skrubu

Ykkösen aamu-tv:n Sosiaalisen median trendit 2011 -keskustelusta (katsottavissa about helmikuun ajan) voi varmaan olla montaa mieltä. Se ei ehkä ollut erityisen tulevaisuuteen luotaava ja kaikenlaisiin pieniin yksityiskohtiin voisi ottaa kantaa, mutta minä jäin miettimimään sitä mitä Euro RSCG:n asiakkuusjohtaja Hanna Forsströmin vastasi kysymykseen ”[…] mistä tämä kumpuaa nykyään, tämä hirveä… itsestään jatkuva kertominen […]?” (videossa 2.11 min – 3.14 min), että kyseessä on yhteisöllisyyden, yhteenkuuluvuuden ja kontakien hakeminen ja miten omaan sanomiseensa reagoidaan.

Hmm…

Eikös tuo ole sitä samaa mitä lapset tekee? Miksi aikuisilla (tai kuten useissa verkkopalveluissa: virallisesti yli 13 vuotiailla) olisi aina jotenkin erilaiset motiivit kuin pienillä lapsilla harjoitellessaan kommunikoimaan ympäristössä josta heillä on vain vähän kokemusta?

Minäkuva rakentuu peilaamalla itseään toisiin. Ei se ole sen mystisempää sosialisen kontaktien hakemista. Olemme ryhmäeläimiä, tarvitsemme muita. Meillä on tarve kommunikointiin sekä sosiaaliseen hierarkian hahmottamiseen ja teemme sen eteen mitä mielestämme meidän on tarvis.

Katsotaan, tutkitaan, kokeillaan rajoja, kopioidaan mitä muut tekevät. Se on oppimista. Mitä minun pitää tehdä, että joku huomaa? Onko väliä sillä mitä tekee? Ja kenelle sillä on väliä? Kuka minua rakastaa, tai kuka edes vähän välittää? Tuntuuko hyvältä vai huonolta? Peruskamaa. Näin me toimimme, vaikka asiaa miten aikuismaisesti rationalisoisi.

Lasten ja aikuisten käyttäytyminen rajojen etsinnässä on toisinaan kuitenkin eri. Lapsi ehkä huutelee ”Kakka! Pippeli!” ollessaan vanhempien kanssa kaupassa ja saattaa tällä tavalla hyvinkin vikkelään löytää lähipiirinsä toleranssirajat. Joku kritisoi verkossa jotain kärkkästi ja voi sillä löytää oman lähipiirinsä rajat. Sanasto ja kokemuspohja on yli 13 vuotiailla (usein/toisinaan) monipuolisempi kuin pikkulapsilla, mutta toimintapojen perusteet pysyvät samana. Pieru! Hihihi… Pekoni! Hihihi… Kattokaa mua! Yhyy, äitiiii!

Se miten pitkälle mennään rajojen etsinnässä, on kiinni siitä millaista palautetta tekemisistään saa. Itse olen saanut netissä tyhmiä huudellessani turpiin (virtuaalisesti) ja oppinut siitä. Toisilla on teflonpinta eikä mikään tunnu vaikuttavan, ovat varmaan verkon ulkopuolellakin sellaisia. Jotkut ovat tuhmia. Tyhmille nauretaan, se on kuin koulukiusaamista. Jotkut ovat kilttejä. Toiset käyvät juoruamassa muista. Jotkut oppivat tekemästään, toiset ei. Kuulostaa aivan tavalliselta elämältä, vai mitä?

Lapsia ohjataan (uhkaus, lahjonta ja kiristys :), näin he oppivat missä rajat menevät. Netissä ei ole rajoja tai vanhempia/auktoriteetteja samalla tavalla torumassa tai kehumassa. Sen sijaan hirveän usein vain taivastellaan, ihan televisiossa asti, että ”voi herranjestas miten ihmiset siellä jakaa kaiken”, ja sitten mietitään työkalulähtöisesti miten ihminen (tai ehkä ”käyttäjä”) toimii.

En minä nyt kuitenkaan väitä, että ihmiset verkossa (ns. ”sosiaalisessa mediassa”) ole kuin kakkaa taputtelevat lapset hiekkalaatikolla vaan… tai no, ketä minä tässä huijaan, olemmehan me, juuri sitä me olemme – vain hiukan eri tavalla. Tule hyvä kakku, älä tule huono kakku.

Että Tää nyt niiku olis tätä mieltä. Nii sit Se vois siihen sanoo siihen jotain, jookos? (Ja tällee nää sit oppis.)

Tämä, Facebookissa monien suosittelema, kaimani Pekkalan Kun siirryin maksamaan musiikista kuukausimaksua muuttui myös suhtautumiseni teknologiaan -kolumni hs.fi:ssä listaa monia samoja asioita joita niin monet muut Spotifystä hullaantuneet ovat listanneet. Mutta koska en ole vieläkään vakuuttunut Spotifyn ylivoimaisuudesta ajattelin jauhaa tässä blogissa asiasta jonka valtamedia on jo nostanut esiin.

Spotifystä löytyy paljon musiikkia, kyllä, mutta ei läheskään kaikkea. Ainakaan kaikkea sitä mitä minä haluan kuunnella, koska lienen nirso tai mahdollisesti jopa aivan liian rajoittunut. Sitäpaitsi Spotify ei osaa soittaa kappaleita, jotka kuuluvat saumattomasti yhteen ilman, että biisien välissä olisi aina lyhyt tauko – asia, jolle pystyin tekemään jotain kun iTunes kärsi samasta idioottimaisuudesta, mutta jolle en voi mitään Spotifyn alaisuudessa.

Kun lopettaa maksamasta kuukausimaksua, ei enää pääse kiinni kaikkeen siihen mihin aikaisemmin pääsi. Kuukausimaksu, joka tässä tapauksessa on aika pieni, on ihmismielen kannalta aika mielenkiintoinen: vähällä maksulla (pieni paha) kokee saavansa todella paljon (iso hyvä), mutta maksamisen lopettaminen (pieni hyvä) tuo suhteettoman ison menetyksen (iso paha) sillä kaikki musiikkihan on periaatteessa jo tuntunut omalta, vaikka oikeastihan sitä on vain tottunut lainassa olevaan isoon musiikkivalikoimaan. En tiedä haluanko koukuttaa itseäni tällaiseen.

Spotifystä, vaikka maksaisit tunnollisesti kuukausimaksujasi, poistuu musiikkia ilman, että sinulle siitä kerrotaan. Et voi olla varma siitä, että diggaamasi musiikki on tarjolla tänään vaikka sitä eilen kuuntelitkin. Tämä on juuri niin sapettavaa, ettei kukkaroni nyörit löysene Spotifyn suuntaan.

Spotify on tavallaan kuin uudestaan keksitty lisenssimaksullinen radio joka muuttaa joidenkin ihmisten kulutustottumuksia, ja juuri kulutustottumuksistahan tässä kai loppujen lopuksi on kyse.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että Spotify on kiva lisä, etenkin ilmainen Spotify ja nimenomaan musiikin löytämiseen. Levykauppojen (netissä olevien) 30 sekunnin ’esikatselut’ eivät aina riitä antamaan musiikista oikeata kuvaa. Silloin tulee usein käytyä Spotifyn puolella tarkistamassa onko levy kuunneltavana. Jos on, niin hienoa. Jos ei, niin yleensä MySpacen puolelta löytyy jotain (ei yhtä elegantti ratkaisu, mutta usein parempi kuin sika ja säkki -menetelmä).

Ainakin toistaiseksi.

Will Michael Jackson be the first ”twitter-death” in terms of where you heard it?
–
evanscpence @ twitter (via ecyrd)

Olen jostain syystä ruvennut harrastamaan sitä, että laitan kännykkään aamuksi useamman herätyksen. En kutsu tapaa vain oudoksi, vaan ehkä jopa hiukan tyhmäksi sillä useampi herätys voi johtaa ylipitkään torkkukuiluun kelloradion soittaessa Radio Helsinkiä unihorisontin alapuolella.

Useamman herätyksen asettaminen kännykkään on tyhmää myös toisesta syystä. Jos aamulla ei muista tarkistaa ovatko kaikki asetetut herätykset jo soineet, voi kännykkä pärähtää huutelemaan herätystä kun itse on toiletin puolella. Sellainen on häiritsevää. Siksipä olen myös ottanut tavaksi tarkistaa/poistaa kännykän herätykset aamuisin ja usein tämä tapahtuu posliinivaltaistuimella.

Siinä sitten, kun hälytykset on hoidettu alta pois, voi samalla lukaista Amppareista tuoreimmat uutiset. Mitä siinä sitten olikaan perjantaiaamuna otsikkoa tarjolla? En muista. Ei kuitenkaan sattunut silmään Jacksonista mitään. Olin jo siirtynyt jonkun joukkotiedotusvälineen sivulle lukemaan jostain ihan muusta, kun siellä tuli vastaan otsikko joka ei suoraan kertonut mistä oli kyse vaan vihjaili jonkun julkkiksen surevan Jacksonia (uutinenhan oli jo ’vanha’ siinä vaiheessa).

Se olisi kuitenkin voinut olla twitter-hetki huomasin hieman myöhemmin aamukahvia hörppiessäni. Ensimmäinen viesti joka tuli Tweetiessä vastaan, oli uutinen Jacksonin kuolemasta. Se oli tullut vähän sen jälkeen kun sammutin yöllä koneen. Jos olisin mennyt nukkumaan hiukan myöhemmin… niin… niin? Mitä sitten?

