skrubu

Olen tässä viime aikoina törmännyt yllättävän moneen tilanteeseen, joille olen antanut nimeksi Mummo ja kaukosäädin. Kyseessä on tilanne jossa yksi osapuoli yrittää auttaa toista näyttämällä jotain yleisesti käytössä olevaa nykyaikaisempaa ratkaisua (kaukosäädin) joka tekee kätevämmin ja nopeammin (ja myös hiukan eri tavalla) saman kuin vanha, mutta toinen osapuoli (mummo) kieltäytyy ottamasta vastaan edes ehdotusta, koska on niin jämähtänyt vanhaan tapaan tehdä.

Kyseessä ei siis ole se, että yksi yrittäisi tyrkyttää toiselle jotain harvojen edelläkävijöiden käyttämää uutuudenkarheata, suurelle kansalle täysin tuntematonta, asiaa vaan oikeasti auttamisen halusta noussut tarve näyttää miten jonkun asian voi tehdä esimerkiksi tehokkaammin tai aikaa ja rahaa säästäen käyttämällä hiukan uudempaa menetelmää.

Antamani nimi pohjautuu kokemukseen ajalta jolloin olin kotikylässäni, Nikkilässä, kodinkoneliikkeessä myyjänä.

*** Muisto: 1980-luvun loppu, 1990-luvun alku ***

Kauppaan astuu mummo, mukanaan jälkeläisiään useamman sukupolven verran: iso kööri ihmisiä saapuu ostamaan mummolle uutta televisiota. Iso tärkeä ostos. Vanhus saa alleen tuolin ja tämä istutetaan televisiohyllyn eteen.

Tämä on aikaa jolloin televisioissa useimmiten on kaukosäätimet, mutta osassa vielä kanavapainikkeet itse laitteessakin. Mummolle nämä painikkeet televisiolaitteessa ovat tärkeitä, sellaiset on oltava.

Oletan, että painikkeet televisiossa muistuttavat häntä edellisestä televisiostaan: siitä joka ei siis enää toimi. Kuvittelen mielessäni miten mummo aina peitti television viltillä kun ei katsellut sitä (sellainen pidensi television ikää, tiesi vanha kansa/asiakaskunta kertoa, suojasi kuvaputkea auringon tuhoavilta säteiltä). Olikohan edellinen televisio ollut mustavalkoinen? Varmaankin.

Esittelen siinä sitten erilaisia malleja.

Tähän maailmanaikaan 28 tuumainen televisio on aika iso ja juuri sellainen mummolle on löydettävä. Halpakin sen pitäisi olla. Päädymme nopeasti Saloran perusmalliin.

Seison televisiohyllyn ääressä, hiukan epämukavassa asennossa (mummolle mieluinen televisio on alimmalla hyllyllä) ja vaihtelen kanavia jotta mummo näkisi, että niin ykkös- kuin kakkoskanavan lähetykset näyttävät hyvältä. Kuva saa hyväksynnän. Ykkönen. Kakkonen.

Päätän helpottaa niin omaa, kuin myös mummon elämää. Suoristan selkäni ja otan hyllystä television kaukosäätimen. Asteltuani mummon luo näytän miten kapulasta löytyy samat numerot kuin television painikkeista: niitä painamalla televisio vaihtaa kanavaa. Ykkönen, kakkonen. Se on kätevää, ei tarvitse nousta vanhoille jaloille, selitän, voi vaihtaa kanavaa sohvalla istuen. Jälkeläiset nyökyttävät päitään hyväksyvästi: kyllä, näin on.

Mummon reaktio kaukosäätimeen ei kuitenkaan ole positiivinen. Se on lähinnä hämmentynyt, ehkä jopa pelästynyt. Tämä vanhus ei voi ymmärtää miten kaukosäätimellä voi vaihtaa kanavaa. Sellainen ei sovi hänen ajatusmaailmaansa.

Kuvittelen, että voin pikaisesti opettaa mummolle mitä kaukosäädin tarkoittaa. Astelen television ääreen, painan kapulan kiinni television pintaan ja vaihdan kanavia: ykkönen, kakkonen, ykkönen, kakkonen. Mummo ymmärtää: nappia painamalla kanava vaihtuu. Kun irrotan kaukosäätimen television pinnasta, siirryn lähemmäs mummoa ja vaihdan kanavia on tapahtuma taas aivan mahdoton mummolle ymmärtää. Kanavia ei vain voi vaihtaa muulla tavalla kuin painikkeilla jotka ovat kiinni televisiossa. Ei vaikka miten yritän selittää, että painan koko ajan samoja nappeja. Samat napit, sama kapula. Ykkönen. Kakkonen.

