skrubu

Tuossa vähän aikaa sitten ihmettelin Sydänmerkkiä, tai lähinnä sitä, miten perunalla voi olla Sydänmerkki kun merkki tarkoittaa sitä, että tuote on tuoteryhmässään parempi valinta suolan määrän ja rasvan laadun ja määrän suhteen.

Kun tässä äsken näin porkkanapussissa Sydänmerkin, hämmästykseni kasvoi. Tuore porkkana? Mihin näitä verrataan? Ovat parempi valinta kuin tönkkösuolatut, silavalla päällystetyt porkkanat?

Asiaa hiukan tarkemmin tutkiessani käy ilmi, että merkin tuotekohtainen myöntämisperuste tuoreiden kasvisten sekä marjojen ja hedelmien kohdalla on ”kaikki tuoreet, paitsi kookos”.

Ahaa! Kyseessä dilemma Sydänmerkin viestinnässä: Ammutaan täyslaidallisella kohti pahaa suolaa ja ilkeää rasvaa sekä pommitetaan syntistä kolesterolia, kurjaa natriumia ja viheliäistä sokeria. Jossain taustalla, kaiken savun ja hälinän takana, liputetaan väsynein voimin kivan kuidun puolesta ja hurrataan heiveröisellä äänellä mukaville marjoille ja ihanille tuoreille vihanneksille.

No. Nyt ei ainakaan tarvitse ihmetellä sen enempää.

Sydämen kannalta parempi valinta. Tätä sydänmerkki edustaa ja näin kehottaa pientä kuluttajaa tekemään parempia valintoja tämän erotessaan ansaitsemista rahoistaan.

Hiukan tässä kuitenkin ihmetytti se, kun bongasin putiikissa parista perunalaarista sydänmerkin. Että olivat sitten nämä multaiset mukulat tuoteryhmässään rasvan ja suolan suhteen parempi valinta? Vertasivatkohan tuoretavaraa ranskalaisiin perunoihin?

Parempi valinta.

Ironia on kuin suola.

Sopivasti käytettynä se saa asiat maistumaan, mutta
liikakäyttö kohottaa verenpainetta ja vahingoittaa sydäntä.

Voitko kuvitella mitään luonnollisempaa tapahtumaa, kysytään jonkun murovalmistajan televisiomainoksessa jossa kaksi näyttelijää, nainen ja lapsi, istuvat kameroiden edessä huoneessa joka on lavastettu keittiöksi.

On todellakin vaikeata kuvitella mitään luonnollisempaa. Tulee ihan lapsuus parrasvaloissa mieleen. Joka aamu, koko 12 tuntisen aamun, läträsin murojen kanssa ison studion yhdessä nurkassa. Ohjaaja ja muu henkilökunta pysyttelivät varjoissa kameroiden takana. En tainnut nähdä heitä koskaan, en ainakaan muista nähneeni. Vain näyttelijä-äitini istui kanssani pöydän ääressä. Oli se hienoa aikaa. Olikohan minulla isäkin? Virallisesti ei varmaan, koska käsikirjoituksessa ei mainittu sellaista roolia, mutta päästäkseni tunnelmaan kuvittelin itselleni isän. Hän käveli aina hitaasti kuin Dressmanmies. Minun piti hymyillä koko ajan. Äänet varjoista käskivät.

Elämä on vanhemmiten muuttunut jotenkin niin luonnottomaksi.

Näinä aikoina ihmiset ovat niin terveystietoisia. En minä, tietenkään, mutta moni muu. Mikä tahansa ei kelpaa. Pitää olla tarkka. Tuotteesta kuin tuotteesta lanseerataan toinen toistaan kevyempiä vaihtoehtoja. Kevyt ja tietenkin light, ultrakevyt, rasvaton. Vähäsokerinen, alhainen sokeripitoisuus, sokeriton. Mauton, mauttomampi. Kumi ja pahvi. Kofeiiniton kahvi?

Muistatteko kun yrittivät markkinoille yrttitupakalla jossa oli kaikki tappavat aineet, mutta ei nikotiinia. Joku sanoi että sitä polttamalla kuolee ilman että saa hyvä olon tunnetta. Ei se myynyt. Eri juttu elintarvikkeilla.

Ovat tuhonneet juustot. Leikkaavat leivänpäälliset mauttomiksi, paperiakin ohuemmiksi, vaikeasti käsiteltäviksi tuotteiksi. Tehneet maidosta kalkkivettä, halleluja. Kaupan laarista löytyy niin terveyttä edistäviä kuin aivoille hyvää tekeviä rasvoja. Kevyitä nekin. Tietenkin. Tosin kevyt nyt voi olla melkein mitä vaan kunhan siinä on vähintään 30 % vähemmän energiaa kuin tavanomaisessa elintarvikkeessa.

Onhan se tietenkin ymmärrettävää tavallaan. Lihavuus lisääntyy. Kuin jänikset oletan. Itse olen kävelevä esimerkki vyötärö(kin)lihavuudesta, joten ei minulla sen suhteen ole mitään moralisoitavaa. Riskiryhmällä rikoo on ruma. Tai ei rikoita ollenkaan.

Vaan ei kai kevyttuotteet ole todistetusti vähentäneet lihavuutta. Koska ne eivät miltään maistu, pitää niitä syödä moninkertaisesti notta makunystyrät tyydyttyy. Lopputulos on kai plus miinus nolla. Tai ehkä jopa ei niin kevyt. Miinuksen puolella kai.

Mutta vaikka en oikeastaan pahemmin pidä kirjaa siitä mitä suuhuni laitan, olen sivusilmällä toisinaan jäänyt katselemaan pakkauksista tuotetietoja. Ihan vaan tiedonkeruun näkökulmasta. Triviaa, nam.

Siinä missä esimerkiksi kevyen metvurstin rasvapitoisuus (jota siis suuresti paketin päällä mainostetaan) voi olla jopa alle 10 %, olen bongannut että muroissa ja/tai mysleissä voi rasvanprosentti olla jopa 17 %, mutta sitä tietoa nosteta pakkauksen paraatipaikalle.

No eihän kaikissa muroissa tai mysleissä tietenkään ole tajuttomasti rasvaa. Osassa on todella paljon suolaa. Sokeriakin voi olla lähes 30 % (okei se on muromysli, ei niinkään muro tai mysli). Jostainhan se maku pitää saada.

Eipä taida pahemmin olla mitään väliä onko murot tai mysli sekoitettu vähärasvaiseen tai rasvattomaan maitoon tai jugurttiin. Tai jos leivän päälle laitta mautonta kumijuustoa niin paljon että se maistuu edes vähän. Tai jos juo kevytsiideriä.

Mistäköhän se on kotoisin, se semmoinen uskomus että myslit ja ainakin yhden tietyn valmistan murot ovat terveellisiä? Ehkä jotkut ovatkin, ei kuitenkaan kaikki.