skrubu

Mikäköhän on idea siinä, että firmat ja tuotteet halutaan tuoda olla möllöttämään Facebookkiin, omalle sivulleen, mutta sitten sieltä lähtökohtaisesti piilotetaan näkyviltä kaikki se kanssakäynti ihmisten kanssa joka tavallaan on koko Facebookin juju (saahan ne sieltä esiin, mutta kuitenkin)?

Onko se sitä, että ”Meille on kerrottu, että täällä pitää olla, mutta me ei haluta mitään tyhmiä kommentteja sotkemaan meidän (ehkä maailman tärkeimmän) ©Brändin™ imagoa” vai onko se vain: ”Emme vaan osaa/Meitä pelottaa/Nyt emme ymmärrä, ainahan näin on tehty”?

Google siis teetätti TNS Gallupilla tutkimuksen pohjoismaisten yritysten mainosrahojen käytöstä, kts. lehdistötiedote.

Mielenkiintoista kyseisen tutkimuksen uutisoinnissa on se, miten yksipuolisesti tuloksia analysoidaan. Onko se oikeasti vain yrityksistä kiinni mihin kanvaan mainosfyrkka vierii? Ei.

Siinä missä tavaraa valmistavat ja kauppaavat yritykset yrittävät vaikuttaa Kaisa ja Keijo Kohderyhmän kulutustottumuksiin, yrittävät mainoksia suunnittelevat, tuottavat ja näyttävät yritykset vaikuttaa omiin asiakkaisiinsa aivan samalla tavalla. Ja aivan samalla tavalla kuin Kaisa ja Keijo tiedostaen tai tiedostamattaan tekevät maitokaupassa valintoja sen mukaan mihin heitä ohjataan, tekevät myös markkinoijat päätöksiä sen mukaan mihin heitä ohjataan.

Se, että meillä täällä ollaan digimarkkinoinnin perässhiihtäjiä ei johdu (yksinomaan) yrityksistä jotka tilaavat ja maksavat mainokset vaan myös paljolti niistä yrityksistä joilta mainoksia ja/tai mainostilaa hankitaan.

Jos Kaisalle ja Keijolle tuputetaan esimerkiksi jonkun yhden maitotuotteen paremmuutta toiseen verrattuna, on todennäköistä, että kyseinen maitotuote myy paremmin. Se ei tarkoita, etteikö Kaisa ja Keijo voisi käyttäisi rahaansa johonkin muuhun, vaan sitä, että markkinointi toimii.

Nythän yritykset eivät ole kasvottomia robotteja, vaan ainahan siellä on joku Maisa tai Matti tekemässä päätöksiä siitä, mihin mainosrahat käytetään. Maisa ja Matti reagoivat markkinointiin samalla tavalla kun Kaisa ja Keijo, sillä ihmisiähän me kaikki olemme ja mainosala markkinoi itseään aivan samalla tavalla kuin makkaran valmistaja, autokauppias tai Tatjana deittipalvelun mainoksessa kohderyhmälleen, asiakkaalleen ja kuluttajalleen.

Joten kun Maisa ja Matti miettivät, että pitäisikö asialle tehdä jotain (sille digiasialle siis) iskevät Pöhinä ja Illuusia heihin kiinni markkinoimalla mainosalan osaamistaan. Paljonko siitä tarjonnasta on digimarkkinointia? Entä löytävätkö Maisa ja Matti uusia eksoottisia makuvaihtoehtoja hyllyltä jos niin haluvavat?