Toistan vielä varmuuden varalta sen, että kaukosäädin on kiinni televisiossa. Kyllä, se on ymmärrettävää. Ykkönen, kakkonen. Mutta heti kun televisio ja kaukosäädin ovat erossa tosistaan on kyseessä jotain joka ylittää mummon käsityskyvyn.

*** Muisto loppuu ***

Kaupat kuitenkin tuli, muistan, ja mummo jälkeläisineen poistuivat putiikista. Sitä, tuliko kaukosäädin sitten koskaan käyttöön, en tiedä. Epäilen ettei.

Mutta miksi tämä tapahtuma sitten muistuu mieleen? Eiköhän se ole sitä, että harmaa massa pääkopassani assosioi jotain mummon kouristuksenomaisesta pitäytymisestä menneeseen johonkin vastaavaan käyttäytymiseen toisessa tilanteessa nykyaikana.

Ehkä suurin ero mummo ja kaukosäädin -tilanteissa, näin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla on se, että mummot eivät välttämättä ole minua vanhempia henkilöitä, vaan samanikäisiä tai jopa nuorempia.

Television keksimisen jälkeen, ehkä suurin katselua muuttanut tapahtuma oli mahdollisuus tallentaa ohjelmia. Tallentaminen mahdollisti television käyttäjille irrottautumisen teknologian määräämästä aikataulusta (ainakin jossain määrin) ja samalla tarjosi myös edellytykset useamman ohjelman seuraamisen/katsomisen.

Nythän esimerkiksi TVkaista on jalostanut mahdollisuutta päästä eroon televisiolle ominaisesta kronologiasta. Kyseessä on uusi askel tallennuksen kehityksessä, mutta perusideahan pysyy yhä samana (televisiossahan on vastaava nähty myös: värikuva, stereoääni, digistandardit…).

Television konsepti on siis alusta alkaen pysynyt samana, tallentaminenhan tapahtuu erillisellä laitteella. Toisaalta niin on tallennuksenkin konsepti on pysynyt samana koko videotallennuksen historian ajan, eli aika pitkään.

Syy, miksi olen tällaista miettinyt, on se miten jengi istuu Jaikun ääressä kommentoimassa televisio-ohjelmia livenä: Euroviisuja, kunnallisvaaleja, idolseja tai vaikka A-talkia tai linnan juhlia.

Jaiku tuo television käyttöön selvästi uuden ulottuvuuden, jotain sellaista mitä töllön pällistelyssä ei ole aikaisemmin ollut: Vahva reaaliaikainen katsojalähtöinen sosiaalisuus joka ei rajoitu television välittömään läheisyyteen, kuten sohvalle tai olohuoneeseen.

Se ei varmaan sovi kaikille television käyttäjille, mutta toisille se varmaan on aivan loistava lisä. Ja koska keskustelu on oma-aloitteista, ja käydään jo olemassa olevalla alustalla, ei se maksa yhdellekään ohjelmia lähettävälle taholle mitään ylimääräistä, mutta kyseiset tahot tekevät itselleen kuitenkin palveluksen seuratessaan mitä Jaikussa puhutaan. YLEhän linkittää Jaikun ohella jo muihinkin julkisiin keskusteluihin omilta sivuiltaan.

Ja kyllä, ihan tarkoituksella käytin termiä television käyttäjä. Sellaista harvemmin kuulee, mutta käyttäjä sopii television yhteyteen yhtä hyvin kuin nettijuttuihin: eli aika huonosti.

Kauppa oli sulkemassa. Myyjä tiskin tuolla puolella, nuori mies, kehui äänekkäästi miten hän oli varmasti kaupan nopein paketoija. Jos joku oli yhtä nopea tai ehkä nopeampi kuin hän, oli se eräs naismyyjä joka käveli ohitseni tiskin tältä puolen.

Paketointiaitojaan kehuskellessaan mies seisoi toisen myyjän vieressä. Sen myyjän, joka paketoi ostoksia sanomatta mitään.

