skrubu

Teevee tuntuu olevan tulvillaan kaikenlaista talenttiohjelmaa ja mitäkaikkea realitykilpailua. En pahemmin niistä välitä (paitsi mitä nyt niin määstä- ja toptseffistä), mutta se mitä olen nähnyt on pistänyt ihmettelemään miten jaloja ovat ohjelmien kilpailijat. Ihan jokainen (paitsi jokunen). Meinaan kun nuo kaikkensa antaneet kilpalijat kuulevat kun joku tuomari päättää kuka pääsee jatkoon ja kuka ei, niin kaikki joille näytetään ovea kiittävät, tosinaan vuolaasti jopa, ja kehuvat tuomareita. Kukaan ei kiroile tai räjähdä haukkumaan, että ”Tässä minä kaikkeni annoin ja olen ihan hirveän hyvä, mistä sinä ylipukeutunut jätesäkki tiedät mistään mitään, häh?”, ”Väärän valinnan teit. Kadut vielä joku päivä, ettäs tiedät… nih!” tai ”Kautta pyhän kirkkoveneen mä työnnän moran sun kiduksiin, pahus soikoon, jos jossain vielä tavataan senkin flatulenssityynystä pöristen poistuvaa ilmaakin turhempi klovni!”. Ei. Kiitoksia sitä vaan ladellaan. Ja halataan tietenkin, tai kätellään. Heitetään peliin lisää vielä vähän kiitoksia. Hienoa oli, aivan fantsua.

Noin kuin oikeassakin maailmassa kävisi. Se olisi todella ihq. Että vaikka kaupassa olisi ostoksilla ja sieltä olisi maito loppu, niin sitä halaisi ja kehuisi myyjiä sekä kiittäisi niitä hienosta kokemuksesta. Olisihan se upeata. Eikös vaan?

Viikko sitten maanantaipoppi eksyi 1980-luvun television pariin ja totesi hiljaa itselleen, ettei voi mitenkään ohittaa kasaritöllöä mainitsematta vuonna 1946 Prahassa syntynyttä, 1960-luvulla Amerikkaan loikannutta ja Mahavishnu Orchestrassa koskettimia soittanutta jazzpianistia, joka neljän vuoden ajan päätoimisesti sävelsi musiikkia televisiosarjaan Miami Vice.

Maanantaipoppina Jan Hammer: Crockett’s Theme.

–
Katso lisää maanantaipoppia

Kaupalliset TV-kanavat huutelevat nykyään tulevia sarjojaan niin freneettisesti, että sitä usein kuvittelee niiden jo olevan ohjelmistossa paljon ennen alkamisajankohtaansa.

Ai se ei ole vielä alkanut? Että vasta ensi kuussa? Sitten sitä jotenkin turtuu siihen hyperaktiiviseen markkinointiin niinkin, että sarjan aloitusjakso menee huomaamatta ohi. Jää vielä sarjan toinenkin jakso näkemättä kun pääse oikeaan rytmiin.

Joko se alkoi? Viikko sitten? Ai viikko ja päivä sitten? Just joo. Olin kyllä ajatellut katsoa, että kannattaako sarjaa seurata, mutta kun en alusta alkaen ehtinyt mukaan niin jääkööt. Eikä kukaan kuitenkaan huomaa, etten jotain sarjaa seuraa, kun en kuulu siihen noin puoleen promileen tämän maan ihmisiä joiden mukaan television viralliset pällistelymäärät lasketaan.

Jääpähän sitten aikaa johonkin muuhun.

Jostain syystä telkku (tai siis digiboksi, näin digiteeveen ihmeellisenä aikakautena) sattuu olemaan viritettynä jollekin ruotsin kanavalle niinkin usein, että olen nähnyt kaksi tai kolme jaksoa kokkausohjelmasta jossa paikalliset julkimot yhden kaverinsa kanssa kokkaavat aikarajoituksen alaisina, hiki hatussa toinen toistaan vaikuttavampia kokonaisuuksia ja sitten gourmandeista, kriitikoista ja ammattikokeista koostuva tuomaristo pisteyttää luomukset.

