skrubu

Lähdin matkaan. Olin pakannut mukaan kaiken tarvittavan. Junassa ajattelin kirjoittaa hiukan, tuulettaa ajatuksia, näpytellä tekstiä tiedostoon. Aikaahan on.

Kaivan repusta läppäriäni mutta käsi kahmaisee tyhjää. Mukana on kyllä virtalähde vaan ei läppäriä.

Epic nerd fail, totean itselleni sanomatta ääneen mitään. Ottaa päähän. Ottaa aika pahasti päähän. Sitten tajuan, että minua harmittaa oma mokani (läppärin jääminen kotiin) eikä koneettomuus an sich. Koska en voi asialle mitään, hyväksyn todellisuuden sellaisena kun se on.

Olen siis kännykän, paperin ja kynän armoilla, ilman kaikkia niitä tiedostoja joita en siis ottanutkaan mukaani. Hetken asiaa pohtiessani päädyn hymyilemään (mitä vieressä istuvakin luulisi jos nauraisin). Kyllä tämä näinkin suttaantuu. Tai ehkä jopa: Kävipä hyvin – panee miettimään asioita toisin.

Muistan. Voi olla tietenkin, että muistan väärin, se on muistojen ongelma; oikealtakin tuntuvat muistot voivat olla vääriä, värittyneitä muista muistoista, ehkä jopa sekoittuneita johonkin muuhun. Joskus muistan jotain lapsuudestani joka oikeasti on vain muisto valokuvasta.

Ja nyt unohdin mistä oikeastaan piti kirjoittaa.

Mutta muistan kuitenkin Bloggaajien kevätriehan tulevaksi lauantaina.

Tammikuun kolmastoista. Flaneeraan pitkin internettiä. Katselen ympärilleni, teen henkisiä muistiinpanoja ja vertaan niitä jo kirjoittamiini. Vastaan tulee mainos: Äänestä joulun paras herkku. Pysähdyn. Tämä mainos kiinnostaa minua. Klikkaan sitä. (Muista: jos haluat saada ihmiset klikkaamaan bannereita, mainosta jouluaihetta uuden vuoden jälkeen.) Siirryn ajan unohtamaan kilpailuun. Tämä päättyi jouluaaton aattona, ajattelen nostaessani lattialta kilpailun pahasti kellastuneet säännöt. Osallistuminen repsottaa auki kuin tuulen raiskaama saluunan keinuovi jossain spagettiwesternissä. Pyyhin pahimmat roskat pois osallistumislomakkeen päältä ja täytän vaaditut kentät. Klikkaan hyväksymispainiketta. Ruosteinen OK narahtaa. Saan tiedon, että olen mukana kilpailemassa hemmottelupäivästä. Hymähdän – pölyn määrästä päättelen kuitenkin, ettei minulla oikeasti ole mahdollisuutta voittaa. En kutsu kavereita mukaan. Jatkaessani matkaa, huomaan sivun alalaidassa linkin sivustolle josta päädyin tänne: ”Parasta nyt, 26. syyskuuta”. On yhä tammikuun kolmastoista. Jossain joku soittaa torvea: tööt tööt!

Ai niin, siitä vois kirjoittaa. Ja siitä vois kanssa kirjoittaa.

Mistä mun pitikään…? Muisti on hyvä, mutta hiukan lyhyt. Tai ehkä valikoiva. Useampikin idea oli. Ne eivät nyt materialisoidu.

Mari: Yksi.