko ruudun resoluutiolla väliä. Valinta ei ole helppo, pitäisi vähän tietää miten kehitys kehittyy, ettei esimerkiksi jää kiikkiin väärään formaattiin (Wikipedia: Format War).

Itse odottaisin vielä hetken tai kaksi ennen kuin uskaltaisin edes ruveta harkitsemaan kenen kyytiin astuisin, sen verran lapsenkengissä näiden asioiden kanssa vielä ollaan, mutta ymmärrän toki, että kaikki aikaiset linnut haluavat saada sen mehukkaimman madon ja silloin ei voi tulla paikalle toisena. Tässä tapauksessa linnut ovat vaan liian aikaisessa: madot nukkuvat vielä, etenkin se mehukkain (Kindle and the future of reading, Nicholson Baker, The New Yorker).

Laitteet ovat laitteita eikä teknologiaa pitäisi palvoa sellaisenaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut kehitys antaisi olettaa, että se millaisena lukulaitteet nähdään nyt, ei ole se millaisia ne tulevat olemaan parin kolmen vuoden kuluttua. Ajatelkaa termiä ”sähköinen paperi”, sehän pitää sisällään ajatuksen paperimediasta – siitä ajatuksesta josta pitäisi päästä eroon, jos halutaan oikeasti siirtyä digitaalisen sisällön jakeluun. Verratkaa termiin ”näköradio”, jota televisio ei ole koskaan ollut, mutta millaisena sen kuviteltiin joskus olevan, koska ennen sitä oli ollut vain ääntä joka kodissa.

Sen sijaan kannattaisi keskittyä ajattelemaan miten sisältöä pitäisi digitaalisissa kanavissa näyttää niin, että se toisi jotain lisää verrattuna siihen, että paperista tehdään tylsä näköisversio verkkoon (kustannuksiltaan halpaa varmaankin ja halvaltahan se tuntuukin). Lukijoita on jo netti täynnä, vaikka eivät käytäkään erityisiä lukulaitteita vaan ihan tavallisia tietokoneita ja selaimia (E-book readers still owned by small niche, Lance Whitney, CNET News).

Yhtenä esimerkkinä voisi käyttää verkkojulkaisua FLYP, josta löytää paljon hyvää toteutusta ja on ensimmäinen vastaan tullut lehtianalogialla toimiva Flash-julkaisu jota olen jaksanut selailla (jopa jättänyt skip intro -linkin rauhaan): Ei zoomaustarvetta, teksti on luettavissa sellaisenaan – kokonaisuus on taitettu kanavaan sopivaksi kanavan tarjoamin mahdollisuuksin. Ei se täydellinen ole vaan hyvä, oikein hyvä, jossa on vielä parantamisen varaa.

Mutta FLYPin multimediaextravaganza ei kuitenkaan ole kyseisessä julkaisussa toteutuksen paras asia, vaikka onkin elämyksellinen (hyi että inhoan tuota sanaa) ja markkinoinnin kostea uni, vaan parasta on se, että sisällöstä löytyy myös yksinkertaisempi versio (esimerkiksi artikkelin tekstiversiosta ja multimediaversiosta). Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, ettei julkaisua ole hitsattu kiinni minkään tietyn teknologian tai päätelaitteen kylkeen. Sisältö taipuu siis lukijan (ihmisen/kuluttajan) tarpeiden mukaan, ja se, jos mikä, on palvelua.

Sitä jää kuitenkin miettimään, että mihin ihmeeseen lehtianalogiaa enää tarvitaan? Voisivatko toisiaan seuraavat näkymät vaihtua ilman digitaalista paperisivun suhinaa ja visuaalista sivunkääntöefektiä? Voisivat tietenkin, ja se toisi vielä enemmän tulevaisuuden ja edelläkävijän tuntua julkaisuun (eihän Star Trekissäkään tietokoneruudut suhahda, vaan ovet ;-).

Motivoidakseen ihmiset hankkimaan erillisiä lukulaitteita on julkaisijoiden näytettävä, että siihen on olemassa hyvä syy. Tässä tosin voin vain kuvitella julkaisijoiden skeptiset katseet ja huokaukset: ei meillä ole tuollaiseen resursseja.

