skrubu

Se, että kuva tuntuu epäonnistuneelta ei välttämättä tarkoita, että kuva (esimerkiksi muiden mielestä) olisi epäonnistunut, se vaan tarkoittaa sitä, että otos ei vastaa sitä mielikuvaa joka kuvan ottajalla oli kuvaa ottaessa. Esimerkiksi jos kameran automatiikka sattuu valottamaan kuvaa pidempään kuin mitä kuvaaja oli odottanut ja lopputulos on tärähtänyt voi kuva ottajansa mielestä olla epäonnistunut, koska oli odottanut näkevänsä tarkan kuvan.

Etenkin digitaalisilla kameroilla, joissa heti kuvan ottamisen jälkeen näkee tuloksen, voi olla vaikea olla erottamatta kuvaustilanteen ja saadun tulokseen välistä suhdetta. Kuitenkin vasta kun pystyy katsomaan kuvaa yhdistämättä sitä kuvaustilanteen odotuksiin, tunteisiin ja kokemuksiin, keskittyen vain siihen mitä kuvassa oikeasti näkyy, voi arvioida kuvaa subjektiivisesti. Siksi kuvaajan mielestä epäonnistunut kuva voi jonkun muun mielestä olla hyvä tai ehkä jopa paras koskaan: Katsojalla ei ole samaa tunnesidettä kuvaustilanteeseen kuin kuvaajalla.

Oma olettamukseni on, että muovifilmikameravillitys tavallaan on vastareaktio sille, että kuvaustilanne ja kuvien näkeminen on kiinni toisissaan. Filmikameroilla kuvan näkemisen ja kuvastilanteen välille muodostuu ajan pakottamana välimatka, joka heikentää kuvastilanteessa jääneiden muistojen voimakkuutta. Tämän lisäksi lo-fi kameroilla kuvatessa tietää, ettei kuvan laatu voi olla teknisesti täydellinen ja siksi kuvat ovat helpommin hyväksyttävissä onnistuneiksi.

Filmikameroista ei myöskään pysty, samalla tavalla kuin digikameroista, poistamaan epäonnistuneelta tuntuvaa kuvaa. Vedoksella on arvo jo siksi, että se on fyysinen esine, eikä sitä tule siksi samalla tavalla ajattelematta heitettyä pois (se on myös todennäköisesti maksanut rahaa, joten säilytetään se nyt kuitenkin) ja vaikka vedoksen heittäisikin pois on jäljellä kuitenkin negatiivi josta voi tehdä tai teettää uuden kuva jos tulee katumapäälle. Filmille kuvaaminen poikkeaa digikuvaamisesta juuri siinä, että odotusarvolla ja tuloksella on suurempi välimatka.

Epäilen myös, että älypuhelinten kamerasovellukset, kuten esimerkiksi Hipstamatic tai Vignette, ovat suosittuja nimenomaan siksi, että ne alentavat kuvan ottamisen aiheuttaman odotusarvon ja tuloksen näkemisen välistä kynnystä. Nämä ohjelmat ehdollistavat kuvaajan olemaan odottamatta mitään tiettyä, vaan varautumaan yllätyksiin, että kuva ei ole sitä mitä oletti, eli tavallaan antavat kuvaajalle fiiliksen, että kuvat onnistuvat aina. Ihmiset pitävät onnistumisista ja positiivisista yllätyksistä.

On kuitenkin pidettävä mielessä onnistuneen kuvan tunteen tarkoittavan usein sitä, että lopputulos kuvaajan silmissä näyttää siltä, paremmalta tai erilaiselta (hyvällä tavalla) kuin mitä oli kuvitellut kuvaa ottaessa. Se ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, että kukaan muu näkee asian samoin.

Satuin Digicamera.netin kautta (jota en seuraisi, jos en olisi sille tehnyt syötettä) huomaamaan linkin Digital Photography Schoolin juttuun jossa ihmeteltiin miksi valokuvissa lumi on sinistä (Why Is The Snow In My Pictures So Blue?). Jutussa selityksenä annetaan se, että kamera ei ymmärrä miltä varjossa oleva lumi näyttää.

Blue snow happens when a camera fails to recognize what snow looks like in the shade. Again, different cameras will handle things differently and maybe your camera is spot on, all the time. But maybe you get blue snow.

No höpöhöpö!

Jos kuvassasi, jonka olet ottanut kauniina talvipäivänä ulkona, varjossa oleva lumi näyttää siniseltä, ei kamerassasi ole mitään vikaa – päinvastoin, kamera rekisteröi asiat kuten ne oikeasti ovat, kun taas oma näköelimesi, eli aivot, korjaa huomaamattasi varjon värin vastaamaan mielikuvaasi siitä, että lumi aina on valkoista (paitsi tietenkin keltainen lumi, jota ei pidä syödä).

Kameran, jonka oletan tässä tapauksessa olevan digitaalisen, toiminnan korrektiuden voi tarkistaa valottamalla vertailuksi talvikuvia väridialle analogisella kameralla jossa ei ole muuta elektroniikkaa kuin valotusmittari: Ja kas, varjossa oleva lumi on sinistä myös analogisissa kuvissa.

Kyse on siitä, että varjossa (auringon valon varjossa) oleva lumi on oikeasti sinistä. Miksi? Siksi, että siihen kohtaan johon ei auringon valo lankea, lankeaa joku muu valo, tässä tapauksessa on sininsenä hohtavan taivaan valo.

Varjojen värin voi tarkistaa esimerkiksi lainaamalla paikallisen kaupunginteatterin esiintymislavaa ja valoteknikkoa hetkeksi.

Lavan lattialle levitetään valkoinen lakana jonka jälkeen lava valaistaan yläpuolelta sinisellä valolla ja salin takaa lakanaan suunnatulla kirkkaalla valkoisella valolla. Siihen kohtaan johon valkoinen valo osuu, sinisen sävy vaalenee, ehkä jopa katoaa jos valkoinen on tarpeeksi kirkas: Lakana näyttää valkoiselta. Kun kävelet lakanan ja valkoisen valonlähteen väliin, langettaen lakanaan varjon, ei varjo ole musta, tai edes harmaa: Se on sininen, koska siinä ei näy valkoista valoa vaan lavan yläpuolelta tuleva sininen valo. Jos siitä ottaa kuvan, varjo näyttää siniseltä.

Sinisen taivaan alla varjossa olevat pinnat sävyttyvät sinisiksi riippumatta minkä värisiä pinnat ovat. Valkoisella sinisyys näkyy selkeästi, muun värisillä pinnoilla ei ehkä niinkään, mutta siniseksi ne varjot sävyttyvät kuitenkin.

Digital Photography Schoolin jutussa käydään läpi miten kuvan voi korjata niin, että se näyttää samalta kuin miten aivomme tulkitsevat näkemämme, eli näytetään miten kuvan, joka vastaa todellisuutta, voi muokata epätodelliseksi niin, että se vastaa aivoijemme luomaa väärää kuvaa. Sellainen on mielestäni aika kreisiä. Olisi paljon järkevämpää opettaa ihmisiä käyttämään aivojaan ja näkemään miten asiat ovat – miltä maailma oikeasti näyttää.

Kuvassa pari koivua ja valokuvaaja itse estävät fyysisillä olemuksillaan auringon valon pääsyn lumen pinnalle näin luoden kohtia, joita varjoiksi kutsutaan ja joissa selkeästi heijastuu, valovoimaltaan aurinkoa heikompi taivaan sininen sävy.

Autopelikortit. Kuka muistaa? Tai no, niitähän näyttää olevan vieläkin myynnissä. En tiedä pelataanko niillä enää samalla tavalla kuin silloin joskus Kekkosen aikaan, kun talvet olivat kylmiä ja kouluihin hiihdettiin kesät talvet, jolloin, muistaakseni, korttien tietoja verrattiin toisiinsa ja se jolla oli valitussa kohdassa (esim. hevosvoimat) paremmat speksit voitti.

Katsellessani tässä päivänä eräänä Reutersin kuvablogin Best of the year -kuvia tulin ajatelleksi sitä miten kuvan alla olevat tekniset tiedot saivat minut ajattelemaan autopelikortteja.

Teknisiä speksejä on helppo vertailla, siksi niitä vertaillaankin. Suurempi valovoima on suurempi valovoima, isompi kenno on isompi kenno ja pidempi putki on… no, pidempi.

Kuvan sisältöä, tulkintaa ja/tai fiilistä on vaikeampi, ehkä jopa mahdotonta, verrata. Mun kuva ei ehkä sun silmissä ole yhtä dramaattinen kuin millaisena minä sen koen, voiko monokromaattista verrata värilliseen tai höpsöjä kissakuvia viime talven lomakuviin Teneriffalta? Sellainen vaatii mielipiteitä ja ajattelemista – on monimutkaista eikä sanotusti tarjoa selkeätä vastausta (tai paremmuutta).

Sitä verrataan mikä on konkreettista (tai ainakin vaikuttaa siltä). Eikä vain valokuvauksessa. Puhelimissakin. Onko sillä nyt sitten suurtakaan väliä millä näytöllä se Angry Birds pyörii, mutta ainakin voi vetäistä autopelikorttianalogian pöytään tarpeen vaatiessa: Ai sulla on vain OLED, mulla onkin Super AMOLED.

Samaan erittäin tärkeään tekniseen puoleenhan on myös kosmetiikkamarkkinointi kiinnittää huomiota. Ripsivärit vibraattorein, erikoisin ripsiseerumein (kyllä: ripsiseerumi) ja lupauksin tuuheammista jopa 60 % pidemmistä ripsistä. On sitten millä spräädätä kavereille.

Toisaalta, ehkä Reutersilla on kuvan tekniset tiedot esillä jonkinlaisena todisteena siitä, että kyseessä on käsittelemätön kuva, eli uskottava ja totuudenmukainen – aito oikea. Mutta minulle siitä tulee kuitenkin autopelikortit mieleen.

Hesarin juttu, Ilman kameraa otettuja valokuvia on esillä Lontoossa, tuntui vaativan hiukan avautumista.

Valokuvien ottamiseen ei välttämättä tarvita kameraa. Tämän väitteen osoittaa todeksi joukko kansainvälisiä taiteilijoita, joiden töitä on parhaillaan esillä Lontoossa Victoria & Albert -museon Shadow Catcher -näyttelyssä.

No höpöhöpö! Ei väitettä tarvitse osoittaa todeksi enää millään tavoin. Onko valokuvan historia unohtunut, vai eikö sitä vaan osata? Ehkä se on tietoisesti unohdettu, jotta saadaan vähän (mediaseksikästä) draamaa?

Valon avulla, ilman kameraa, on valokuvia tehty jo vaika kuinka pitkään (kts. esim. Wikipediasta Photogram). Jopa ennen valokuvauksen (kuten me sen nykyään tunnemme) keksimistä osattiin valottaa pullossa olevaan hopealiuokseen kuvioita (ihan ilman kameraa), mutta koska kuvaa ei osattu kiinnittää oli kyseessä lähinnä viihteellinen temppu jonka tulos näkyi vain hetken ajan.

Ilman kameraa tehdyt kuvat näyttävät puolestaan jotakin, mitä ei ole koskaan ollut olemassa.

No höpöhöpö! Voisivat yhtä hyvin väittää, että taitelija on oman alansa Chuck Norris joka ei tottele fysiikan lakeja, vaan määrittelee omat (se ei vaan olisi uskottavampaa vaan myös jopa hauskaa). Se, että me emme näe jotain, ei tarkoita etteikö sitä olisi olemassa (kuten painovoima tai radioaallot).

Näyttelyn taitelijat ovat käyttäneet valoherkkiä materiaaleja mielenkiintoisin tavoin. Sellainen on kekseliästä ja luovaa (innovatiivista, voisi sanoa jos kyseinen termi miellyttää) ja prosesseista syntyneet tuotokset hyvin erikoisia (jopa niinkin, että joku saattaisi harhautua sekoittamaan tulkintaansa mystiikkaa ja hölynpölyä jostain olemattoman visualisoinnista).

Päivän sitaatti.

We’re not at the “death” of photography as we have known it – rather the beginning. [...] As the technology changes (in the way it always has) so too does our understanding of what photography can be and we must deal with these shifts as they occur or the value of what might be achieved photographically will remain static.
–
Once More, With Feeling by Darren Campion (via)

Vastaavaa voisi varmaan sanoa monista muistakin asioista jotka ovat muutoksen kourissa (esim. vaihtamalla sana photography johonkin muuhun).

Tuija Aalto kertoi myyneensä ottamansa valokuvan. Juttu on kirvoittanut Tuhat sanaa -blogiin keskustelun joka on osittain turruttavaa, mutta myös jollain tavalla eksoottista luettavaa. Kommentointi on sittemmin suljettu, joten julkaisen täällä sen minkä olin sinne ajatellut.

Kun etsitään syitä ammattikuvaajien ahdinkoon, ovat harrastelijakuvaajat helppo kohde: Heitä on niin paljon, että kun haulikolla sohaisee laukauksen sinne päin, niin aina osuu johonkin. Minun on vaikea kuitenkaan nähdä harrastelijoiden olevan syyllisiä kenenkään toimeentulon heikentymiseen. Harrastelijat ovat ison muutoksen näkyvä osa. Taustalla, näkymättömissä, on kaikki se joka oikeasti vaikuttaa.

Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset käyttävät hyväkseen internetin suomia, jopa ennennäkömättömiä mahdollisuuksia kuviensa jakeluun ja kuvien laatu on ymmärrettäväsi hyvin vaihteleva. Ovatko kaikki sitten harrastelijoita? Ei. Niiden joukosta jotka kuviaan verkon kautta jakelee, löytyy myös sellaisia jotka ovat saaneet valokuva-alan koulutusta. Paljonkohan netissä kuviaan jakelee sellaisia jotka ovat hakeneet koulutukseen, eivät ole tulleet hyväksytyiksi mutta eivät kuitenkaan ymmärrä lopettaa valokuvaamista siihen paikkaan?

Eikö tarve saada kuviaan esille ole merkki siitä, että ihmisillä on tarve kommunikoida kuvin – pitäisikö kommunikaatio rajata vain niille jotka ovat saaneet tietynlaisen koulutuksen, ehkä rajoittaa ihmisten oikeuttaa jakaa omia kuviaan tai jopa kieltää harrastus?

Aikanaan vain tietyn koulutuksen saaneet osasivat kirjoittaa tai lukea. Silloin ei pidetty hyvänä ajatuksena, että kuka tahansa poluntallaaja tai tynnyrintekijä hallitsisi kirjallisen kommunikoinnin, sellainenhan loisi kaikenlaisia ongelmia ajateltiin, ja vähentäisi niiden valtaa jotka tämän kallisarvoisen taidon omaavat. Nyt lukemista ja kirjoittamista opetetaan suurelle osalle kansaa pienestä pitäen. Se luonnollinen osa kommunikointia, sitä jopa vaaditaan osattavaksi, eikä näitä harrastelijakirjoittajia ja -lukijoita kai nähdä erityisenä uhkana. Ehkä valokuvaus on menossa samaan suuntaan?

Varmasti oli niitä joita ketutti raskaasti ammattikuntien katoamien. Kirjojen kopijoijat katosivat. Kirjansitojia ei tänään ole yhtä paljon kuin ennen. Käsin latomisen ammattilaiset, välistysten mestarit ja painomusteen ritarit ovat katoamassa. Eipä ole muuten montakaan lampunsytyttäjien ammattikunnan edustajaa varmaan enää. Kuka muistaa lankapuhelinten asentajia?

Ennen internettiä vallalla oli lähinnä kaksi mallia jotka määrittelivät hinnat: harvalta harvalle (esim. ammattikuvaajilta lehdille) ja harvalta monelle (esim. joukkotiedotusvälineet). Nyt mukaan kuvioon on tullut monelta monelle (internet) ja se muuttaa koko ekosysteemiä. Mutta valokuva ei suinkaan ole ainoa joka on joutunut tämän muutoksen kouriin, myös esimerkiksi musiikkipuolella painitaan aivan samojen asioiden kanssa. Erona lienee se, että musiikilla on enemmän ostajia (tai kuluttajia) kuin valokuvilla, mutta niin kuvien kuin musiikin tekijöitä on pilvin pimein.

Mikä siinä sitten on, että valokuvasta ei haluta maksaa enää samaa hintaa kuin aikana ennen internettiä? Itse en oikein osaa nähdä, että on alan koulutusta vailla olevien valokuvausta harrastavien ihmisten vika, että ostajille kelpaa huonompikin kuva ja, että kuvista ei haluta maksaa.

Miksi meillä on taipumus valita helpompi ja usein halvempi? Kysehän ei ole vain niistä jotka esimerkiksi lehden tai korporaation nimissä ostavat kuvia julkaistavaksi, vaan me olemme suurin osa samanlaisia. Helppo pikaruoka, se halvempi makkara ja isompi paketti vessapaperia siksi että se on pari senttiä halvempaa per rulla. Hullut päivät.

Sanontahan kuuluu että ”ei se ole hullu joka myy, vaan se joka ostaa”. Sniiduilu ostamisessa on osa tätä päivää eikä valokuva ole siinä sen erikoisemmassa asemassa kuin esimerkiksi nettipuljun HTML-koodi, operaattorin kännykkäliittymä tai eläintarvikeliikkeen eksoottinen terraario. Ostaja haluaa laatua vähemmällä rahalla, tai vähemmän laatua vielä vähemmällä rahalla. Sitä kutstutaan kulujen säästämiseksi, optimoinniksi tai ehkä jopa tehokkuudeksi ja siitä kärsii moni joka myy jotain. Mikä on tällaiseen käyttäytymiseen johtanut?

Ehkä ostajat ja kuluttajat pitäisi kouluttaa ymmärtämään mitä laatu tarkoittaa ja miksi sitä pitäisi suosia?

Musiikin puolella käydään vastaavanlaatuista laatukeskustelua. Digivallankumous on vähentänyt äänenlaatua, iPodeista ja mp3-tiedostoista ei vaan irtoa samaa resoluutiota kuin high end -äänentoistolaitteista. Vielä on hifistejä jäljellä jotka panostavat äänen laatuun ja kuuntelun nautiskeluun, mutta niille jotka ovat kasvaneet helpomman ja halvemman parissa riittää vähän huonompikin.

Eikä vaan musiikissa tai valokuvauksessa. On niitäkin jotka pitävät pikakahvista tai halvasta viinistä vaikka näiden kahden juoman parissa hääräilee yksi jos toinenkin connoisseur levittämässä laadun ilosanomaa ja ihmettelevät mikseivät ihmiset jauha omia kahvipapujaan tai tuuleta viinejään.

Ehkä kameroita ja laitteistoa valmistetaan liikaa? Jos kameroiden valmistajat eivät valmistaisi niin paljon kameroita, laitteiden hinnat olisivat korkeammat ja näin harrastelijoita olisi vähemmän. Silloin tietenkin ammattilaisten käyttämät laitteet olisivat vielä kalliimpia kuin nyt ja ammattilaisiakin olisi vähemmän. Valitettavasti vaan kaikenlaiset Nikonit ja Canonit ovat yrityksiä jotka tekevät kameroita saadakseen osakkeenomistajilleen rahaa ja se kai menee yksinkertaistetusti niin, että mitä enemmän kameroita myydään sen enemmän kilahtaa fyrkkaa kassaan. Eikös teollinen vallankumous juurikin mahdollistanut tämän?

Koko ajan pyritään houkuttelemaan yhä useampi hankkimaan kamera. Uusia ominaisuuksia, uusia muotoiluja, kaikkea jotta kuluttajalle tulee himo. Ja jos himo ei synny mutten, niin poltetaan miljoonia mainoseuroja himon synnyttämiseen. Onko ammattikuvaajien ahdinko harrastelijakuvaajien syy siksi, että markkinointi puree heihin?

Paljonkohan harrastelijakameratarvikkeiden myynnistä tulevista tuloista menee varmasti ammattitarvikkeiden kehittämiseen? Tiedä häntä, mutta ilman massavalmistuksen aikakautta ei edes ammattivalokuvaajien välineistö olisi niin huikeata kuin se on tänä päivänä.

Toisaalta, eivätkö Nikonit ja Canonit periaatteessa myy kameroita samasta syystä kun miksi ammattikuvaajat myyvät kuviaan? Saadakseen rahaa. Ja eikö tässä tulla jonkinlaiseen paradoksiin (jos homman vie äärimmäisyyksiin)? Jos kameroita ei tehtäisi, ei olisi harrastelijoita levittämässä kuviaan verkkoon, mutta ei olisi myöskään ammattikuvaajia jotka voisivat myydä kuviaan.

Ja sittenhän on niitä ammattikuvaajia joilla ei ole alan koulutusta, vaan ovat olleet luovia ihmisiä joiden valokuvia on niin arvostettu, että he ovat kyenneet elämään valokuvasta. Tällaiset henkilöt toimivat monille valokuvaajille, niin ammattilaisille kuin harrastelijoille, motivaattoreina. Etenkin harrastelijoita tällainen varmasti innostaa yrittää saada itseään julki jotta ehkä heidätkin huomattaisiin. Vaan kun yrittäjiä on mielettömät määrät ja kuvien jakaminen maailmanlaajuisesti helppoa, ei siitä joukosta oikein erotu, mutta se ei harrastelijaa lannista. Ei sen pitäisi ammattilaistakaan lannistaa.

Luulen, että jos asiaa hiukan ajattelisi, voisi varmasti löytää paljon syitä jotka todennäköisemmin aiheuttavat ammattikuvaajien ahdingon kuin harrastelijat ja heiltä ostetut kuvat. Luulen myös, että olisi hedelmällisempää miettiä ratkaisumalleja, sillä tämä nykyinen tilanne on osa isoa monitasoista muutosta – jota myös kehitykseksi kutsutaan – eikä aika mennyt enää palaa.

Kameroiden yleistyminen haastaa myös perinteisen kuvajournalismin ja saa kuvaajat puolustamaan ammatillista osaamistaan.
–
hs.fi: Kameroiden yleistyminen haastaa kuvajournalismin (28.5.2009)

Ylläolevassa lainauksessa on mielestäni tapahtunut perusvirhe ajattelussa. Ei se ole kameroiden määrä joka haastaa kuvajournalismin tai muut ammatikseen valokuvaavat, vaan kuvien julkaisemisen helppous.

Piti kirjoittamani aprillipilajuttu teemalla valokuvaus. Että olin valokuvaamassa jotain ja paikalle tulee poliisi pidättämään minut. Minut oli kuulemma ilmoitettu epäilyttävänä henkilönä. Ei auttanut selitykset. Kukaan ei kierrä paikkoja sillä tavalla katselemassa ja kuvaamassa, sanoivat poliisit minulle viedessään minua maijaan.

Mutta en sitten kirjoittanut. Mieleeni palautui koko ajan lontoolaisten isovelikampanja. Enkä voinut myöskään olla miettimättä, miten saattaisi käydä jos vierailisin tuolla saarivaltakunnassa kameroineni ja kuvaisin mitä kuvaan.