skrubu

Ykkösen aamu-tv:n Sosiaalisen median trendit 2011 -keskustelusta (katsottavissa about helmikuun ajan) voi varmaan olla montaa mieltä. Se ei ehkä ollut erityisen tulevaisuuteen luotaava ja kaikenlaisiin pieniin yksityiskohtiin voisi ottaa kantaa, mutta minä jäin miettimimään sitä mitä Euro RSCG:n asiakkuusjohtaja Hanna Forsströmin vastasi kysymykseen ”[…] mistä tämä kumpuaa nykyään, tämä hirveä… itsestään jatkuva kertominen […]?” (videossa 2.11 min – 3.14 min), että kyseessä on yhteisöllisyyden, yhteenkuuluvuuden ja kontakien hakeminen ja miten omaan sanomiseensa reagoidaan.

Hmm…

Eikös tuo ole sitä samaa mitä lapset tekee? Miksi aikuisilla (tai kuten useissa verkkopalveluissa: virallisesti yli 13 vuotiailla) olisi aina jotenkin erilaiset motiivit kuin pienillä lapsilla harjoitellessaan kommunikoimaan ympäristössä josta heillä on vain vähän kokemusta?

Minäkuva rakentuu peilaamalla itseään toisiin. Ei se ole sen mystisempää sosialisen kontaktien hakemista. Olemme ryhmäeläimiä, tarvitsemme muita. Meillä on tarve kommunikointiin sekä sosiaaliseen hierarkian hahmottamiseen ja teemme sen eteen mitä mielestämme meidän on tarvis.

Katsotaan, tutkitaan, kokeillaan rajoja, kopioidaan mitä muut tekevät. Se on oppimista. Mitä minun pitää tehdä, että joku huomaa? Onko väliä sillä mitä tekee? Ja kenelle sillä on väliä? Kuka minua rakastaa, tai kuka edes vähän välittää? Tuntuuko hyvältä vai huonolta? Peruskamaa. Näin me toimimme, vaikka asiaa miten aikuismaisesti rationalisoisi.

Lasten ja aikuisten käyttäytyminen rajojen etsinnässä on toisinaan kuitenkin eri. Lapsi ehkä huutelee ”Kakka! Pippeli!” ollessaan vanhempien kanssa kaupassa ja saattaa tällä tavalla hyvinkin vikkelään löytää lähipiirinsä toleranssirajat. Joku kritisoi verkossa jotain kärkkästi ja voi sillä löytää oman lähipiirinsä rajat. Sanasto ja kokemuspohja on yli 13 vuotiailla (usein/toisinaan) monipuolisempi kuin pikkulapsilla, mutta toimintapojen perusteet pysyvät samana. Pieru! Hihihi… Pekoni! Hihihi… Kattokaa mua! Yhyy, äitiiii!

Se miten pitkälle mennään rajojen etsinnässä, on kiinni siitä millaista palautetta tekemisistään saa. Itse olen saanut netissä tyhmiä huudellessani turpiin (virtuaalisesti) ja oppinut siitä. Toisilla on teflonpinta eikä mikään tunnu vaikuttavan, ovat varmaan verkon ulkopuolellakin sellaisia. Jotkut ovat tuhmia. Tyhmille nauretaan, se on kuin koulukiusaamista. Jotkut ovat kilttejä. Toiset käyvät juoruamassa muista. Jotkut oppivat tekemästään, toiset ei. Kuulostaa aivan tavalliselta elämältä, vai mitä?

Lapsia ohjataan (uhkaus, lahjonta ja kiristys :), näin he oppivat missä rajat menevät. Netissä ei ole rajoja tai vanhempia/auktoriteetteja samalla tavalla torumassa tai kehumassa. Sen sijaan hirveän usein vain taivastellaan, ihan televisiossa asti, että ”voi herranjestas miten ihmiset siellä jakaa kaiken”, ja sitten mietitään työkalulähtöisesti miten ihminen (tai ehkä ”käyttäjä”) toimii.

En minä nyt kuitenkaan väitä, että ihmiset verkossa (ns. ”sosiaalisessa mediassa”) ole kuin kakkaa taputtelevat lapset hiekkalaatikolla vaan… tai no, ketä minä tässä huijaan, olemmehan me, juuri sitä me olemme – vain hiukan eri tavalla. Tule hyvä kakku, älä tule huono kakku.

Että Tää nyt niiku olis tätä mieltä. Nii sit Se vois siihen sanoo siihen jotain, jookos? (Ja tällee nää sit oppis.)

Zachary Shoren kirja Blunder: Why Smart People Make Bad Decision, joka ei ole kirja markkinoinnista vaan siitä miten älykkäätkin ihmiset mokaavat koska jäävät huomaamattaan omien jäykkien ajatusmalliensa loukkuun, sai minut miettimään sitä, miten vaikeana moni yritys kokee netissä olemisensa (tai toisin sanottuna pelkäävät sosiaalista mediaa). Jotenkin monet kirjassa mainitut kognitiiviset loukut tuntuvat tutuilta koska ovat tulleet vastaan monissa projekteissa viimeisten vuosien aikana. En ole ehkä aikaisemmin oikein osannut tarkentaa itselleni mistä aina on ollut kyse, mutta Shoren kirja tuntuu olevan palanen ymmärtämisen lisäämisessä. Oikein hyvä kirja siis (kiitos Akille vinkistä).

Toinen ajatus joka tuli mieleen, varmaan siksi, että Shore käyttää paljon sotiin liittyviä esimerkkejä, on se miten markkinointia monesti ajatellaan sotana (kaikki nämä Sun Tzut ja Marketing warfare stragies -jutut). Mieleeni putkahti kuva siitä miten markkinointiarmeijat rymistelevät internettiin tykkeineen ja panssarivaunuineen, rakentavat bunkkereita, kaivavat poteroita ja tulittavat yhtä soittoa vuorokauden ympäri. Mutta ihmiset, joiden kotitantereella eri armeijat pullistelevat lihaksiaan, eivät välitä – kääntävät selkänsä, jättävät itselleen merkityksettömät sodat huomioimatta ja jatkavat sen parissa mitä olivat tekemässä. Se, jos mikä, on pelottavaa – olemassaolevat aseet eivät pure eikä sotavoimilla ole… niin, voimia. Ja siinä piilee yksi Shoren luettelemasta seitsemästä kognitiivisesta loukusta: Heikolta näyttämisen pelko.

Ehkä sosiaalinen media pelottaisi vähemmän, jos sotataktiikkojen sijaan otettaisiin toimintamalleja vaikka Käytöskukkasesta: