skrubu

Kirjoitin matkalla yhden tekstin, lentokoneessa matkalla sinne. Se sisälsi hassuja paikannimiä koneessa näkyvästä reittikartasta.

Olimme mielestäni jossain Uralin eteläpään kohdalla. Kommentoin aikaisemmin tarjottua ruokaa ja suhdettani siihen sekä vieressä istuvaa miestä joka syödessään tunki oikeata kyynärpäätän rajoitettuun elintilaani, mutta nukkuessaan pysyi hyvin käsinojan tuolla puolen.

Mielikuvani kirjoittamastani on, että se oli ihan hyvä sepustus. Eipä sitä kuitenkaan enää ole. Väsyneenä ei pitäisi tehdä mitään sellaista jota ei voi perua. Virheistään oppii, sanotaan, en allekirjoittaisi sanontaa juuri nyt. Kuvien kimppuun kuitenkin vasta huomenna. Pyykinkin.

Tänään ehkä vain enää pieniä pakollisia kuvioita, nyt kun vatsakin on viimeinkin rauhoittunut viimeisten päivien epäsäännöllisistä ruoka-ajoista. Olisi pitänyt se viimeinen maitohappopilleri ottaa hiukan aikaisemmin, matkalla takaisin. Klassinen talvimaisema täällä oli mukava yllätys.

Unen tuloa tuskin tarvitsee pitkään odotella.

Ravintola on pimeä, sitä remontoidaan. Seinällä on A4-arkki jossa lähinnä oranssin sävyjä. Se on Petja Jäppisen uuden ravintolan tuleva värikartta. Minäkö tein sen?

Siirryn kadulle. Ravintolaa vastapäätä on Seppäsen omakotitalo. Kävelen tien yli ja katson Seppäsen etupihalleen tekemää taideteosta joka on maalattu olemassaoleville urbaaneille pinnoille ja koostuu monesta sisäkkäisestä sinisestä kehyksestä. Se on mielenkiintoinen tilateos joka yltää ulko-ovelta nurmikon ja jalkakäytävän yli lähimmäksi pysäköidyn auton konepellille asti. Rohkea veto maalata jonkun autoa, ajattelen.

Kävelen kioskille joka on enemmänkin torikoju. Siinä jonottaessani (en tiedä miksi jonotan), huomaan David Hasselhofin lorvailevan tyhjässä tilassa tuotteiden vieressä. Tervehdimme (olemme näköjään tuttuja). Kyselen miten menee. David vastaa kiroillen, että huonosti. Totean nähneeni videot netissä. Päätän lohduttaa miestä 50 euron setelillä. David ottaa setelin, nousee pois kojusta ja sanoo: ”Mennään autolle”.

Käy ilmi, että Seppäsen taideteos on maalattu Davidin autoon eikä se oikein ole herran mieleen. Vaikka David on vihainen lähdemme kuitenkin ajelulle. Hasselhof ojentaa minulle minigrip-pussin jossa on jotain joka on kinofilmirullan kokoinen ja tuntuinen. Kerron setelin olleen lahjan. David toteaa vain, että lahjapa hyvinkin. Ostinko juuri huumeita?

Olemme Hasselhofin kanssa metsässä. Siellä on nainen joka rapsuttaa puupalaa partaterällä.

Herään. Olipas outo uni.

Perjantaina 5.9. klo 18.00 alkaen blogitapaaminen Weeruskassa (kts. myös Facebook).