skrubu

Verkkopankissani on tilille mahdollista määritellä varatili (jos vaan löytää tehokkaasti piilotetut asetukset). Olen vuosikausia kuvitellut varatilin toimivan niin, että jos yhden tilin saldo ei riitä laskun maksamiseen, nappaa pankki puuttuvat fyrkat varatililtä.

Nyt kävi ilmi, että olen elänyt kuvitelmissa. Eihän se tietenkään ihan noin mene (sehän olisikin aivan liian hyvää palvelua) koska se mikä minulle on lasku ei ole mikään yksiselitteinen asia pankin mukaan, ja minun asiakkaana pitäisi tietenkin ymmärtää pankin näkökulma. Näin oppirahat maksettuani, toki ymmärrän miten monimutkaisista asioista on kyse.

Varatili toimii kuvittelemallani tavalla vain ja ainoastaan silloin kun lasku on maksupalvelussa, eli olen esimerkiksi itse syöttänyt laskun tiedot järjestelmään odotelemaan eräpäivänä maksuun menemistä. Jos maksupalvelussa oleva lasku yrittää sille määritellyltä tilitä kahmaista rahaa, muttei saa kouraansa tarpeeksi fyrkkaa, voi toisen kahmaisun tehdä varatililtä.

Mutta varatilisysteemi ei toimi jos lasku peritään suoravelotuksena. Eli jos suoravelotus haluaa kahmaista tililtä enemmän kuin siellä on, jää lasku maksamatta vaikka varatilillä olisi fyffeä yllinkyllin.

Siitä, että suoraveloitus ei onnistunut, tiedotetaan verkkopankin sisäisellä tiedotusjärjestelmällä pari päivää maksutapahtuman epäonnistumisen jälkeen. Asiakas on asiasta onnellisen tietämätön kunnes näkee tiedotteen käydessään seuraavan kerran verkkopankissa.

Eikö tämmöisistä asioista voisi tulla ilmoitusta verkkopankin ulkopuolelle, ettei tarvitsisi sieltä ilmoitustaululta pankin seinien sisäpuolelta näitä asioita huomata kun tapahtumasta on kulunut jo reilusti aikaa? Jos vaikka tulisi meiliä siitä, että nyt on verkkopankissa kiireellinen tiedote luettavaksi. Ei, sanoivat pankista, sellaista järjestelmää ei ole. Tiedän ettei ole mutta voisiko olla, ihmettelin. Ei semmoista nyt vaan ole, valitettavasti. Valitettavasti todellakin.

Hyötyykö pankki jotenkin siitä, että suoraveloitukset epäonnistuvat? Siitäkö johtuu se, ettei tiedotusjärjestelmää ole? Asiakas ei ainakaan hyödy tilanteesta mitenkään.

Suoravelotuksen ohjaaminen varatilille jos varsinaisen saldo ei riitä, on pankin puhelimessa antaman selityksen (arvauksen?) mukaan ”kai teknisesti mahdotonta”. Samalla tavalla on minulle selitetty, että verkkopankin etusivulla on ”kai teknisesti mahdotonta” näyttää samanaikaisesti niin tilien saldot kuin luottokortin saldo, ettei vain olisi jompi tai kumpi.

Se on hyvä selitys tuo ”kai teknisesti mahdotonta”. Ai… eiku, ei se olekaan. Ei se ole mikään selitys.

Autopelikortit. Kuka muistaa? Tai no, niitähän näyttää olevan vieläkin myynnissä. En tiedä pelataanko niillä enää samalla tavalla kuin silloin joskus Kekkosen aikaan, kun talvet olivat kylmiä ja kouluihin hiihdettiin kesät talvet, jolloin, muistaakseni, korttien tietoja verrattiin toisiinsa ja se jolla oli valitussa kohdassa (esim. hevosvoimat) paremmat speksit voitti.

Katsellessani tässä päivänä eräänä Reutersin kuvablogin Best of the year -kuvia tulin ajatelleksi sitä miten kuvan alla olevat tekniset tiedot saivat minut ajattelemaan autopelikortteja.

Teknisiä speksejä on helppo vertailla, siksi niitä vertaillaankin. Suurempi valovoima on suurempi valovoima, isompi kenno on isompi kenno ja pidempi putki on… no, pidempi.