Jäin miettimään miten suurin osa televisiossa pyörivistä kokkausohjelmista perustuvat oikeastaan muunnoksiin kahdesta teemasta: Kerro ja näytä (yksi tai pari tyyppiä kokkaa kameramiehelle tai ohjelmassa esiintyville henkilöille, jotka usein ovat kavereita tai muuten tuttuja) sekä kilpailu (iloisin mielin tai veren maku suussa taistellaan vertaisten tai ruoka-ammattilaisten hierarkiassa korkeammalla olevien hyväksynnästä).

Noin yleisesti ottaen variaatiota kokkausohjelmien teemoista tuntuisi olevan kuin juonia Steven Segalin jokaisessa elokuvassa (entinen salainen agentti/erikoisjoukkojen mies elää uutta rauhallista elämäänsä kunnes jotain tapahtuu ja sen kummemmin mutkittelematta juoni ajetaan tapellen sekä ampuen pateettiseen loppuun), eli ei juurikaan, mutta eihän niitä juonen vuoksi katsotakaan.

Ehdotankin tässä nyt uutta muunnosta kokkausohjelmien kilpailuteemaan. En ole mielestäni tällaista nähnyt.

Kaksi ammattikokkia kilpailee. On aikarajoitteet, ennalta määrätyt raaka-aineet ja teema. Teema on aina jotenkin kotimaisuuteen liittyvä. Molemmat kokit rustaavat kahden tai kolmen ruokalajin safkat neljälle hengelle.

Vasta kun aika on loppu ja pöperöt pöydässä, paljastetaan kokeille tuomarit: neljä perusruokailijaa Kehä III:n ulkopuolelta. Tuomariston kokoonpano vaihtelee tietenkin osasta toiseen, mutta esimerkkeinä olkoon vaikka yli 70 v. isoäiti, maajussi 50v, parikymppinen nörtti sekä koulu- ja pikaruokaan tottunut 10 v. koululainen.

Tuomaristo maistelee, kommentoi ja pisteyttää annokset tietenkin täysin omista lähtökohdistaan – aivan eri tasolla kuin millä tarjottu ruoka on.

Tässä olisi kuulkaa aika monitasoinen ohjelma jonka katsojalle ei vain tarjoiltaisi ruokapornoa ja mahdollisuus ihailla osaajia vaan annettaisiin myös mahdollisuus nauraa itseään paremmille, hävetä vertaisiaan sekä tuntea paremmuuden tunnetta. Mikä tunteiden kirjo! Paljon vääriä ja oikeita mielipiteitä joka varmasti aiheuttaisi keskustelua ja kiinnostusta, joka tietenkin olisi hyvä pohja erilaisille lisätuotteille (kirjat, saitit, kilpailut, jne jne).

Voisi olla aika herkullinen ohjelma, eikös vaan?

Ohjelmasta voisi tulla kovakin hitti, mutta ongelmaksi saattaisi muotoutua se, että ammattikokit eivät ehkä halua julkista kritiikkiä henkilöiltä jotka ovat oman osaamistaitonsa alapuolella. Tuomareita riittäisi kyllä vaikka kuinka moneen jaksoon.

Jos kerran Jungner haluaa Suomen TV-yhtiöille yhteisen nettikaupan, miksi YLE on mukana TVKaistan toiminnasta tehdyssä tutkintapyynnössä?

Meinaan, jos TV-yhtiöille pitäisi joku yhteinen myyntialusta saada aikaiseksi, niin eikö olisi järkevää lähteä liikkeelle jostain jo olemassa olevasta ja toimivasta – sellaisesta jota voisi kehittää ilman tarvetta keksiä jokaista pyörää aina uudestaan ja uudestaan?

TV-yhtiöt ja edunvalvojat ovat hulluja jos eivät ymmärrä TVkaistan olevan parasta ja innovatiivisinta mitä TV:lle on tässä maassa viimeisen kymmenen, jos ei vielä useammankin, vuoden aikana tapahtunut ja, että kyseisen palvelun tappaminen olisi iso askel takaisin 1900-luvulle.

Valitettavasti edunvalvontaa suorittavien elinten toimintaan ei kuitenkaan näytä kuuluvan innovointi, kehitys tai uudet tulevaisuuden näkymät mahdollisuuksineen. Edunvalvonnan tehtävänä vaikuttaisi olevan kehityksen pysäyttäminen, stagnaation ylläpito ja järkkymätön usko menneisyyteen. Käsketään. Ollaan yksisuuntaisia. Uusi kielletään kategorisesti ja keskustelematta. Seek and destroy. Piste.