Olisin saanut tietää uutisen aikaisemmin, monta tuntia aikaisemmin kuin nyt. Olisin varmasti jäänyt koneen ääreen Googlailemaan lisää tietoa, kuten kaikki muutkin. Mennyt paljon myöhemmin nukkumaan ja saanut lyhyemmät yöunet. Ja kaikki tämä siksi, että? Että en tiennyt uutisesta ennen joukkotiedotusvälineitä, olin hidas? Että olisin ehdottomasti tarvinnut lisää tietoa tapahtumasta ja henkilöstä joka ei oikeastaan kiinnosta? Että vähemminkin unin selviää kun ei ole aamulla mentävä töihin?

Missä olit kun kuulit Michael Jacksonin kuolemasta? Ai minä vai? Paskalla olin.

Mitä jos ajattelisi joululahjan antamista kommunikointina ja lahjaa viestinä? Se voisi mennä jotenkin näin.

Kyse ei ole laadusta, eikä oikeastaan määrästäkään – kummallakaan ei ole merkitystä jos ei ajattele lahjaa viestinä. Mitä lahjan antaja haluaa sanoa (muuta kuin hyvää joulua, tässä minun osuuteni joulunajan massatuholahjojen kilpavarustelusta)? Mitä lahja kertoo vastaanottajasta, antajasta ja heidän välisestä suhteestaan?

Jos lahjan antaja ajattelee vain omia arvojaan ja mieltymyksiään muuttuu lahja kivasta noloksi hyvin nopeasti. Molemminpuoliseksi noloksi.

Ai mutta tuostahan tulisi kiva lahja, miettii lahjan antaja jouluostoksilla ja perustelee sen itselleen sillä, että sehän on juuri sellainen jonka minä olen aina halunnut saada lahjaksi.

Vaan mistä antaja tietää onko lahja onnistunut kun vastaanottaja on jo pienestä pitäen opetettu kiittämään saamastaan lahjasta (Miten sanotaan, Pekka? Kiitä kilttiä tätiä lahjasta!). Eihän kukaan (aikuinen ainakaan) viitsi/kehtaa tuulettaa tunteitaan jos saa omasta mielestään todellisen turhakkeen lahjaksi. Emmehän me halua vaikuttaa epäkiitollisilta ja loukata lahjan antajaa.

Tosi kiva lahja, sanoo lahjan saaja ja jatkaa lausettaan aivojen perukoilla, …jos olisin 10 v. tyttö, mutta kun nyt kuitenkin olen nelikymppinen äijä niin taitaa roskiin mennä heti kun kotiin pääsen, mutta miksi minä tällaisen sain?

Antajalla on (kai tavallaan?) vastuu antaa vastaanottajalle sopiva lahja, sellainen joka parhaimmillaan kuvastaa myös hiukan antajan persoonallisuutta, mutta kuitenkin jotkut lahjat hankitaan vain hankkimisen vuoksi. Vastaanottajan tulee olla kiitollinen saamastaan, sillä muuten antajalle tulee huono mieli ja silloin muillekin tulee huono mieli.

Tämä on oikeasti yllättävän vaikea sosiaalinen kanssakäymismalli, makaaberi tanssi jossa kaikkien on oltava tyytyväisiä lahjoihin jottei joulu mene pilalle. Eihän kukaan halua ottaa vastuuta tunnelman pilaamisesta. Siksipä varpaille astumiset jätetään mainitsematta, huulia purraan ja kriittisyys sekä möly niellään kinkun ja viinin voimalla vatsan pimentoon.

Epätäydellinen lahja ei anna täyttymystä, ei antajalle eikä vastaanottajalle. Täydellinen lahja taas antaa onnistumisen tunteen antajalle ja ilon vastaanottajalle. Usein sitä kai päätyy jonnekin äärimmäisyyksien keskivaiheille, sinne missä jaettu ilo on enemmän kuin osiensa summa mutta missä kuitenkin olisi parantamisen varaa.

Täydellisin lahja lienee sellainen jonka itse hankkii itselleen. Sellaisessa viesti on selkeä – antaja ymmärtää vastaanottajaa ja lahja kuvaa hienosti näiden kahden suhdetta toisiinsa. Täydellisin lahja lohduttaa ja auttaa tasaamaan epätäydellisistä lahojoista, niin saatujen kuin annettujen, syntyneen pettymyksen tunteen.

***

Oi miten syntiseltä tällaisten asioiden ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen tuntuu. Jouluhan on yhdessäoloa ja hyvää mieltä. Saako näistä asioista oikeasti kirjoittaa, vai pitäisikö sitä vain olla hiljaa ja hymyillä?

Saa lapset lahjaksi taskulaskimet.
Ne maksoi kolme markkaa.
Niitä tarkkaan kun siinä syynäilin,
ei ollutkaan pattereita.
Muovikuoressa pelkkää roskaa
mä tuskin koskaan tahtoisin.
–
Leevi and the Leavings: Soiva jouluyllätys