skrubu

Tuli viime maanantain popin ja Kate Bushin jälkeen mieleen, miten parin kaverin kanssa joskus mietittiin, että josko saisi tehtyä tietokannan jonka avulla voisi kätevästi yhdistellä eri muusikoita ja esiintyjiä (esim. Miten Pink Floydin voi yhdistää The Beatlesiin? Esimerkiksi näin: kts. maanantaipop 2). Åsnebryggor oli projektin nimi (suom. Aasinsiltoja). Projektista ei materialisoitunut koskaan mitään minnekään, mutta erinäiset aasinsillat, jotka olivat projektin motivaattoreita, ovat pysyneet mielessä. Mietinkin, jos niitä voisi tässä poppisarjassa hyödyntää. Joudun ehkä toisinaan käymään 80-luvun ulkopuolella, mutta… no… katsotaan miten käy.

Siksipä tänään Sam Brown ja vuodelta 1988 kappale nimeltään Stop!

Mutta kertokaas tuonne kommentteihin, mikä on se aasinsilta joka yhdistää Sam Brownin ja Kate Bushin?

–
Katso lisää maanantaipoppia

Koska Vitonen on ollut telakalla jo jokusen vuoden (enkä voi vieläkään olla näkemättä vitosia kuvattavaksi ympäristössäni) ajattelin, että ehkä olisi aika taas yrittää koukuttaa itsensä jonkinlaiseen hullutukseen täällä blogin puolella. Tällä kertaa ei ole kyseessä meemitys vaan poppivideot.

Vaikka pääasiallisesti nautinkin progesta, on minulla popvamma joka etenkin 80-luvulla ohjasi minut valtavirtamusiikin pariin. Nyt kun niistä ajoista on vähintään 20 vuotta aikaa ajattelin kaivaa omaksi ja muiden iloksi yli 20 vuotta vanhoja poppivideoita ja muistoja maantaiden iloksi (ei ehkä joka maanataina, mutta maanantaisin kuitenkin). Syyt musiikkivalinnoille tulevat olemaan hyvin vaihtelevia ja ovat useasti hyvin epämääräisä. Enkä voi luvata pysyväni vain popissa, nimestä huolimatta. Tai no… eikö poppi ole poppia ole poppia (epämääräinen termi)?

En muista koska olisin kuullut biisin viimeksi, mutta muistan sen, kun olin kodinkoneliikkeessä myyjänä ja Alannah Mylesin levy oli ollut jo vuoden markkinoilla kun paikalle saapui mies joka halusi Mylesin uuden levyn. Ai tämän joka ilmestyi jo viime vuonna (1989), kysyin. Eikun uuden, mies sanoi. Ei ole uudempaa, vastasin. No se mitä televisiossa mainostetaan nyt, sanoi mies. Niin, sanoin, tämä se on, vaikka onkin vuoden vanha levy. Ai, en minä sitten sitä halua, sanoi asiakas ja poistui. Myynnin kannalta olisi tietenkin ollut järkevämpää pitää suu kiinni ja rahastaa asiakkaalta ”uudesta levystä”, mutta en vaan kyennyt kynimään tätä markkinoinin uhria.

–
Katso lisää maanantaipoppia

Kun HacKey tuli ensimmäistä kertaa vastaan, kävin kokeilemassa sitä mutta se ei toiminut, ainakaan minun Last.fm profiililleni, se vain jumahti eikä koskaan päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen.

Nyt kun Tomi ja Kriisi ovat testanneet ja toimivaksi havainneet samaisen palvelun, kävin uudestaan kokeilemassa josko kuuntelemastani saisi aikaiseksi kivan piirakan.

Hetken se ruksutti. Sitten antoi tuloksen: E minor wins! 0% major / 100% minor. Eikä tietenkään piirtänyt tuloksesta piirakkaa. Tietenkään.

Kuuntelen näköjään aika yksipuolista musiikkia kun kaikki on E-mollia.

Höh.

No, käppyrännälkään kävin sitten katsomassa millaisella vauhdilla videot YouTubesta siirtyvät ruudulleni: YouTube Video Speed History. Tässä näyttäisi olevan selvästi enemmän vaihtelua kuin kuuntelemassani musiikissa.

Lopputulos. Ihmiset haluavat päästä lopputulokseen. Ihmiset eivät halua käyttää verkkopalveluja, keskittyä etsimään ruudulta painiketta tai linkkiä, tai verkosta jotain tiettyä palvelua. Ihmiset juuttuvat käyttämään jotain palvelua koska saavuttavat sen kautta lopputuloksen johon olivat pyrkineet. Tyydyttävä lopputulos johtaa kokemuksen toistoon, joka johtaa tottumukseen.

Se mihin on tottunut on henkisesti oma. Tähän perustuu ”kokeile 30 päivää”-tarjoukset. Kun on kokeillut esimerkiksi sohvaa kuukauden ajan ilmaiseksi, on tottunut siihen eikä siitä halua luopua – mieluummin vaikka maksaa pitääkseen esineen. Huutokaupassa on hiukan samat mekanismit. Tarjoat enemmän kuin muut: huutamasi tavara on henkisesti jo sinulla – olet koukussa. Joku muu tarjoaa enemmän ja sinusta tuntuu kuin olet menettämässä jotain omaasi, siispä tarjoat vielä lisää. Ja lisää. Ja lisää.

Henkisesti omaa ei helposti mennä muuttamaan. Entä jos sitä, mikä on sinun (eli tässä tapauksessa tuntuu omaltasi tottumuksen kautta) muutetaan sinulta kysymättä? Muutosvastarinta. Barrikaadeille, veljet ja siskot! Mielenilmaisut! Boikotti, uhkailu.

YouTube on muuttamassa kanavasivujaan uuteen uskoon: 63446 kommenttia, ei yhtä monta kommentoijaa mutta sitäkin vakaumuksellisia ovat. Joukossa pari positiivistakin heittoa, mutta ihmiset ovat tottunet nykyiseen ulkoasuun ja toiminnalisuuteen, kokevat kanavasivut omikseen ja siksi muutos on negatiivinen asia. Uhkaavat lähteä, siirtyä muualle – boikotoida YouTubea.

The Pirate Bay siirtyi kaupalliselle toimijalle. Ihmiset eivät tykkää. Tässä ei ole kyseessä muutos vain totuttuun tapaan saavuttaa haluttu lopputulos – päästä käsiksi siihen mikä on henkisesti omaa – vaan myös ilmaisuuden katoaminen (unohtamatta kommentteja piraatti-ideologian vaihtamisesta kahisevaan). Raha on vahvasti sidoksissa tunteisiin.

Ilmassa on suurta tyytymättömyyttä. Sellainen saattaa johtaa muutoksiin, suuriinkin. Sellaisillakin muutoksilla on oma vastarintansa. Näinhän tämä menee.

Pilvistä. Sadekajo. Iltavalo. Kirkasta. Jeesusefekti. Tänään päivän pimeneminen oli perin monimuotoinen ja lopuksi jopa kevyen spektakuläärinen. Hienoa katseltavaa. Päänsisäinen jukeboksi toisti tunnelmiin sopivaa biisiä. Kotona kaivoin kappaleen esiin YouTubesta.

Merten kirjoitti YouTubessa olevista Bad Vugum -videoista. Muistin yllättäen, että olin mukana tekemässä yhtä, löytyisiköhän se? No löytyi: Generatos – Shiny Mama.

Samalla piti tietenkin katsoa löytyykö YouTubesta se toinenkin musavideo jonka leikkasin kasaan. Olihan sekin siellä: Poverty Stinks – Summer Will Never End. Se on kasattu lähinnä vanhoista kaitafilmeistä isäni arkistoista. Ja kukas se siellä, 2 min 8 sek kohdalla, istuu teltassa naama kuin hangon keksi? No minähän se siinä(kin).

Joskus niihin aikoihin kun opiskelin valokuvausta pohjanmaalla, koululla pidettiin kilpailu: tee minuutin pituinen video. Vuotta en tarkkaan muista, mutta jos sanon 1993, niin se lienee aika oikein. Työstin tuolloin videoprojektia joka ei hirveästi innostanut, ja lainasin siitä hiukan tavaraa tähän omaan taidepläjäykseeni, joka oli oikeastaan vain koulun Betamax editointilaitteiston testaamista.

Löysin tämän videon (ja jokusen muunkin) yhdestä monista laatikoistani tässä päivänä eräänä.

Musiikki on täysin ilman lupaa varastettu loistavalta Fläskkvartettenilta. Jäänkin odottelemaan yhteydenottoa heidän levy-yhtiön juristilta tämän videon julkistamisen jälkeen.

Päivitys: Päätin korjata tuon luvattoman musiikin tekemällä uuden soundtrackin.

Ensin Robert Scoble: Is getting “more traffic” your real goal?, sitten Seth Godin: Who vs. how many ilmiöstä jossa teinin videot YouTubessa keräävät miljoonia näyttöjä, yhteensä jo yli 45 miljoonaa. Huikea saavutus.

Nyt myös Information Architects kirjoittaa samasta asiasta, kritisoiden Scoblea ja Godinia. Niin Godin kuin Scoble dissaavat teinin menestystä, kun taas IA pohtii enemminkin miksi ja miten joku 14-vuotias nilkki kerää enemmän yleisöä kuin The New York Times.

Mielenkiintoista.

Kuitenkaan yksikään mainitusta kolmesta jutusta ei mainitse sitä miten yksi näyttö ei tarkoita aina (välttämättä) eri ihmistä, että 45 miljonaa näyttöä yhteensä ei tarkoita 45 miljoonan eri ihmisen nähneen teinin tuotoksia.