Kuvan sisältöä, tulkintaa ja/tai fiilistä on vaikeampi, ehkä jopa mahdotonta, verrata. Mun kuva ei ehkä sun silmissä ole yhtä dramaattinen kuin millaisena minä sen koen, voiko monokromaattista verrata värilliseen tai höpsöjä kissakuvia viime talven lomakuviin Teneriffalta? Sellainen vaatii mielipiteitä ja ajattelemista – on monimutkaista eikä sanotusti tarjoa selkeätä vastausta (tai paremmuutta).

Sitä verrataan mikä on konkreettista (tai ainakin vaikuttaa siltä). Eikä vain valokuvauksessa. Puhelimissakin. Onko sillä nyt sitten suurtakaan väliä millä näytöllä se Angry Birds pyörii, mutta ainakin voi vetäistä autopelikorttianalogian pöytään tarpeen vaatiessa: Ai sulla on vain OLED, mulla onkin Super AMOLED.

Samaan erittäin tärkeään tekniseen puoleenhan on myös kosmetiikkamarkkinointi kiinnittää huomiota. Ripsivärit vibraattorein, erikoisin ripsiseerumein (kyllä: ripsiseerumi) ja lupauksin tuuheammista jopa 60 % pidemmistä ripsistä. On sitten millä spräädätä kavereille.

Toisaalta, ehkä Reutersilla on kuvan tekniset tiedot esillä jonkinlaisena todisteena siitä, että kyseessä on käsittelemätön kuva, eli uskottava ja totuudenmukainen – aito oikea. Mutta minulle siitä tulee kuitenkin autopelikortit mieleen.

Otsikolla Kuvareportaasin uusi tuleminen Timo Enroth kirjoitti 2.8. YLEn kulttuuriosiossa siitä miten verkossa kuvakerronnassa ”tekniikan hyödyntäminen ei ole vielä kovin luovaa”.

Samalla Enroth, ehkä huomaamattaan, paljastaa suurimman ongelman heti ensimmäisen väliotsikon jälkeen: ”Netin uutissivustot päivitetään julkaisuohjelmilla, joihin on tehty valmiiksi tietty taitto ja kuvakoko”. Ongelma? Se, että valmiit sivupohjat on tehty tekstitaiton vaatimusten mukaan. Siihen kapeaan palstaan, josta tekstiä on kiva lukea, ei oikein mahdu kuvia, etenkään kun jo valmiiksi pieneen tilaan haluaa tunkea vielä niin navigaation kuvien välillä liikkumiseksi kuin myös pienet peukalokuvat.

Maailmalla

Jos suunnittelussa lähtee liikkeelle kuvan tarpeesta, saa aikaseksi supersimppelin, mutta oivasti toimivan ja näyttävän kokonaisuuden (jota tietenkin päivitetään julkaisuohjelmalla valmiisiin sivupohjiin).

Esimerkkinä vaikka Boston.comin The Big Picture. Ei sen tarvitse olla monimutkaista ollakseen tehokasta. Kuvia allekkain ilman ylimääräisiä kilkkeitä navigoinnille – luotetaan selaimeen, se tukee vieritystä natiivisti.

Ja kun halutaan kikkailla, pitää sillä olla ensisijaisesti merkitystä kuvan kannalta. Esimerkkinä toimikoon Earth Hour 2009 jossa kuvia klikkaamalla voi sammuttaa ja sytyttää kaupunkeja. Aivan loistavan valloittavan ihanaa! (Kannattaa muuten myös huomioida miten paljon kommentteja The Big Picturen kuvakertomukset keräävät.)

Toisia mukavia esimerkkejä ovat The Wall Street Journalin Photo Journal ja Sacramento Been The Frame (jotka muuten molemmat hekumoivat Buñolin punavoittoisilla tomaattifestarikuvilla: Tomatina & This Town Is Red All Over).