Edunvalvonta schmedunvalvonta…

(Olen avautunut tästä aikaisemminkin.)

Samasta muualla.
Arctic Startup: Old Media Sues New Media: Case TV-Kaista
Switch X: Dinosaurukset uuden median kipussa…

Katselin YLEn Ykkösdokumentin Disko ja ydinsota (katseluaikaa netissä jäljellä vielä tämän viikon loppuun asti). Aivan loistava dokkari. Suosittelen lämpimästi.

Neuvosto-Virossa Suomen televisio avasi ikkunan unelmien maailmaan, ikkunan jota vallanpitäjät, tiukoista yrityksistä huolimatta, eivät pystyneet sulkemaan.

En voinut ohjelmaa katsellessani olla miettimättä sitä miten jo silloin informaatio halusi olla vapaata ja, että internet tavallaan nyt ajaa globaalisti samaa asiaa kuin Suomen televisio Neuvosto-Virossa.

Nettiä rajaavat vallanpitäjät ovat tänään ihan samanlaisia kuin vallanpitäjiät ajassa josta dokumentti kertoo. Pelätään muutosta, halutaan suojata oma valta ja tulonlähteet, ei haluta nähdä mahdollisuuksia muun kuin omien aivoitusten kautta. Päättäjien silmälasit eivät ehkä ole yhtä massiivisia enää tänä päivänä, mutta aivot niiden takana eivät ole toiminnaltaan muuttuneet.

Toisaalta niin ovat kansalaisetkin ihan samanlaisia – keksivät yhä vaan vaikka millaisia hämmästyttäviä keinoja päästä käsiksi siihen sisältöön johon haluavat päästä. Tekniikka on eri, mutta tarve sama. Ihminen joka tahtoo on näppärä tyyppi toteuttamaan itseään aikakaudesta riippumatta.

Näin se maailma ei oikeastaan hirveästi muutu, Eskoseni.

Paperi. Siihen voi kääriä kalat tai kukkaset ja sytyttää saunan kiukaaseen tulen. Jotkut pesevät ikkunansa paperilla. Kuka on repinyt lehtiä paperimassaan tai hihitellä vanhoille mainoksille huussissa? Kaiken muun ohella on tietenkin sitten vielä paperin kierrätys.

Entä sitten kun paperiin on tungettu mukaan video (via)? Metallia, muovia, jonkinlainen paristo ja mitä kaikkea? Paperista tulee ongelmajätettä. Kalat, kukat, sauna? Kierrätys? Luonto?

Tässä yhtä hieno idea: televisio jossa on tulostin. Ajatelkaa kaikkia niitä mahdollisuuksia! Voisi tulostaa alennuskuponkeja, ostoslistoja tai miksei vaikka kaikki tekstitelevision sivut vessalukemistoksi. Parempihan tietenkin olisi jos mainokset ja ohjelmat voisivat ohjata tulostinta ja pakottaa katsojille lippusia ja lappusia pitkin iltaa. Ei tarvitsisi paikallisten pizzafirmojen juosta rappusissa tiputtelemassa alennuskuponkeja ihmisten luukusta sisään.

(Sivuhuomio: ameriikassa, tuossa mahdollisuuksien maassa, on joku jo näköjään miettinyt televisiota tulostimella, mutta hiukan toisesta näkökulmasta.)

Kun eilen palasin reissulta ilman internettiä, oli vastassa 102 sähköpostiviestiä ja 4881 fiidijuttua. Mistä olin jäänyt paitsi? Hotellitelevisiot kertoivat maailmasta kielillä jotka eivät aina olleet niin tuttuja, että olisin ymmärtänyt mistä oli kyse. Osan ymmärsin, mutta se oli joko paikallista väärästä maasta tai liian globaalia. Kotimaasta ei hajuakaan. Tavallaan hienoa: Kuin aikana ennen nettiä.

Meilit luettu. Tekisi mieli painaa Mark all as read -painiketta Google Readerissa…

Tässä hieman numeroita matkalta:

1 progefestari
4 maata
10 hotellia
18 yötä
886 otettua kuvaa
1438 kilometriä autolla
274000 askelta (pyöristetty alaspäin)
Sekä tuntematon määrä pienpanimo- ja/tai paikallisoluita maisteltu ympäri Belgiaa.

Hyvä reissu.