Olin väsynyt ja minua otti päähän jo muutenkin.

Paketointivuorossa ollut nainen ei ehkä ollut kaupan nopein, mutta työn laatu vaikutti hyvältä. Hymyilikin. Mies ei juurikaan.

Suorinta tietä kotiin.

Televisiossa mainosten alle kouluikäiset hämmästelivät ja ihailivat tiski- ja pesuaineiden tuloksia yhtä antaumuksella kuin mainosten äidit 80-luvulla. Nykyaikaa. Tiedostavia lapsia. Puhtaita uunivuokia ja tahrattomia vaatteita.

On The Beach, mielestäni Neil Youngin parhaimpia.

Sähköisen äänestyksen virhemahdollisuus huomattiin jo keväällä, kertoo hesari. Pieni talo preerialla sai K-18-merkinnän, kertoo YLE.

Mitäpä tähän enää lisäämään.

Kun[ta/nallis]vaaleista tulikin yllättäen aivan loistavaa monikanavaviihdettä Jaikun avulla.

Kahta viikkoa vaille vuosi digitelevisioaikaan siirtymisestä.

Miltä nyt tuntuu? Miltä pitäisi? Yllättävän usein kuva jähmettyy paikalleen useiksi sekunneiksi. Se on aika ärsyttävää. Hirveästi muuta eroa en ole juurikaan huomannut. Tai ehkä olen vain tottunut. Ihminen on vähän sellainen, että tottuu. Huonoihin silmälaseihinkin kuulema tottuu, jos niitä käyttää koko ajan, olen kuullut sanottavan.

Muutenhan meno on samanlaista kuin aikaisemmin. Massamedia on massamedia.

Onneksi maatamme vaivaavat katsojaepäystävälliset epäsäännölliset ohjelmien lähteysajat ovat siedettävämpiä kun digiboksissa hyrrää Auto Scheduler.

Tätä on liikkeellä blogeissa taas: Katsotaan millä hakutermeillä joku päätynyt blogiin (esimerkiksi). Kävinpä minäkin katsomassa. Joskus katsoin useinkin. Nykyään harvoin.

”autoradion tehdasasetusten palauttaminen”

No tuota, en ole omistanut autoa sitten vuoden 1989, joten autoradiot eivät oikein ole alaani. Olihan minulla silloin Fiat 127:ssani tietenkin autoradio, se maksoi varmaan noin neljänneksen siitä mitä auto. Ei mikään erikoinen radio, eli aika halpa auto.

Auton ostin kaverilta vähän sen jälkeen kun kotiuduin armeijasta. Olin työnetsinnässä löytänyt itselleni mielestäni mieleisen työpaikan Fazerin suklaatehtaassa suklaantekijänä. Sinne päästäkseni tarvitsin auton. Kävipä kuitenkin niin, että ensimmäisen työpäivän aamuna Fiat ei lähtenyt käyntiin. Soitin Fazerille, josta sanottiin, että eipä tarvitse tulla paikalle ollenkaan.

Työvoimatoistosta sanottiin että auto ei oikeasti ole syy olla menemättä töihin, mutta antoivat minulle kuitenkin viikon aikaa hakea uusia töitä. Pienen etsinnän jälkeen olin jo menossa Sipoon kunnalle kartanpiirtäjäksi, kun paikallinen kodinkoneliike palkkasi minut tarjoamalla kuukausipalkaksi sata markkaa enemmän kuin kunta. Mitäköhän minusta olisi tullut jos olisin valinnut kartanpiirtäjän viran? Ainakin olisin maksanut enemmän autoradiostani, sillä hankin sen tietenkin nettohintaan liikkeestä jossa olin töissä.

Omistin auton ja radion kesän yli. Sillä tuli ajeltua esimerkiksi Lahden suurhalliin kuuntelemaan Pink Floydia kesäkuun kymmenentenä. Oli minulla kyllä liput Floydin seuraavankin kiertueen Suomen keikalle (taisi olla 1994), mutta eivät sitten tulleet. Peruivat. Soittivat Ruotsissa. En mennyt. Harmitti.