Niin. Eivät ne hienot sisällöt nytkään paperille synny ilman resursseja. Eivätkä ne tule ilman resursseja syntymään digipuolellekaan. Ja vanhat konkariresurssit tuskin ovat niitä oikeita siirtämään äänetön ja liikkumaton julkaisu multimediaympäristöön. Uudet kanavat vaativat uutta osaamista, ehkä jopa uuden sukupolven. Mopolla ei pääse tähtiin, vaikka sinne kovasti katsottaisiinkin.

Lopetan lukuvinkkiin: Kindle and the future of reading, Nicholson Baker, The New Yorker.

Miksi minulle tulee mieleen lehdet kun luen juttua siitä, että lähes viidennes Spotifysta on siirtynyt pilkkahintaan RIAA-kartellin neljän suuren levy-yhtiön omistukseen?

Ajattelen ja assosioin taas ihan omaan tapaani vallattomasti: Musiikki on jutussa mainituille levy-yhtiöille sisältöä (ei tuote) siinä missä uutiset ja artikkelit ovat sitä lehtitaloille.

Onko Spotify tavallaan mahdollistanut levy-yhtiöille Metrolehden? Tai ei nyt ihan… analogia ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta sitä on mielenkiintoista pureskella. Sisältöä jaetaan kuluttajan näkökulmasta ilmaiseksi ja tulot tulevat mainonnasta (joita muuten ei voi ohittaa vaientamalla tietokone käyttöjärjestelmän kautta), paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että kuluttaja on maksanut Spotifystä ja näin päässyt mainoksista (kumpikohan on kannattavampaa Spotifylle: kuukausimaksua maksava kuluttaja vai mainostulot?).

Ja jos Magnus Ugglan sanomisiin on uskominen, on meno levy-yhtiöiden puolella mielestäni se mihin Sanoma News pyrki uudella avustajasopimuksellaan (jolle Markkinaoikeudelta tuli toistaiseksi kielto): Kertamaksu ja ikuinen käyttöoikeus missä tahansa yhteydessä.

Jos levy-yhtiöt päättävät myydä osakkeet, saavat ne pitää voitot kokonaisuudessaan itsellään, eikä artisteille tarvitse antaa mitään, vaikka he ovat tehneet musiikin, jolla levy-yhtiöt rikastuvat.
–
Afterdawn.com: Uggla: Spotify ei maksa artisteille tarpeeksi

Sen mikä tapahtui uutissisällölle tapahtuu nyt myös musiikille. Musiikin hinta putoaa nollaan. Tottahan musiikkia on saanut P2P-verkoista ilmaiseksi jo pitkään ennen Spotifyta, mutta nyt myös isot levy-yhtiöt jakelevat musiikkia kuluttajalle ilmaiseksi. Ilmainen musiikki on siis okei. Musiikista on näin tullut sisältöä jota saa ilmaiseksi, kunhan kestää kylkiäisenä mainonnan. Musiikki ei siis enää ole tuote jolla itsessään on arvo. Kuluttaja tottuu nopeasti sellaiseen ja sen jälkeen onkin paha yrittää nostaa hintoja.

Kuten sanoin: Metrolehti ei ole täydellinen analogia, aika huono oikeastaan, mutta tässä koko Spotify-jutussa on kuitenkin jotain lehtibisnesmäistä – joka on aika hullua, sillä lehdetkään eivät elä kultakauttaan tässä murroksessa jonka internet on saanut aikaan.

Ja sitten tietenkin on vielä tämä tutkimus: Young Folks Don’t Care About Paid Music Streaming. Ihmiset yhä siis haluavat omistaa musiikin, ei ehkä CD-muodossa vaan tiedostoina. Omistamisella on siis yhä arvonsa.

Mitenköhän tässä vielä käy?

Uuteen lehteen on yhdistetty kaikki nuoren käyttäjäkunnan herkut kuten youtubet, twitterit ja facebookit.
–
Taloussanomat: Sanomalehdet pian vahvempia kuin koskaan

Hihi. Tunnen itseni aina niin nuoreksi kun joku keksii kutsua verkkopalveluita ”nuoren käyttäjäkunnan herkuiksi”.

Mutta kun asiaa ajattelee, on juuri tuollainen ajattelutapa niin väärä: Ei kaikki youtuubaajat, twitteröitsijät ja facebookkaajat ole nuoria tulevaisuuden apostoleita. Se, että me (media) ja nuo (tulevaisuuden asiakkaat) on kolumnissa niinkin selkeästi eroteltu tarkoittaa myös sitä, että kirjoittaja näkee itsensä ja edustamansa mediatalon sekä tulevaisuuden lukijakunnan väliin ison aukon. Aukon jota ei ole, sillä siellä olemme me. Me ei-nuoret, juuri nyt ja tällä hetkellä – ei missään spekulatiivisessa tulevaisuudessa. Huhuu!

Siinä vaiheessa kun Taloussanomien jutussa mainittu aivojen ja tietokoneen yhdistäminen tapahtuu on youtuubat, twitteriinot ja facespacet jääneet historiaan, kuten myös internet kuten me sen tänään tunnemme. Kun ihminen on miljardi kertaa älykkäämpi kuin nyt, ovat silloiset keski-ikäiset sen aikaisen tekniikan ja palveluiden käyttäjiä, ihan kuten me olemme sitä nyt. Ennustan, että silloinkin joukkotiedotusvälineet kirjoittavat siitä miten sen hetken tekniikka muka on tulevaisuuden nuorten juttu. Enkä oikein usko, että kolumnit ja artikkelit luetaan, katsotaan tai kuunnellaan silloin joltain tietyltä päätelaitteelta, eiköhän siihen mennessä sisältö ole oikeasti päätelaiteriippumatonta.

Kesäkuun 21. päivä Kiilablogi ohjasi minut Kotus-blogiin. Kiinnostuin. Olisin halunnut ottaa Kotuksen blogijutut seurantaan Google Readeriin. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä Kotus-blogista puuttuu syöte.

Tein kaksi asiaa.

Ensin annoin Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle palautetta. Kehuin blogia ja ilmoitin kaipaavani blogin seuraamista helpottavaa syötettä. Samalla ilmaisin myös toiveeni vastaavasta blogista ruotsiksi, olettaen sen olevan vaikeammin toteutettavissa.

Sitten lisäsin Kotus-blogin Delicious-linkkeihini kommentilla ”Muuten kiva, vaan eivät valitettavasti tarjoa sisältösyötettä.”

Mitä tapahtui?

Saman päivän aikana Aki huomasi kommenttini Deliciouksessa ja julkaisi Kotus-blogille syötteen jossa on juttujen otsikot ja ingressit sekä tietenkin linkit juttuihin. Koska Delicious-linkkini näkyvät myös Twitterissä, sain 22. päivä viestin, että ttso oli myös tehnyt oman syötteen Kotus-blogista. Tässä versiossa oli myös juttujen sisältö.

Alle vuorokaudessa oli tarjolla jo kaksi syötettä Kotus-blogista.

Kesäkuun 29. päivänä, kun olin seurannut Kotus-blogia Google Readerilla jo viikon, sain Kotukselta vastineen palautteeseeni. Kiittivät ja kertoivat, että ”alustava selvitys” syötteestä on tehty jo ennen blogin julkaisemista, mutta ”asian käsittely” ja ”rss:n tilaus” siirtynee loppukesään lomien vuoksi.

Kuulostaa kalliilta, oli ensimmäinen ajatus joka kävi mielessäni luettuani vastineen, mutta kai virallisten tahojen on tehtävä asiat virallisesti ja virallisella tavalla. Varmaankin myös virallisin hinnoin, vaikka internetissä on vaikka millä mitalla hyviä ilmaisia palveluja joilla asiat voi tehdä nopeammin ja halvemmin.

Toinen ajatus oli se, miten mielestäni blogille ensisijaisen tärkeätä on näkyä. Mitä järkeä on julkaista sisältöä jos sitä ei juurikaan mistään löydä, jos blogia ei näy? Pöytälaatikkobloggaus voi olla hyvinkin terapeuttista, mutta sellainen tuskin ajaa asiantuntijalaitoksen etua. Siksi juuri syötteet ovat blogin tärkein ominaisuus ja niiden pitäisi olla toiminnassa jo ennen kuin kukaan syöttää sisältöä blogiin.

Ja lopuksi, kuten olin hiukan epäillyt, vastineesta käy ilmi, että ruotsinkielistä Kotus-blogia tuskin tulemme näkemään. Kun ei ole resursseja, ei ole resursseja. Harmi. Mutta niinhän se on, ettei sisällön tuotantoa vaan voi samalla tavalla automatisoida kuin jakelua.

Tästä jaikuketjusta johtuen jäin miettimään sisällön maksullisuutta.

Esimerkkinä hs.fi:n digilehti.

Jos ostan paperilehdestä irtonumeron (ma-to 2 €, pe-su 3 €) on se luettavissani niin kauan kun säilytän lehteä. Voin myös leikata sieltä talteen kiinnostavat artikkelit ja ilmoitukset.

Digilehden kertalukuoikeudesta maksan 1 € ja se on voimassa vuorokauden. Jos tämän jälkeen haluan palata lukemaan samoja artikkeleita, joudun maksamaan arkistomaksun (yksi juttu yhtä kallis kuin koko lehden digilehden kertalukuoikeus!). Ja sekin on voimassa vain 24 tuntia.

Haluanko maksaa itsetuhoutuvista artikkeleista? Ei kiitos. Jos maksan sisällöstä, haluan päästä samaan juttuun käsiksi myöhemminkin ilman lisämaksuja. Miksi tyytyisin verkossa huonompaan diiliin?

Entä mitä jos homma menisikin toisella tavalla? Jos unohdettaisiin paperimaailman pinttyneet konventiot ja tehtäisiin homma kanavalle tyypillisin keinoin?

Mielessäni kävi esimerkiksi seuraavanlaisia ajatuksia.

Kun olen rekisteröitynyt hs.fi:n lukijaksi ja maksan irtonumerosta, pääsen lukemaan vain tiettynä päivänä julkaistuja artikkeleita. Nämä artikkelit, joista jo olen maksanut, jäävät minulle luettavaksi myöhemminkin, omaan kirjastooni. Toiminnallisuus on sama kuin esimerkiksi Audiblessa. Tällainen saisi minut ostamaan irtonumeroita useammin (verrattuna siihen, etten osta niitä nyt yhtään).

Voin merkitä, asiasanoittaa, kommentoida ja järjestellä yksittäisiä artikkeleita omaan leikekirjaani, sillä kaikki artikkelit lehdessä ei varmaankaan kiinnosta. Voin siis kerätä itseäni kiinnostavat jutut yhteen paikkaan. Näiden perusteella hs.fi voi suositella minulle muita vastaavia artikkeleita, ehkä jopa toisinaan muistuttaa minua meileitse uusista artikkeleista jotka voivat kiinnostaa. Tällainen on palvelua ja saa minut palaamaan useammin verkkosivulle ja houkuttelee myös ostamaan lisää artikkeleita. Palveluntarjoajan on myös helpompi kohdistaa mainontaa juuri minulle.

Voin myös jakaa lukuoikeuksia muille. Nämä lainaoikeudet ovat aikarajoitteisia, mutta aikarajoitus lähtee tikittämään siitä kun kutsuttu henkilö ensimmäisen kerran saapuu artikkeliin, ei siitä kun minä lähetän kutsun. Se, että pystyn jakamaan tietoa muiden kanssa pitää keskustelun käynnissä vaatimatta kaikkia maksamaan sisällöstä.

Yksittäisen arkistossa makaavan jutun hinta on rekisteröityneelle lukijalle halvempi kuin kokonaisen irtonumeron hinta. Rekisteröityneenä minua ei pidä myöskään rangaista jos en halua ostaa koko digilehteä irtonumerona, voin ostaa yksittäisiä tuoreita (ei siis arkistossa olevia) juttuja alennetulla hinnalla. Tällainen luo minulle illuusion siitä, että hs.fi välittää sitoutumisestani palveluun.

Edellä mainituissa ajatuksissa on sellaista jota odottaisin näkeväni nykyajassa elävän joukkotiedotusvälineen verkkosivuilla – etenkin jos he toivoisivat saavansa minulta, eikä vain mediatilan ostajilta, rahaa. Maksan palvelusta, joustavuudesta ja siitä, että koen palvelun itselleni hyödylliseksi.

Tänään kuulin uuden termin joka on samaa karmeata kaliberia kuin visuaalinen ulkonäkö ja puolikaari.

Makustelkaa seuraavaa: sisällön kontentti.

Aaaargh!