Ulkomailta pitänee vielä nostaa esiin NYTimes.comin Lens joka on Flashilla toteutettu kuvakerrontaan keskittynyt blogi (kaikki mainitut esimerkit ovat nimenomaan blogeja jostain syystä, eivätkö kuvat kelpaa ’oikean’ sisällön puolelle?). Flashissa on hyvät puolensa, mutta myös huonot. Itse en oikein pidä Lensin käyttöliittymästä (joudun keskittymään käyttöliittymään liikaa, ja se vie huomion pois kuvista). Yksittäisiin kuviin ei voi myöskään linkata, esim. näin (linkkiä yksittäisiin kuviin ei tarjoa myöskään Photo Journal tai The Frame).

Lens on muuten tähän mennessä mainituista esimerkeistä ainoa jonka sisältösyötteessä ei ole kuvan kuvaa (joka minulle on syy olla seuraamatta sitä).

Meillä

YLEllä siis on varmaan jotain kuvakertomuksia kun niistä niin on kirjoitettu, mutta taitavat olla ripoteltuina sinne tänne niin, ettei niitä helposti löydä tai pysty seuraamaan. Ja tekstin mukaan ovat aika pieniä kuvia (vinkki: postimerkin kokoinen kuva ei ole visuaalisesti yhtä kuin esimerkiksi A4 – antakaa kuvalle tilaa, se tarvitsee sitä).

Sitten on jo jonkin aikaa elänyt hs.fi:n Maailman kuvia. Kuvajournalismista ei varmaan oikein voi puhua tässä tapauksessa, vaan ihan yksittäisistä hienoista kuvista, mutta (voih) ovat pienempiä kuin YLEn tarjoamat. Entä sisältösyöte? Ei tarjoa hs.fi sellaista (mutta sehän ei tarkoita etteikö sellaista olisi).

Ja muitakin varmaan on, kuten ts.fi:n Maailman kuvat tai Savon Sanomien Kuvasarjat.

Entä sitten Suomen Kuvalehti? Nimessä esiintyvä ”kuva” antaisi ymmärtää, että tarjonta on enimmäkseen… tekstiä tietenkin. Okei, on siellä kuvakertomuksia jotka tarjoavat aika mukavan kokoista kuvaa sarjoina, mutta se Flash… ei ehkä paras käyttökokemus, mieleen tulee lähinnä diasulkeiset sitten on se odottelu (buffering, buffering, buffering) ja no, käyttöliittymä johon pitää keskittyä. Entä jos minua kiinnostaisi kuvakertomukset sisältönä, voinko ottaa vain ne seurantaan Google Readeriin? En.

Ja onhan Suomen Kuvalehdellä myös Kuvat, jossa tarjotaan yksittäisiä uutiskuvia maailmalta. Kuvakoko on pirun hyvä (makaavien kuvien leveys on 666 pikseliä ;) ja niihin voi linkittää. Vaan jos haluaisin seurata kuvia sisältösyötteenä, minulle tarjotaan vain tekstiä. Ei houkuttele.

Että semmoista

Jos haluaa kertoa tarinoita kuvilla, ja uskalletaan luottaa kuvan voimaan, voi kuvakertomuksia tehdä verkkoon oikein hyvin. Sen ei tarvitse olla teknisesti haastavaa ja kuvien katselemisen kannalta on hyvä, ettei julkaisija ryhdy kikkailemaan.

On myös tärkeätä tarjota sisältösyötettä. Siinä on oltava kuvia, yksi kuva riittää, sen ei tarvitse olla mielettömän iso, mutta tarpeeksi iso (hatusta heitettynä: esim. 240 px leveä) jotta se houkuttelee katsomaan kuvaa isompana (ja mahtuu ehkä myös kännykän ruudulle). Lisänäkyvyyttä voi hakea myös vaikka Twitterin kautta.

Ei se ole vaikeata. Oikeasti. Pitää vaan uskaltaa astua vähän hiekkalaatikon ulkopuolelle.

Uuteen lehteen on yhdistetty kaikki nuoren käyttäjäkunnan herkut kuten youtubet, twitterit ja facebookit.
–
Taloussanomat: Sanomalehdet pian vahvempia kuin koskaan

Hihi. Tunnen itseni aina niin nuoreksi kun joku keksii kutsua verkkopalveluita ”nuoren käyttäjäkunnan herkuiksi”.

Mutta kun asiaa ajattelee, on juuri tuollainen ajattelutapa niin väärä: Ei kaikki youtuubaajat, twitteröitsijät ja facebookkaajat ole nuoria tulevaisuuden apostoleita. Se, että me (media) ja nuo (tulevaisuuden asiakkaat) on kolumnissa niinkin selkeästi eroteltu tarkoittaa myös sitä, että kirjoittaja näkee itsensä ja edustamansa mediatalon sekä tulevaisuuden lukijakunnan väliin ison aukon. Aukon jota ei ole, sillä siellä olemme me. Me ei-nuoret, juuri nyt ja tällä hetkellä – ei missään spekulatiivisessa tulevaisuudessa. Huhuu!

Siinä vaiheessa kun Taloussanomien jutussa mainittu aivojen ja tietokoneen yhdistäminen tapahtuu on youtuubat, twitteriinot ja facespacet jääneet historiaan, kuten myös internet kuten me sen tänään tunnemme. Kun ihminen on miljardi kertaa älykkäämpi kuin nyt, ovat silloiset keski-ikäiset sen aikaisen tekniikan ja palveluiden käyttäjiä, ihan kuten me olemme sitä nyt. Ennustan, että silloinkin joukkotiedotusvälineet kirjoittavat siitä miten sen hetken tekniikka muka on tulevaisuuden nuorten juttu. Enkä oikein usko, että kolumnit ja artikkelit luetaan, katsotaan tai kuunnellaan silloin joltain tietyltä päätelaitteelta, eiköhän siihen mennessä sisältö ole oikeasti päätelaiteriippumatonta.

Päivän parasta viihdettä lienee Taloussanomien artikkelin, Ylen Jungner tyrmää teräväpiirron (via), aiheuttama keskustelu tai lähinnä siis rypäs monenlaisia ja usein hyvin eriäviä mielipiteitä jotka on esitetty kronologisessa järjestyksessä. Loistava kokoelma niitä jotka tietävät jotain tekniikasta, niitä jotka tietävät vielä enemmän tekniikasta ja niitä joita Jugnerin lausunto ottaa nuppiin ihan tajuttomasti.

Jugner siis lupaa Taloussanomien artikkelissa ettei YLEn lähetystekniikka tule muuttumaan ainakaan seuraavaan kahdeksaan vuoteen. Yllättävää? No ei todellakaan. Sama heppu muistaakseni on visioinut että perinteistä televisiota ei ehkä enää ole 2010-luvun lopussa. Mielestäni Jugner tuntuu olevan lausunnoissaan jokseenkin looginen.

Televisio ei mediana ole pahemmin muuttunut syntymänsä jälkeen. Teknisesti se on muuttunut. Onhan vastaanotin saanut värikuvan, stereoäänen ja litistynyt, mutta vaikka teräväpiirto tulisikin joskus, ei sekään ole kuin vain tekninen muutos joka ei vaikuta television käyttötapaan. Ainoa uusi ominaisuus joka on tullut televisioon vuosien mittaan on teksti-TV ja sekin on ollut tarjolla kohta kolmekymmentä vuotta.

Videonauhuri, yleistyessään joskus 70-luvulla, tietenkin myös vaikutti tapaan katsella televisiota, mutta se ei muuttanut itse televisiota mitenkään. Lisäosat ovat lisäosia, olivat ne sitten nauhureita, DVD-soittimia tai surround-vahvistimia.

Teräväpiirto on ollut tulossa jo 1980-luvun loppupuolelta lähtien. Silloin televisioita myytiin sellaisin argumentein kuin sadan hertsin virkistystaajuus, pimppinappi (kts. linkitetyn jutun viimeinen kappale) ja teräväpiirto. Nykyään televisioita myydään kontrastin, vasteajan ja teräväpiirron avulla. Vastaanottimia on aina myyty tekniikalla – nykymaailman mystiikalla. Sillä on helppo luoda tarpeita, lumota kuluttajat ja piilottaa vajavaisuudet.

Digitalisointi, kuten teräväpiirtokin, on vain yksi monista teknisistä uudistuksista television historiassa. Mutta vaikka tekniikka uudistuu, ei televisio muutu. Se on yhä yksisuuntainen ja tiukasti aikaan sidottu media joka ei ole muuttunut vuodesta 1955 mitenkään, vaikka ympäröivä maailma kyllä on. Televisio, nykyisellään, on jäänne kylmän sodan ajoilta.