Niin, Fiatilla ajoin muutakin. Paljonkin. Ihmeen hyvin Fiiu kesti sen kesän. Vaikka olihan siinä kaikenlaista vikaa. Kuten se, kun moottoritiellä yllättäen ratti rupesi tärisemään mielettömästi. Siiryin pienemälle tielle ajelemaan hitaammin ja kun kurvasin kaverin kotipihalle, auton vasen etuosa romahti alas ja matka pysähtyi siihen. En muista mistä oli kyse, tai en osaa oikeita termejä, mutta joku etuakselin nivelsysteemijuttuhärpätin siinä petti, oli kulunut loppuun. Onneksi ei kuitenkaan moottoritiellä kovemmassa vauhdissa.

Radio, joka kai oli merkiltään JVC, kuitenkin toimi oikein hienosti. Toisinaan se kohisi, mutta se kuuluu analogiradion ominaisuuksiin. En muistaakseni joutunut koskaan palauttamaan siihen tehdasasetuksia. Ei siinä ollut mitään sellaista että olisi edes tarvinnut nollata laitetta.

Kun sitten syksymmällä möin auton pois, kärsi seuraava omistaja heti oston jälkeisellä viikolla bensaletkun katkeamisen. Ja myöhemmin vähän muitakin ongelmia.

En enää edes muista auton rekkaria. Mutta niistä hakutermeistähän tässä oikeastaan pitikin olla asiaa.

”80 luvun verkkarit”

Yhdellä luokkakaverilla oli joskus 80-luvulla silloin muodissa olleet Adidaksen verkkarit – tummansiniset, valkoinen raita reiden ulkolaidassa – ja lakeerikengät. Outo yhdistelmä. Mutta koska en ollut tuolloinkaan erityisen urheilullinen, en osaa 80-luvun verkkareista oikeastaan mitään sanoa, paitsi sen että ne eivät ehkä olleet erityisen bling-bling verrattuna nykymuotiin.

”mitä kirjoitan kun kirjoitan runoa”

Runoa?

”miksi televisio kohisee”

Kohina on tie mystiseen, pelottavaan ja usein aika väkivaltaiseen henkimaailmaan. Tämän todistaa useampikin kauhuelokuva. Meitä kuitenkin hämätään Oikealla Totuudella™ joka väittää analogisissa vastaanottimissa kohinan johtuvan siitä, että vastaanotettu signaali ei ole järjestetty vastaanottimen ymmärtämään muotoon, tai jotain sellaista. Radio toimii samalla tavalla (analogiradiot, esim. autoradiot vuonna 1989). Digiradiot eivät kohise ja digitelkut näyttävät usein kohinan sijaan sinistä tai mustaa ruutua kohinan sijaan – se on oikeasti aika paljon mukavampaa korville ja silmille. Ja se myös vaikeuttaa meidän ulottuvuuden ja henkimaailman välistä liikennettä.

”sopiva taustavalo television katseluun”

Mummo- ja vaarivainaalla oli, vielä eläessään, televisio jossa oli hipaisukytkimet ja taustavalo. Hipaisukytkimet oli kiva juttu kun olin pieni. Niin oli kyllä mikä tahansa tekninen vempain. Olen kai aina ollut enemmän tai vähemmän kiinnostunut erilaisista käyttöliittymätoteutuksista, ymmärtämättä kuitenkaan aina, että kyseessä on käyttöliittymä. Eksoottista oli se, kun jotain napsautti, painoi tai hipaisi, jokin muu asia muuttui.

Mutta siis se mummolan televisio. Siinä oli taustavalo. Aika edistyksellistä 70-luvulla, vaikka kyseessä oli vain laitteen taakse kiinnitetystä pienestä kynttilälampusta. Oli tärkeätä, painottivat isovanhemmat aina, että valo sytytetään televisiota katsellessa. En tajunnut miksi, tuskin hekään, mutta näin aina siten tehtiin. Ehkä kauppias oli opettanut tekemään niin, kodinkoneliikkeissä kun joskus on tapana painottaa laitteen myyntivaltteja. Ehkä valo vähensi mahdollisia kohinasta aiheutuvia kummitusongelmia? Siinä olisi isovanhemmilla ollut selittämistä jos lapsenlapset olisivat kadonneet television kohinaan.

Nykyään kai on jotain digitelkkuja joissa on jotenkin erikoisen cool taustavalohärpätinsysteemi. Niistä en kuitenkaan mitään tiedä. Ehkä se on moderni versio kynttilälampusta joka syttyy itsestään ja antaa mielikuvan paremmasta kuvasta. Tiedä häntä.