Samallahan Maisa ja Matti kuitenkin kärsivät synnynnäisestä muutosvastarinnasta, ihan kuten kaikki muutkin ihmiset. Kun joku yritys muuttaa esimerkiksi suositun juotavan maitotuotteensa makua, on vaarana, että kyseinen uutusmaku jää hyllyyn happanemaan koska Kohderyhmä pitää siitä aikasemmasta, siitä mihin ovat tottuneet ja mihin heidät on vuosien mittaan, suurin markkinointibudjetein, opetettu. Miten käy kun Pöhinä ja Illuusia yrittävät muuttaa mainostuotteidensa suosikkimakua? Maisa ja Matti, opetettuina tykkäämään jostain tietystä, eivät haluakaan kokeilla uutta ja vastustavat, sillä se tuntuu luonnolliselta asialta tehdä (ja onhan vanhalla tavalla aina niin paljon helpompi tehdä).

Mitä tekee Pöhinä ja Illuusia? He joko eivät edes mieti tuotteen muuttamista, sillä johan se vuosikaudet on myynyt hyvin selaisenaan tai myyvät pitkin hampain vanhalla reseptillä tehtyä kamaa, koska uusi tulee happanemaan hyllyyn ja vanhasta saa edes vähän rahaa näinä vaikein aikoina. Voi tietenkin olla, että yrittävät markkinoida eksoottisia uutusmakuja asiakkailleen, mutta Maisa ja Matti vaihtavat mainostavaran toimittajaa saadakseen sen mihin ovat tottuneet.

Huh. Aika hässäkkä tekstiksi, mutta ehkä se kuitenkin tavallaan kuvaa sitä mihin olin pyrkimässä: Ei ole yksiselitteisesti yrityksistä kiinni syttyvätkö ne verkkomainonnalle ja miten ne käyttävät mainos- ja markkinointirahansa. Sopassa on monta kokkia, kyseessä on valtava ekosysteemi ja sen huomioimatta jättäminen on tavallaan aika mielenkiintoista. Miksi koko mainosala, jolla kuitenkin on paljon vaikutusta asiaan, jää varjoon? Tuskin se johtuu siitä, että ovat niin vaatimatonta väkeä?

Zachary Shoren kirja Blunder: Why Smart People Make Bad Decision, joka ei ole kirja markkinoinnista vaan siitä miten älykkäätkin ihmiset mokaavat koska jäävät huomaamattaan omien jäykkien ajatusmalliensa loukkuun, sai minut miettimään sitä, miten vaikeana moni yritys kokee netissä olemisensa (tai toisin sanottuna pelkäävät sosiaalista mediaa). Jotenkin monet kirjassa mainitut kognitiiviset loukut tuntuvat tutuilta koska ovat tulleet vastaan monissa projekteissa viimeisten vuosien aikana. En ole ehkä aikaisemmin oikein osannut tarkentaa itselleni mistä aina on ollut kyse, mutta Shoren kirja tuntuu olevan palanen ymmärtämisen lisäämisessä. Oikein hyvä kirja siis (kiitos Akille vinkistä).

Toinen ajatus joka tuli mieleen, varmaan siksi, että Shore käyttää paljon sotiin liittyviä esimerkkejä, on se miten markkinointia monesti ajatellaan sotana (kaikki nämä Sun Tzut ja Marketing warfare stragies -jutut). Mieleeni putkahti kuva siitä miten markkinointiarmeijat rymistelevät internettiin tykkeineen ja panssarivaunuineen, rakentavat bunkkereita, kaivavat poteroita ja tulittavat yhtä soittoa vuorokauden ympäri. Mutta ihmiset, joiden kotitantereella eri armeijat pullistelevat lihaksiaan, eivät välitä – kääntävät selkänsä, jättävät itselleen merkityksettömät sodat huomioimatta ja jatkavat sen parissa mitä olivat tekemässä. Se, jos mikä, on pelottavaa – olemassaolevat aseet eivät pure eikä sotavoimilla ole… niin, voimia. Ja siinä piilee yksi Shoren luettelemasta seitsemästä kognitiivisesta loukusta: Heikolta näyttämisen pelko.

Ehkä sosiaalinen media pelottaisi vähemmän, jos sotataktiikkojen sijaan otettaisiin toimintamalleja vaikka Käytöskukkasesta: