skrubu

Aikanaan tietyillä ihmisillä oli sellainen tapa, kulttuuri, että kukilla ja kasveilla oli joku tietty kommunikatiivinen merkitys. Kukat olivat eräänlaista koodikieltä joka piti osata tulkita. Eihän sitä nyt noin vaan mies voinut mennä lahjoittamaan naapurin rouvalle lehmusta ihan vaan siksi se sopisi hienosti marmoripatsaiden ja suihkulähteen väliin, tai koristaa takkiaan ruiskaunokkilla koska sattuu tykkäämään sinisestä. Ehei, oli ymmärrettävä juuri Ne Oikeat Merkitykset™, muutenhan sitä olisi ollut ihan juntti, alempiarvoinen henkilö.

Tämä tuli mieleen kun tässä juuri katselin erästä valokuvatulkintaa. Menemättä kuvaan tai tulkintaan sen tarkemmin, voin todeta, että vaikka sinänsä tajusin kuvan komposition analyysin, en mitenkään osannut – tai edes tajunnut – samalla tavalla sanallistaa sen merkitystä yhteiskuntakritiikkinä tai tajuta miten se hämmentää viettipohjaa. Kun ei jotain ymmärrä voi siitä tulla aika juntti olo.

Tajusin kuitenkin yllättäen, että en olekaan juntti (tässä suhteessa), vaan kyseessähän on eräänlainen valokuvatulkinnalle ominainen ”kukkaiskieli”. Se on, tunnustan, taito jota en osaa (en osaa kukkien viestikieltäkään). Yhä harvempi osaa, eli tämän valokuvien viktoriaanisen (tai lähinnä freudilaiseen perinteeseen pohjautuvan) tulkintataidon omaavien henkilöiden suhde siihen määrän henkilöitä jotka valokuvia ottavat, julkaisevat, katsovat tai valokuvista vaikuttuvat pienenee hurjaa tahtia.

Maailma muuttuu. Jokaisella voimalla on yhtä suuri vastakkainen voima, tai suurempi, tai useampi eri vahvuinen ja hiukan eri suuntainen voima (ihmisten tekemiset kun eivät ihan seuraa mekaniikan peruslakeja).

Vaikka miten yhdet ammattilaiset ovat pyrkineet kivenkovalla ammattitaidollaan ravisuttamaan erilaisia freudiliasia minuuden tasoja valokuvan jännitteillä esimerkiksi kuvajournalismin kontekstissa, ovat toiset ammattilaiset viihteellistäneet valokuvaa, kolmannet taiteellistaneet sitä. Sitten vielä on nämä, valitettavan usein haukutut (”vievät ammattilaisten rahat”), harrastelijat jotka ottavat vastaan eri lähtökohdista toimivien ammattilaisten kuvia, tulkitsevat (jos tulkitsevat) niitä omista lähtökohdistaan ja tuottavat synteesinä jotain omaa joka ei välttämättä seuraa mitään Oikeaa Merkitystä jonka voi oppia vain opiskelemalla. Eli yhä harvempi puhuu kukkaiskieltä yleisölle joka ei sitä kieltä osaa tai tarvitse, mutta joka kyllä käyttää kommunikoinnissaan jotain muuta kieltä.

Näin on käynyt aikaisemminkin. Tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Kielikin muuttuu koko ajan. Kuten värien merkitys, ja nykyään voi hankkia samettikukkia eikä naapurit järkyty. Toisaalta ruiskaunokki napinlävessä saattaa kyllä vihjaista kokoomukseen päin vaikka välttämättä näin ei tahtoisikaan. Se mitä on tapahtunut on merkitysten ja merkityssuhteiden muutos. Niin kukkaiskielessä kuin kuvallisessa kommunikaatiossa. Tämä ei ole mitään mitä yksi ammattikunta yksin on saanut aikaan vaan on kulttuuriin (ei kulttuuri merkityksessä taide vaan esim. yhteisön saavutusten kokonaisuus) kuuluva, täysin normaali elinvoimaa henkivä muutos.

Se miten asennoituu muutokseen on jokaisesta itsestään kiinni. Vaikkakin, ja tämä on hyvä pitää mielessä, aina ei itse ymmärrä mikä tämä oma asenne on. Asenne saattaa nimittäin olla joko osaamattomuuden tai ammattitaidon hämärtämänä niinkin, ettei sen olemassaoloa tietoisesti tajua.

On niitä jotka pitävät kynsin hampain kiinni kukkaiskielestä tai valokuva-analyysistä jossa ei oteta huomioon parin viimeisen sukupolven aikana tapahtuneita merkitysten muutoksia. Kyseessä on täysin normaali muutosvastarinta, ihan sama mekanismi joka saa muutoksen alun perinkin aikaiseksi mutta joka on tavallaan vastavoiman vastavoima. Asian voi nähdä eräänlaisena ikuisena aaltoliikkeenä, jossa muutosta vastustavat luulevat pysyvänsä paikallaan kuin majakat, vaikka oikeasti heiluvatkin ristiaallokossa samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

Sitten on niitä jotka pyrkivät surffaamaan aallokossa, mennen sinne tänne luoden uusia aaltoja (ei pidä kuitenkaan uskoa, että uuden luominen kulttuurissa on erityisen järjestelmällistä toimintaa). Kyse ei ole siitä, etteivätkö tällaiset henkilöt välitä menneestä, traditioista tai kulttuuriperinnöstä – usein välittävät ja ymmärtävät menneen oikein hyvin – vaan heillä on halu kokeilla uutta, venyttää rajoja, yhdistellä sellaista jota ei aikaisemmin ole ehkä edes ymmärretty yhdistää ja tuoda näkyville uusia näkemyksiä ja kokemuksia. Ja uusien asioiden kommunikointi vaatii uutta kieltä.

Näiden kahden mainitun ääripään välistä löytyy laaja spektri vaikka millaisia yhdistelmiä ja versioita – meitä kun on moneksi. Joidenkin ihmisnäkemysten mukaan meitä on niin moneksi kuin mitä meitä on ja jokainen vetää vähän omaan suuntaan. Siksi asiat pakostakin muuttuvat.

Luulenpa, että se mitä internet on tuonut tullessaan on tiettyjen asioiden, kuten valokuvauksen, nopean ja hyvin konkreettisen muutoksen. Ja koska muutos näkyy selkeämmin, on siihen helpompi reagoida. Tämä aiheuttaa selkeämmän kahtiajaon kohti mielipideääripäitä ja mitä lähempänä ääripäitä mielipiteet ovat, sen äänekkäämpiä ne ovat. Ollaan kovasti vastaan tai kannatetaan. Ja internet olemassaolollaan tarjoaa pakkaa sekoittaessaan samalla myös äänen mielipiteille.

Elämme oikeasti hyvin mielenkiintoisia aikoja.

Olen kuullut sanottavan, ettei auton käyttäminen analogioissa toimi. Esitän tässä osittain eriävän mielipiteen.

Analogiat ovat yleisesti ottaen vaikeita siksi, että niitä käytetäessä on ymmärrettävä kahden eri asian konsepti niin omasta kuin vastaanottajan näkökulmasta.

Autoanalogiat eivät oikeastaan ole sen erikoisempia tai vaikeampia kuin muutkaan analogiat, mutta niiden ongelmallisuus johtuu siitä, että niiden kuvitellaan olevan helppoja koska kaikki, ainakin periaatteessa, tietävät mikä auto on ja miten se toimii.

Auton on analogioissa oltava viestin vastaanottajalle hiukan tutumpi asia kuin se asia jota autoanalogialla yritetään selittää, mutta auto ei saa kuitenkaan olla viestin vastaanottajalle elämäntapa, peniksen jatke, harrastus tai esimerkiksi ammatti. Parasta lienee, ettei viestin vataanottaja juurikaan tiedä mitään autoista.

On tärkeä ymmärtää miten hyvin viestin vastaanottaja tuntee automaailmaa. Homma nimittäin menee reisille heti kun selittäjä tietää autoista yhtä paljon tai vähemmän kuin se jolle asiaa selitetään, koska silloin ei viestin vastaanottaja enää kykene ymmärtämään autoanalogian yleistystä ja näin vertaus selitettävään asiaan ei toimi.

Otan esimerkiksi äitini, jolle maintsin kerran vaihtaneeni kännykkään nopeamman internetliittymän.

Äitini – jolla ei ole ajokorttia ja joka ei tietääkseni ole koskaan ajanut autoa, mutta istuu kyllä kyydissä ja ymmärtää noin suurin piirtein autoista joitan yleistä (esim. mikä ratti ja mitä sillä tehdään ja että moottori on olemassa jne jne), mutta ei mitään vähnkään teknistä eikä varmasti mitään yksityiskohtaista (paitsi värin, joka hänelle on tärkeä asia) – loihe ihmettelemään, että miksi sen pitää nyt niin nopea olla ja eikö hitaampikin riittäisi.

Koska äitini ei ymmärrä mitään internetistä ja siitä puhuminen aiheuttaa usein akuutin informaatioylikuormituksen, päätin kuvailla asian hänelle käyttäen autoanalogiaa.

”No se on vähän sama juttu kun se, että te tulette autolla Helsinkiin. Voisittehan te ajaa pikkuteitä ja hurruutella papan autolla neljääkymppiä, mutta kuitenkin tulette aina moottoritietä pitkin paljon nopeammin, eller hur. Mitäpä sitä turhaan tuhlaamaan aikaa pelkkään odotteluun?”

Näin. Yksinkertaisia asioita, yksinkertaisesti esitettynä ilman teknisiä yksityiskohtia: Auto, tie, nopeus, odottelu.

Äitini ei vieläkään ymmärrä mitään internetistä tai yhtään sen enempää autoista, mutta ymmärtää kuitenkin jotain nopeuksista sekä odottelemisesta, sekä, ainakin jollain tavalla, miksi vaihdoin nopeampaan nettiyhteyteen.

Mikäköhän HS.fi:n jutussa Kansanedustaja haluaa kieltää wicca-aiheiset uutuuskirjat kauhistuttaa eniten?

Se, että tämän maan suurimman uskonnollisen ryhmän edustaja haluaa rajoittaa fiktiota? Se, että fiktiota ’siistitään’ sitä käännettäessä? Tai ehkä se, että kustantamon julkaisujohtaja ei ymmärrä mitä julkaisee?

Olen joskus oppinut sen, että aikanaan ei ollut suosittua väittää ettei maailmankaikkeus pyöri meidän ympärillämme, että me olemme vain osa kokonaisuutta joka pyörii auringon ympärillä, emme maailman napa ja kaikkeuden keskus. Jossain vaiheessa tajuttiin ettei maa ole litteä ja oikeasti me liikumme auringon ympäri. Myöhemmin kollektiiviseen tajuntaamme tuli ymmärrys siitä, että oma aurinkomme on osa jotain vielä isompaa, joka on osa vielä isompaa. Ymmärsimme olevamme pieniä hiukkasia ja että keskipistettä ei ole.