”milloin englanniksi”

Varmaan silloin kun sen näkee tarpeelliseksi viestin perille saamisessa. Japanissa on (tai ainakin joskus oli) todella coolia ympätä hiukan englantia mainoksiin, joten sekin voi olla syy käyttää englantia.

”kun kirjaimet katoavat”

Silloin erin vaik sa v p. Mu oko i..an d h Välimerkit k.itenk.n e?

”ingman rasvaton maito maistuu pahalle”

Aha. Eikö kaikki rasvaton maito, riippumatta tuottajasta, maistu kalkkivedelle?

Kaikkein hauskinta hupia hakutermien katselussa on kuitenkin löytää omia tekstejä, joiden olemassaoloa ei enää muistakaan. Kuten Om vardagar samt annat grått och tråkigt eller Makkaralaulu. Kaikkea sitä joskus… Mutta kuka oikeasti hakee sanaa makkaralaulu?

Päivän parasta viihdettä lienee Taloussanomien artikkelin, Ylen Jungner tyrmää teräväpiirron (via), aiheuttama keskustelu tai lähinnä siis rypäs monenlaisia ja usein hyvin eriäviä mielipiteitä jotka on esitetty kronologisessa järjestyksessä. Loistava kokoelma niitä jotka tietävät jotain tekniikasta, niitä jotka tietävät vielä enemmän tekniikasta ja niitä joita Jugnerin lausunto ottaa nuppiin ihan tajuttomasti.

Jugner siis lupaa Taloussanomien artikkelissa ettei YLEn lähetystekniikka tule muuttumaan ainakaan seuraavaan kahdeksaan vuoteen. Yllättävää? No ei todellakaan. Sama heppu muistaakseni on visioinut että perinteistä televisiota ei ehkä enää ole 2010-luvun lopussa. Mielestäni Jugner tuntuu olevan lausunnoissaan jokseenkin looginen.

Televisio ei mediana ole pahemmin muuttunut syntymänsä jälkeen. Teknisesti se on muuttunut. Onhan vastaanotin saanut värikuvan, stereoäänen ja litistynyt, mutta vaikka teräväpiirto tulisikin joskus, ei sekään ole kuin vain tekninen muutos joka ei vaikuta television käyttötapaan. Ainoa uusi ominaisuus joka on tullut televisioon vuosien mittaan on teksti-TV ja sekin on ollut tarjolla kohta kolmekymmentä vuotta.

Videonauhuri, yleistyessään joskus 70-luvulla, tietenkin myös vaikutti tapaan katsella televisiota, mutta se ei muuttanut itse televisiota mitenkään. Lisäosat ovat lisäosia, olivat ne sitten nauhureita, DVD-soittimia tai surround-vahvistimia.

Teräväpiirto on ollut tulossa jo 1980-luvun loppupuolelta lähtien. Silloin televisioita myytiin sellaisin argumentein kuin sadan hertsin virkistystaajuus, pimppinappi (kts. linkitetyn jutun viimeinen kappale) ja teräväpiirto. Nykyään televisioita myydään kontrastin, vasteajan ja teräväpiirron avulla. Vastaanottimia on aina myyty tekniikalla – nykymaailman mystiikalla. Sillä on helppo luoda tarpeita, lumota kuluttajat ja piilottaa vajavaisuudet.

Digitalisointi, kuten teräväpiirtokin, on vain yksi monista teknisistä uudistuksista television historiassa. Mutta vaikka tekniikka uudistuu, ei televisio muutu. Se on yhä yksisuuntainen ja tiukasti aikaan sidottu media joka ei ole muuttunut vuodesta 1955 mitenkään, vaikka ympäröivä maailma kyllä on. Televisio, nykyisellään, on jäänne kylmän sodan ajoilta.

Vaikuttaa siltä, että myös osa kuluttajista on tajunnut tämän, tai ainakin huomannut ettei televisio kiinnosta. Osa vielä keskittyy tekniikkaan, vaikka asian ydin on jossain ihan muualla. Itse kuvittelen, että keskustelu siitä mitä television pitäisi olla mediana olisi antoisampaa kuin teknisistä yksityiskohdista kiisteleminen.