Vaikuttaa siltä, että myös osa kuluttajista on tajunnut tämän, tai ainakin huomannut ettei televisio kiinnosta. Osa vielä keskittyy tekniikkaan, vaikka asian ydin on jossain ihan muualla. Itse kuvittelen, että keskustelu siitä mitä television pitäisi olla mediana olisi antoisampaa kuin teknisistä yksityiskohdista kiisteleminen.

Tiedättekö sen kun katselee netissä valokuvia ja sitten niiden vieressä lukee millä polttovälillä, aukolla, valotusajalla ja sen semmoisella on saatu aikaan se lopputulos joka näytetään? Tottakai tiedätte. Ne sellaiset jutut ovat ärsyttäneet minua jo pitkään, ja ärsyttävät vieläkin.

En ole aikaisemmin oikein kyennyt tarkentamaan mistä tämä ärtymys johtuu. Olen opiskellut valokuvausta ja tiedän mikä rooli tekniikalla on kuvaamisessa, joten tavallaan jopa ymmärrän ne sellaiset ei rajausta tai ISO 200 -jutut. Mutta viime syksynä sain kiinni ajatuksesta jota olen kehittänyt (hehe) tässä jonkin aikaa. Rupesin ymmärtämään mistä on kyse ja mikä minua ärsyttää.

Tajusin että valokuvauksella on kahdet kasvot. Se on kuvan ottamista (rekisteröintiä) mutta myös kuvan esittämistä (kommunikointia). Ja siinäpä onkin koko jutun ydin, sillä nämä kaksi asiaa ovat niin erilaisia ettei niitä pidä sekoittaa. Antakaas kun selitän.

Kuvan ottaminen

Otitko valokuvia? Tuttu kysymys. Kuvia otetaan. Se on sämpläystä, ajan ja paikan rekisteröintiä. Skannausta tavallaan. Kuvan ottaminen, itse valokuvaaminen, eli valon avulla piirtäminen, on yhden ihmisen kokemus. Vain se joka ottaa kuvaa kokee kuvaamisen. Kuvaaja on se joka käyttää laitetta jolla rekisteröidään, eikä kuvaajan ja laitteen väliin pääse kukaan. Tapahtuma on oikeasti perin tekninen, mutta mitä paremmin hallitsee tekniikan, sen enemmän voi antaa tunteiden päästä valloilleen: keskittyä oman näkemyksensä rekisteröintiin.

Tietenkin, on niitä jotka väittävät kuvan ottamisen olevan parhaimmillaan sosiaalisen tapahtuman. Uskallan olla eri mieltä. Kuvatuksi tuleminen voi kyllä olla sosiaalista (esimerkiksi juhlissa tai miksei esim. myös studiossa) mutta itse ottamisprosessi on kuvaajan kokemus. Kukaan muu, paitsi kuvaaja itse, ei tiedä millainen otettu kuva on.

Sitä paitsi kuvan ottaminen ei vielä oikeastaan todista että rekisteröinti on oikeasti tapahtunut. Kuvan ottamisen voi todentaa vain se, että on jotain näytettävää.

Kuvan esittäminen

Otitko kuvia? Näytä! Siinä missä kuvien ottaminen (ns. kameran takana seisominen) on yhden henkilön kokemus, on kuvien näyttäminen oikeasti sosiaalinen tapahtuma. Se on jakamista ja tarinan kerrontaa eli kommunikointia.

Nykyään kuvia näytetään paljon digitaalisesti (esim. Flickr), mutta tarve siirtää digikuvia paperille syntyy sosiaalisesta tarpeesta. On eri asia katsella kuvaa ruudulta, kuin koskettaa oikeata esinettä, esimerkiksi valokuvaa tai valokuva-albumia. Fyysinen esine tekee jakamisesta konkreettisempaa ja samalla ehkä myös tunnerikkaampaa.

Mutta, ja tämä mielestäni on tärkeätä, kuvien katsomisessa ei haluta nähdä kuvaustapahtumaa, vaan se mitä kuvattiin. Poikkeuksiakin on, ja opiskellessa kuvaamisen jaloa taitoa on tietenkin luonnollista että tekniikka kiinnostaa, mutta muuten kuvan katsoja haluaa nähdä mitä kuvassa on (sisältö, viesti ehkä tarina), ei sitä miten se kuvattiin. Tämä on pidettävä mielessä kun kuvia näytetään.

Siksi minua ärsyttää tekniikkalöpinä kun katson kuvia. Minua ei kiinnosta oliko se Nikon, 300 millinen putki ja puolentoista sekunnin valotus. Minua ei myöskään vähimmässä määrin kiinnosta onko kuvaa rajattu tai käsitelty. Minua kiinnostaa kuva: se mitä kuvassa on ja mitä sillä yritetään kertoa ja miten minä sen ymmärrän. Kaikki muu on turhaa. Jos se ei ole kuvassa, älä selitä – anna kuvan selittää (ja siksi olen myös sitä mieltä että kuvia pitää käsitellä).

Rekisteröinti vs. kommunikointi

Asia on verrattavissa mielestäni kynään, paperiin ja kirjoittamisen.

Esimerkkinä runo. Kirjoittaminen on yksilölaji. Se on vahvasti tekninen tapahtuma: käden liike, kielioppi, ajatus ja kokonaisuus. Mutta pääasiana ei ole tekniikka vaan lopputulos: teksti joka kommunikoi lukijalleen kirjoittajan ajatuksen.

Eikä kirjoittamistakaan voi todentaa jos kirjoittaa vain pöytälaatikkoon eikä runojaan ei jaa muiden kanssa (onko sitä siis silloin tapahtunut?). Jakaminen on sosiaalinen tapahtuma.

Kuvitelkaa, että jonkun julkaistun runon vieressä olisi tieto siitä että se on kirjoitettu Parker Frontier CT -kynällä 180 gramman off-white ingressipaperille. Ja että runoa kirjoittaessa ikkunan ohi lensi pulu, vaikka sitä ei runossa mainitakaan. Kirjoittamisen jälkeen runoa käsiteltiin digitaalisesti Wordissa, mutta vain sävyiltään, mitään manipulaatiota ei tehty.

Joku raukka lukee tuon selityksen runon vierestä. Istuu sitten siinä miettimässä, että voiko tällä kynällä kirjoittaa runoja? Tällä toimistolta pöllityllä Bic kuulakärkikynällä. Tällaiselle tavalliselle kopiopaperille? Jos ostaisin kalliimman kynän, kirjoittaisin varmaan parempia tekstejä.

Aivan turhaa spekulointia. Ei sillä ole väliä miten, millä tai mille runo kirjoitettiin. Se millainen runo on, mitä se kertoo ja miten se ymmärretään on tärkeää. Ei oikeastaan mikään muu (jos ei kyseessä ole opetustapahtuma). Runon vieressä oleva tekninen selitys vie pahimmillaan runolta sen kommunikatiivisen voiman, eli tuhoaa luodun lopputuloksen.

Kuvien kanssa on ihan sama juttu. Tekniikka on parhaimmillaan silloin kun sitä näe kuvasta, tai siitä muistuteta kuvan vieressä. Asiahan on sama millä tahansa alalla joka on vahvasti tekninen. Ei pidä kommunikoida tekniikasta, vaan käyttää tekniikkaa hyväkseen kommunikoinnissa.

Siksi minua ärsyttää tekniikkatiedot kuvia katsellessani. Minua ärsyttää se, että kuvan kertovaa roolia häivytetään tekniikan taakse, että sosiaalisessa tapahtumassa alleviivataan kuvan ottajan yksityisiä kokemuksia. Se antaa, minulle ainakin, tunteen siitä että kuvaaja on oikeasti hyvin epävarma roolistaan eikä hallitse valokuvauksen kaikkia osa-alueita. Minua ärsyttää myös se miten usein kuvan näyttämisestä tehdään opetustapahtuma. Katsojat eivät ole oppilaita (ainakaan kaikki) vaan ehkä kollegoita tai jopa faneja – kommunikoikaa sen mukaisesti.

(PS. Tässä muuten ihan tutustumisen arvoinen blogi: Unphotographable.)